XIII
Mihailov möi Vronskille taulunsa ja suostui tekemään Annan muotokuvan. Määräpäivänä hän tuli ja aloitti työnsä.
Viidennen istunnon jälkeen muotokuva jo hämmästytti kaikkia, varsinkin Vronskia, ei ainoastaan näköisyydellään, vaan myös erityisellä kauneudellaan. Oli omituista, kuinka Mihailov oli voinut löytää kuvattavansa erityisen kauneuden. "Vain se, joka on tuntenut ja rakastanut häntä, niin kuin minä olen rakastanut, on voinut tavoittaa tuon hänen kaikkein suloisimman sielukkaan ilmeensä", ajatteli Vronski, vaikka olikin oppinut tuntemaan tuon ilmeen vasta tästä muotokuvasta. Mutta ilme oli niin osuva, että hän ja muut luulivat jo kauan tunteneensa sen.
— Kuinka kauan minä olen ponnistellut enkä ole saanut aikaan mitään, sanoi Vronski omasta kuvastaan, — ja hän vain vilkaisi ja maalasi. Siinä sen näkee, mitä tekniikka merkitsee.
— Se tulee aikaa myöten, lohdutteli Golenishtshev, jonka mielestä Vronskilla oli kykyjä ja ennen kaikkea sivistystä, ylevämmän taidekäsityksen välttämätöntä pohjaa. Golenishtshevin vakaumusta Vronskin kyvyistä ylläpiti sekin seikka, että hän tarvitsi Vronskin myötätuntoa ja kiitosta omille artikkeleilleen ja ajatuksilleen, ja hän tunsi, että kiitoksen ja kannatuksen tuli olla molemminpuolista.
Vieraassa ympäristössä, varsinkin Vronskin palazzossa, Mihailov oli aivan toinen mies kuin omassa työpajassaan. Hän oli virallisen kohtelias aivan kuin olisi pelännyt lähestyä ihmisiä, joita ei kunnioittanut. Hän nimitti Vronskia "teidän ylhäisyydeksenne" eikä jäänyt koskaan, Annan ja Vronskin pyynnöistä huolimatta, heille päivälliselle eikä käynyt heillä muuten kuin työn merkeissä. Anna suhtautui häneen lempeämmin kuin muihin ja oli kiitollinen muotokuvastaan. Vronski oli hänelle erittäin kohtelias ja halusi ilmiselvästi kuulla taiteilijan arvion taulustaan. Golenishtshev ei jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta istuttaakseen Mihailoviin oikeita käsityksiä taiteesta. Mutta Mihailov pysyi yhtä kylmänä kaikkia kohtaan. Anna tunsi taiteilijan katseesta, että tämä mielellään tarkkaili häntä, mutta keskustelua hän vältti. Vronskin puhuessa hänen maalaustyöstään hän ei koskaan vastannut mitään ja pysytteli yhtä itsepintaisesti vaiti, kun hänelle näytettiin Vronskin tauluja; samoin nähtävästi Golenishtshevin selitykset vain vaivasivat häntä eikä hän viitsinyt väittää niitä vastaan.
Mihailovin hillitty ja ikävä, melkeinpä vihamielinen käytöstapa ei miellyttänyt heitä. He olivatkin hyvillään, kun ihana muotokuva valmistui ja jäi heidän käsiinsä ja taiteilija lakkasi käymästä talossa.
Golenishtshev sanoi ensimmäisenä ajatuksen, joka oli ollut kaikkien mielessä, nimittäin että Mihailov tunsi kateutta Vronskia kohtaan.
— Olettakaamme, ettei hän oikeastaan kadehdi, sillä hän on kieltämättä kyky; mutta häntä harmittaa se, että rikas hovimies, päälle päätteeksi kreivi — nehän vihaavat kaikkea sellaista — saattaa ilman erityistä vaivannäköä saada aikaan samaa, jollei parempaakin kuin hän, joka on omistanut sille koko elämänsä. Niin suuri tekijä on sivistys, jota hänellä ei ole.
