XIV
Levin oli ollut naimisissa kolme kuukautta. Hän oli onnellinen, mutta aivan eri tavalla kuin oli odottanut. Hän joutui tuon tuostakin pettymään entisten haaveidensa suhteen, mutta niiden sijaan tuli odottamatta uusia viehättäviä asioita. Hän oli onnellinen, mutta joka askeleella, jonka hän otti uuden perhe-elämän piirissä, hän huomasi, että kaikki oli aivan toisenlaista kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi koko ajan samaa kuin ihminen, joka oli rannalta ihastellut veneen tasaista, onnellista liukumista järvellä ja istunut sitten itse veneeseen. Hän näki, ettei riittänyt, että istui aloillaan, venettä keikuttamatta, vaan täytyi pitää aina mielessään, mihin oli soutamassa. Piti myös ottaa huomioon, että jalkojen alla oli syvä vesi, että täytyi soutaa ja että tottumattomiin käsiin koski. Sitä oli helppo katsella, mutta soutaminen oli hyvin vaikeata joskin riemukasta.
Katsellessaan poikamiesaikoinaan toisten avioelämää, sen pikku huolia, riitoja ja mustasukkaisuutta, Levin oli ylenkatseellisesti hymyillyt sille sielussaan. Hän oli ollut niin varma siitä, että hänen tulevassa avioelämässään ei mikään sellainen voisi tulla kysymykseen ja että sen kaikki ulkonaiset muodotkin tulisivat olemaan aivan erilaisia kuin muiden ihmisten elämä. Mutta Levinin ja hänen vaimonsa elämästä ei tullut mitenkään erityistä, päinvastoin, se kutoutui kokonaan juuri niistä mitättömistä pikkuseikoista, joita Levin oli ennen siinä määrin halveksinut, mutta jotka nyt hänen tahtomattaan olivat ihmeellisen ja peruuttamattoman merkityksellisiä. Ja Levin näki, ettei kaikkien noiden pikkuseikkojen järjestäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ennen oli otaksunut. Vaikka Levin oli luullut ymmärtävänsä perhe-elämää paremmin kuin kukaan, hän oli — kuten kaikki miehet — väkisinkin kuvitellut sitä pelkäksi rakkauden juhlaksi, jota mitkään pikkuhuolet eivät saisi häiritä. Hän oli ajatellut tekevänsä työtään ja lepäävänsä siitä rakkauden onnessa. Hänen vaimonsa tuntisi olevansa rakastettu ja sillä hyvä. Mutta miehille tyypilliseen tapaan hän oli unohtanut, että vaimollakin olisi oma työnsä. Ja hän ihmetteli, kuinka tuo runollinen, ihana Kitty saattoi — eikä vain ensimmäisinä viikkoina, vaan jo ensimmäisinä päivinä — välittää, huolehtia ja pitää lukua pöytäliinoista, huonekaluista, vieraspatjoista, tarjoilusta, kokista, päivällisestä jne. Jo ennen naimisiinmenoa Levin oli kummastellut, että Kitty oli niin varmasti kieltäytynyt ulkomaanmatkasta ja päättänyt lähteä maalle, ikään kuin hän olisi tiennyt, mikä oli tarpeellista ja osannut ajatella muutakin kuin rakkauttaan. Se oli pistellyt Leviniä silloin, ja nytkin Kittyn puuhailu pikkuasioiden parissa silloin tällöin loukkasi häntä. Mutta hän näki, että se oli Kittylle välttämätöntä. Ja vaikkakaan hän ei ymmärtänyt noiden huolien syytä ja naureskeli niille, hän ei voinut olla ihastelematta Kittyn toimia, sillä rakasti vaimoaan. Hän naureskeli sille, miten Kitty sijoitteli Moskovasta tuodut huonekalut, miten hän sisusti uudelleen oman ja miehensä huoneen, miten asetti ikkunaverhot, mitkä huoneet hän määräsi tulevien vieraiden ja Dollyn varalle, miten järjesti uuden kamarineitonsa huoneen, tilasi päivällisen vanhalta kokilta ja kinasteli Agafja Mihailovnan kanssa ruokatavaroiden hoidosta. Levin näki kokkivanhuksen kuuntelevan hymyilevänä ja ihaillen nuoren rouvan taitamattomia, mahdottomia käskyjä; hän näki miten Agafja Mihailovna mietteissään pudisteli lempeästi päätään rouvan ruokakomeroja koskeville määräyksille; hän näki myös miten suloinen Kitty oli tullessaan itkien ja nauraen kertomaan hänelle, että Masha oli tottunut pitämään häntä neitinä, minkä vuoksi kukaan ei totellut häntä. Levinistä tämä kaikki oli herttaista mutta omituista, ja hän arveli, että ilman sitä olisi ollut parempi.
