XIII
Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin, jos hän näkee koko ympäröivän maailman elävän niissä. Levin ei olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että saattaisi nukkua rauhallisesti niissä olosuhteissa, joissa hän nyt oli. Hän ei olisi uskonut, että tarkoituksetonta, järjetöntä ja varojensa yli menevää elämää vietettyään, juopoteltuaan (muulla tavoin hän ei voinut nimittää ajanviettoa klubissa), jouduttuaan outoon ystävyyden hierontaan vaimonsa entisen rakastetun kanssa sekä tehtyään vielä oudomman käynnin tuon langenneen naisen luo, ihastuttuaan häneen ja tuotettuaan murhetta vaimolleen, — että hän kaikesta huolimatta olisi voinut nukkua rauhassa. Mutta väsymyksen, valvomisen ja viinin vaikutuksesta hän nukkui sikeästi ja rauhallisesti.
Viiden aikaan hän heräsi oven narahdukseen, hypähti istumaan ja katseli ympärilleen. Vieressä oleva Kittyn vuode oli tyhjä. Mutta väliseinän takaa näkyi liikkuvaa valoa ja kuului Kittyn askeleita.
— Mitä?… Mikä on? sanoi Levin unisena. — Kitty! Mikä on?
— Ei mikään, sanoi Kitty tullen kynttilä kädessä väliseinän takaa. — Oli hieman huono olo, hän lisäsi hymyillen herttaista, merkitsevää hymyään.
— Mitä, joko alkaa? kysyi Levin säikähtäneenä, — täytyy lähettää hakemaan, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.
— Vielä mitä! sanoi Kitty hymyillen ja pidätellen häntä kädellään. — Se ei varmaankaan ole mitään. Tuli vain hieman huono olo. Mutta nyt se on jo ohi.
Kitty meni vuoteensa luo, sammutti kynttilän, laskeutui pitkälleen ja vaikeni. Vaikka Levinistä tuntuikin epäilyttävältä tuo ikään kuin pidätetyn hengityksen hiljaisuus ja varsinkin Kittyn erityisen hellä ja kiihkeä sävy tämän vastatessa hänelle väliseinän takaa tullessaan, häntä nukutti niin, että hän vaipui pian uneen. Vasta myöhemmin hän muisti Kittyn hengityksen hiljaisuuden ja ymmärsi, mitä kaikkea tämän rakkaassa, herttaisessa sielussa tapahtui Kittyn tuolloin maatessa hievahtamatta hänen vieressään odottaen naisen elämän suurinta tapahtumaa. Seitsemän aikaan Levin heräsi siihen, että tunsi Kittyn varovaisen kosketuksen olkapäässään, ja kuuli hiljaista kuisketta. Kittyn oli sääli herättää häntä, mutta hän tarvitsi miehensä apua.
— Kostja, älä pelästy. Ei se ole mitään. Mutta nyt tuntuu… Täytyy lähteä hakemaan Jelizaveta Petrovnaa.
Kynttilässä oli taas tuli. Kitty istui vuoteellaan ja piti kädessään neuletta, jota hän oli viime päivinä neulonut.
— Älä yhtään pelästy, ei ole mitään hätää. Minä en pelkää vähääkään, hän sanoi nähdessään miehensä säikähtäneet kasvot, tarttui tämän käteen ja painoi sen rintaansa ja sitten huuliaan vasten.
Levin hypähti kiireesti ylös ja päästämättä katsettaan Kittystä veti aamutakin ylleen ja pysähtyi, yhä vain häneen katsoen. Olisi pitänyt lähteä, mutta hän ei voinut irrottautua Kittyn katseesta. Niin paljon kuin hän oli rakastanutkin noita kasvoja, niin hyvin kuin hän tunsikin Kittyn ilmeet ja katseet, hän ei ollut koskaan nähnyt vaimoaan sellaisena. Kuinka inhottavaksi ja kauheaksi Levin tunsikaan itsensä hänen edessään muistaessaan, mitä mielipahaa oli eilen hänelle tuottanut! Kittyn punehtuneet, yömyssyn alta esiin pistävien pehmeiden hiusten kehystämät kasvot säteilivät iloa ja varmuutta.