Vronski puolusti Mihailovia, mutta sisimmässään hän uskoi tuon, sillä hänen käsityksensä mukaan toisesta, alemmasta maailmasta oleva ihminen ei voinut olla tuntematta kateutta.
Annan muotokuvien, jotka he molemmat, sekä hän että Mihailov, olivat maalanneet mallista, olisi pitänyt osoittaa Vronskille, mikä ero oli olemassa hänen ja Mihailovin välillä. Mutta hän ei nähnyt sitä. Vasta Mihailovin lähdettyä hän lakkasi maalaamasta kauan valmistelemaansa Annan muotokuvaa katsoen sen nyt tarpeettomaksi. Sen sijaan hän jatkoi tauluaan, jonka aihe oli keskiajan elämästä. Hän itse ja Golenishtshev ja Anna olivat kaikki sitä mieltä, että taulu oli erittäin hyvä, sillä se muistutti paljon enemmän kuuluisia maalauksia kuin Mihailovin tekeillä oleva taulu.
Mihailov puolestaan oli vielä heitäkin iloisempi työn päättymisestä. Sillä vaikka Annan muotokuva oli häntä innostanutkin, hänelle oli suuri helpotus päästä kuulemasta Golenishtshevin jaarituksia taiteesta ja katselemasta Vronskin maalauksia. Hän tiesi, että oli mahdotonta kieltää Vronskia maalamasta huvikseen; hän tiesi, että kaikilla harrastelijoilla oli täysi oikeus maalata mitä mieli teki, mutta häntä se vaivasi. Eihän ketään voinut kieltää tekemästä itselleen suurta vahanukkea ja syleilemästä sitä. Mutta jos tuo vahanuken tekijä istuutuisi nukkeineen rakastuneen ihmisen eteen ja alkaisi hyväillä vahanukkeaan niin kuin rakastunut hyväilee rakastettuaan, se kiusaisi rakastunutta. Saman kiusallisen tunteen vallassa Mihailov oli Vronskin maalauksia katsellessaan; häntä nauratti ja harmitti, säälitti ja loukkasi se, mitä hän näki.
Vronskin innostus maalaukseen ja keskiaikaan ei kestänyt kauan. Hänellä oli sentään sen verran maalaustaiteellista makua, ettei hän voinut maalata tauluaan loppuun. Taulu jäi kesken. Vronski tunsi hämärästi, että viat, joita alussa tuskin huomasi, tulisivat hyvin silmäänpistäviksi, jos taulua jatkettaisiin. Hänen kävi samoin kuin oli käynyt Golenishtshevin, joka tunsi, ettei hänellä ollut mitään sanomista ja joka alituisesti petti itseään sillä harhaluulolla, ettei ajatus ollut vielä ehtinyt kypsyä ja että hän paraikaa kypsytteli sitä ja kokoili aineksia. Mutta Golenishtshevia se ärsytti ja kiusasi, kun taas Vronskin oli vaikea antautua itsepetoksen ja nyrpeyden valtaan. Luonteenomaisella päättäväisyydellään hän lakkasi maalaamasta, tarvitsematta siihen sen enempiä selityksiä tai puolustuspuheita.
Mutta ilman tätä harrastusta alkoi hänen ja hänen maalausintonsa kylmenemistä kummastelevan Annan elämä italialaisessa kaupungissa tuntua niin ikävältä, palazzo muuttui niin vanhaksi ja likaiseksi, ikkunaverhojen tahrat, lattian rakoset ja katonreunuksen kulunut rappaus kävivät niin epämiellyttävän silmäänpistäviksi, ja heitä alkoi niin kyllästyttää samaisen Golenishtshevin, erään italialaisen professorin ja saksalaisen matkailijan seura, että elämäntapaa täytyi muuttaa. He päättivät matkustaa takaisin Venäjälle ja asettua maalle asumaan. Pietarissa Vronski aikoi suorittaa omaisuudenjaon veljensä kanssa, ja Anna aikoi tavata poikaansa. Kesän he aikoivat viettää Vronskin suurella perintötilalla.