Levin ei tiennyt mitään siitä uutuudenviehätyksestä, jota Kitty koki, kun hän nyt saattoi tilata mitä halusi, ostaa mielin määrin makeisia, kuluttaa rahaa niin paljon kuin tahtoi ja käskeä laittamaan niitä leivoksia, mitä kulloinkin mieli teki sen sijaan, että kotonaan hän ei ollut voinut aina tyydyttää haluaan, jos oli tehnyt mieli vaikkapa hapankaalia tai makeisia.
Hän ajatteli nyt ilomielin Dollyn ja lasten tuloa erityisesti sen vuoksi, että hän saisi tilata lapsille kunkin mielileivoksen ja kuulla Dollyn lausuntoja talon uudesta järjestyksestä. Hän ei tiennyt itse mistä syystä, mutta kotitalous kiinnosti häntä kovasti. Tuntien vaistomaisesti kevään lähestyvän ja tietäen sadepäivien olevan tulossa hän rakensi parhaansa mukaan pesäänsä tahtoen yhtaikaa sekä rakentaa sitä että oppia, miten rakennustyötä oli tehtävä.
Kittyn pikkutarkka puuhailu ei lainkaan muistuttanut Levinin ylevää ihannetta alkuaikojen onnesta, ja tämä oli yksi Levinin pettymyksistä. Toisaalta tuo suloinen huolestuneisuus, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, mutta josta hän ei voinut olla pitämättä, oli viehättävämpiä uusia piirteitä Kittyssä.
Toinen pettymyksen ja viehätyksen aihe olivat riidat. Levin ei ollut koskaan voinut aavistaa, että hänen ja hänen vaimonsa suhteissa saattaisi ilmetä mitään muuta kuin hellyyttä, kunnioitusta ja rakkautta, mutta jo aivan ensimmäisinä päivinä heidän välilleen syntyi riita, jonka tuoksinassa Kitty sanoi, ettei Levin rakastanut vaimoaan vaan ainoastaan itseään, purskahti itkuun ja alkoi huitoa käsillään.
Tämä heidän ensimmäinen riitansa johtui siitä, että Levin oli lähtenyt uudelle lohkotilalleen ja viipynyt siellä puoli tuntia kauemmin kuin oli luvannut, sillä hän oli lähtenyt takaisin oikotietä ja eksynyt. Hän ajoi kotiin ajatellen yksinomaan vaimoaan, tämän rakkautta ja omaa onneaan, ja mitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä suurempaa hellyyttä hän tunsi vaimoaan kohtaan. Hän juoksi sisään saman, jopa voimakkaamman tunteen vallassa kuin oli aikanaan saapunut Shtsherbatskille pyytämään Kittyä omakseen. Yllättäen hän näkikin niin synkän ilmeen, ettei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista vaimonsa kasvoilla. Hän aikoi suudella vaimoaan, mutta tämä sysäsi hänet pois.
— Mitä sinä?
— Oletpas sinä iloinen… alkoi Kitty koettaen olla kylmän myrkyllinen.