Niin vähän kuin Kittyn luonteessa yleensäkin oli luonnottomuutta ja sovinnaisuutta, Levin ei voinut olla hämmästymättä nähdessään hänet nyt, kun kaikki verhot olivat poissa ja hänen sielunsa ydin heijastui paljaana ja väärentämättömänä hänen silmistään. Siinä näkyi yksinkertaisuudessaan ja koruttomuudessaan se Kitty, jota hän, Levin, rakasti vielä entistä enemmän. Kitty katsoi häneen hymyillen; mutta äkkiä hänen kulmakarvansa värähtivät, pää kohosi ja hän astui nopeasti miehensä luo, otti häntä kädestä ja painautui kokonaan häntä vasten, niin että Levin tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Kitty kärsi ja ikään kuin valitti hänelle kärsimyksiään. Ensin Levinistä tuntui kuin syy olisi ollut hänen, kuten tavallisesti ennenkin. Mutta Kittyn katseessa oli hellyyttä, joka sanoi, ettei hän nuhdellut, vaan rakasti häntä noiden kärsimysten tähden. "Kenen syy se sitten on, jollei minun?" Levin ajatteli hakien väkisinkin kärsimysten aiheuttajaa rangaistakseen häntä; mutta syyllistä ei ollut. Kitty kärsi, valitti ja riemuitsi noista kärsimyksistään, iloitsi niistä ja rakasti niitä. Levin näki, että hänen sielussaan tapahtui jotain ihanaa, mutta mitä — sitä hän ei voinut käsittää. Se meni yli hänen käsityskykynsä.
— Minä lähetin noutamaan äitiä. Lähde sinä heti hakemaan Jelizaveta
Petrovnaa… Kostja!… Ei mitään, se meni ohitse.
Kitty meni soittamaan kelloa.
— No, mene nyt vain, Pasha tulee. Ei ole mitään hätää.
Ja Levin näki ihmeekseen, että hän otti neuleensa ja alkoi taas neuloa.
Poistuessaan toisesta ovesta Levin kuuli palvelustytön tulevan sisään toisesta. Levin pysähtyi oven luo ja kuuli, miten Kitty antoi tytölle seikkaperäisiä käskyjä ja alkoi yhdessä tämän kanssa siirtää sänkyä.
Levin pukeutui, ja sillaikaa kun hevosia valjastettiin, koska ajureita ei vielä ollut, hän juoksi taas makuukamariin tuntien liikkuvansa kuin siivillä. Kaksi palvelustyttöä hääräili ja järjesteli siellä jotain. Kitty neuloi kävellessään niin että silmukat vilisivät ja antoi samalla määräyksiä.
— Lähden heti lääkärin luo. Jelizaveta Petrovnaa on jo lähetetty hakemaan, mutta minä poikkean sinne vielä. Etkö tarvitse mitään? Mutta Dollyhän ei ole saanut sanaa?
Kitty katsahti häneen ilmeisestikin kuuntelematta, mitä hän puhui.
— Niin, niin, mene nyt vain, sanoi hän nopeasti kulmiaan rypistäen ja heilauttaen kättään.
Levin kiiruhti juuri vierashuoneen poikki, kun makuukamarista kuului äkkiä surkea voihkaisu, joka samassa taukosi. Hän pysähtyi voimatta pitkään aikaan käsittää mitään.
"Hän se oli", Levin sanoi itsekseen, tarttui päähänsä ja juoksi portaita alas.
— Herra armahda! Anna anteeksi, auta! hoki hän jostain yhtäkkiä suuhun tulleita sanoja. Ja hän, epäuskoinen ihminen, toisti niitä sanoja ei vain suullaan, vaan koko sydämellään. Sinä hetkenä hän tiesi, etteivät hänen mitkään epäilyksensä, ei edes se järkeen perustuva uskon mahdottomuus, jonka hän tiesi sielussaan olevan, vähääkään estäneet häntä kääntymästä Jumalan puoleen. Se oli nyt kaikki tomuna haihtunut hänen sielustaan. Kenen muun puoleen hän olisi voinut kääntyä kuin Sen, jonka käsissä hän tunsi itsensä, sielunsa ja rakkautensa olevan.
Hevonen ei ollut vielä valmiina, mutta Levin oli fyysisesti ja henkisesti niin jännittynyt ja pelkäsi niin kovasti tuhlata hetkeäkään, ettei ruvennut odottamaan, vaan lähti edeltäpäin kävelemään ja käski Kuzman tulla hevosella perässä.
Kadunkulmassa tuli yöajuri ajaen kiireesti häntä vastaan. Pienessä reessä istui Jelizaveta Petrovna, hihaton samettivaippa yllään ja valkea villaliina päässään. "Luojan kiitos, Luojan kiitos!" sanoi Levin riemuissaan, kun tunnisti hänen pienet vaaleat kasvonsa, joilla nyt oli erityisen vakava, melkeinpä ankara ilme. Käskemättä ajuria pysähtymään Levin lähti juoksemaan sen rinnalla takaisin asuntoaan kohti.
— Noin pari tuntia siis? Ei enempää? kysyi Jelizaveta Petrovna. — Te tavoitatte kyllä Pjotr Dmitrijevitshin kotoa, älkää vain liiaksi kiirehtikö häntä. Ja ottakaa apteekista oopiumia.
— Te siis luulette, että se voi sujua onnellisesti? Voi hyvä Jumala, auta! sanoi Levin nähden samassa hevosensa tulevan portista kadulle. Hypättyään rekeen Kuzman viereen hän käski ajaa lääkärille.