Mutta tuskin hän oli avannut suunsa, kun järjettömän mustasukkaisuuden aiheuttamat nuhteet ryöpsähtivät virtana Levinin yli purkaen kaiken sen, mikä oli vaivannut Kittyä tuona puolena tuntina, jonka hän oli hievahtamatta istunut ikkunalla odottamassa. Vasta silloin Levin ymmärsi ensimmäisen kerran sen, mitä ei ollut ymmärtänyt saattaessaan Kittyä kirkosta vihkimisen jälkeen. Hän ymmärsi, ettei Kitty ollut hänelle vain läheinen, vaan että hän ei enää tiennyt, mihin Kitty päättyi ja mistä hän itse alkoi. Hän ymmärsi sen siitä kipeästä kahtiajaon tunteesta, jota hän tunsi tuona hetkenä. Ensin hän loukkaantui, mutta samassa hän jo tunsi, ettei Kitty voinut loukata häntä, sillä tämähän oli hän itse. Hänestä tuntui hetken samalta kuin ihmisestä, joka saa äkkiä voimakkaan iskun takaapäin, kääntyy harmissaan ja kostoa janoten taakseen hakien syyllistä, mutta huomaakin itse vahingossa kolauttaneensa päänsä ja ymmärtää, ettei ole syytä vihoitella kenellekään ja että hänen täytyy kestää ja hoitaa kipunsa itse.
Myöhemmin hän ei enää koskaan kokenut sitä yhtä voimakkaasti, mutta tällä ensimmäisellä kerralla hänen oli vaikea päästä tasapainoon tapahtuneen jälkeen. Luonnostaan herännyt tunne käski häntä puolustautumaan ja osoittamaan vaimolleen, kuinka väärin ja pahoin tämä oli tehnyt; mutta se olisi vain hermostuttanut Kittyä vielä enemmän ja suurentanut heidän välistään juopaa, mikä tässä asiassa oli surullisinta. Toinen totunnainen tunne kehotti Leviniä osoittamaan, että hän oli syytön ja Kitty itse syypää; mutta toinen voimakkaampi tunne käski niin pian kuin suinkin luomaan umpeen syntyneen railon, ettei se vain pääsisi suurentumaan. Oli kyllä kiusallista ottaa sellainen väärä syytös niskoilleen, mutta oli vielä pahempi haavoittaa toista tekemällä itsensä syyttömäksi. Niin kuin puoliunessa kipua kärsivä ihminen hänkin tahtoi repäistä kipeän kohdan irti ja heittää sen pois, mutta tajusi herättyään, että kipeä kohta olikin hän itse. Täytyi vain koettaa auttaa kipeää kohtaa kestämään, ja niin hän koetti tehdä.
He tekivät sovinnon. Tuntien oman syyllisyytensä Kitty oli sen jälkeen entistä hellempi miehelleen, ja heidän onnensa kasvoi kaksinkertaiseksi. Mutta siitä huolimatta tuli uusia yhteentörmäyksiä, usein aivan odottamattomista ja vähäpätöisistä syistä. Ne johtuivat monesti siitäkin, etteivät he vielä tienneet, mikä toiselle oli tärkeää, ja siitä, että kumpikin oli alkuaikoina usein huonolla tuulella. Kun toinen oli hyvällä ja toinen huonolla tuulella, sopu ei häiriytynyt, mutta kun kumpikin sattui olemaan pahalla päällä, syntyi yhteentörmäyksiä niin käsittämättömän mitättömistä seikoista, etteivät he jälkeenpäin mitenkään voineet ymmärtää, mistä riita oli alkanut. Tosin heidän kummankin ollessa hyvällä tuulella heidän elämänilonsa kaksinkertaistui. Mutta kuitenkin tämä avioelämän alkuvaihe oli heille vaikeaa aikaa.
Koko tuon ajan ilmassa oli erityistä kireyttä, ikään kuin heitä yhdistävää ketjua olisi temmottu puoleen ja toisen. Yleensäkin kuherruskuukausi eli ensimmäinen häiden jälkeinen kuukausi, jolta Levin toisten puheiden perusteella oli odottanut niin paljon, oli kaikkea muuta kuin kuhertelua, ja se jäikin molempien mieleen heidän elämänsä raskaimpana ja nöyryyttävimpänä ajanjaksona. He koettivat myöhemmin kumpikin pyyhkäistä muististaan kaikki tuon sairaan ajan rumat ja häpeälliset seikat, sillä noina viikkoina he olivat harvoin normaalissa mielentilassa eivätkä oikein tunnistaneet itseään.
Vasta kolmantena kuukautena häiden jälkeen, kun he olivat palanneet Moskovasta vietettyään siellä kuukauden, heidän elämänsä alkoi sujua tasaisemmin.