XII
Vieraiden lähdettyä Anna alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan. Vaikka hän olikin vaistomaisesti (kuten hän viime aikoina oli menetellyt kaikkien nuorten miesten suhteen) koko illan tehnyt kaiken voitavansa herättääkseen Levinin rakkauden itseään kohtaan ja vaikka hän tiesikin sen saavuttaneensa, sikäli kuin se yhden ainoan illan aikana ja naimisissa olevan rehellisen miehen suhteen oli mahdollista, ja vaikka Levin olikin suuresti miellyttänyt häntä (niin perin erilaisia kuin Vronski ja Levin miehiseltä näkökannalta olivatkin, näki Anna naisena kummassakin sen molemmille yhteisen puolen, joka oli saanut Kittyn rakastumaan sekä Vronskiin että Leviniin), hän lakkasi heti Levinin lähdettyä ajattelemasta tätä.
Yksi ja sama ajatus vainosi häntä milloin missäkin muodossa hellittämättä. "Jos minä vaikutan sillä tavoin toisiin, jopa tuohon perheelliseen, vaimoaan rakastavaan mieheen, miksi hän sitten on niin kylmä minulle?… Eikä oikeastaan kylmäkään, hän rakastaa minua, tiedän sen. Mutta jotain uutta on tullut meidän välillemme. Miksi häntä ei kuulu koko iltana kotiin? Hän oli käskenyt Stivaa sanomaan, ettei hän voi jättää Jashvinia, vaan että hänen täytyy seurata tämän peliä. Onko Jashvin mikään lapsi? Mutta kenties se on totta. Hän ei koskaan valehtele. Mutta on siinä muutakin. Hän on hyvillään, kun saa tilaisuuden näyttää, että hänellä on muitakin velvollisuuksia. Minähän tiedän sen ja myönnän sen. Miksi hänen pitää todistella minulle sitä? Hän tahtoo osoittaa, ettei hänen rakkautensa minuun saa häiritä hänen vapauttaan. Mutta minä en tarvitse todisteluja, minä tarvitsen rakkautta. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, kuinka raskasta minun elämäni täällä Moskovassa on ollut. Mitä elämää se on? Olen vain odottanut ratkaisua, joka viipyy yhä. Ei vastausta vieläkään! ja Stiva sanoo, ettei hän voi mennä Aleksei Aleksandrovitshin luo. Enkä minä voi enää kirjoittaa hänelle. En osaa tehdä mitään, en aloittaa mitään uutta enkä muuttaa vanhaa, koetan vain kestää, odotan ja keksin itselleni kaikenlaisia huvituksia: hoitelen tuota englantilaisperhettä, kirjoittelen ja luen, mutta se on kaikki petosta, samaa morfiinia kaikki. Hänen pitäisi sääliä minua", Anna päätteli tuntien kyynelten kiertyvän silmiin säälistä omaa itseään kohtaan.
Hän kuuli Vronskin lyhyen soiton ja pyyhki kiireesti kyyneleet pois. Samassa hän istuutui lampun ääreen ja avasi kirjan koettaen näyttää täysin rauhalliselta. Hänen täytyi osoittaa olevansa tyytymätön siihen, ettei Vronski ollut tullut niin kuin oli luvannut, — mutta ainoastaan tyytymätön; omaa surua ja itsesääliä miehelle ei missään nimessä saanut näyttää. Hän, Anna, saattoi kyllä sääliä itseään, mutta Vronski ei saanut sääliä häntä. Anna ei tahtonut taistelua, hän paheksui Vronskin taistelunhalua, mutta asettui itse tahtomattaan taisteluasentoon.
— Ei kai sinulla ole ollut ikävä? sanoi Vronski vilkkaasti ja iloisesti ja astui Annan luo. — Pelihimo on sitten hirveä intohimo!
— Ei, ei ollut ikävä, olen jo kauan sitten oppinut olemaan ikävöimättä. Stiva ja Levin kävivät täällä.
— Niin, he sanoivat lähtevänsä tänne. No mitäs pidit Levinistä? sanoi Vronski istuutuen Annan viereen.
— Pidin kovasti. Lähtivät juuri. Miten Jashvinin kävi?
— Oli voittanut jo seitsemäntoista tuhatta. Pyysin häntä tulemaan pois. Hän olikin jo aivan lähtemäisillään. Mutta kääntyi takaisin ja on nyt häviön puolella.
— Miksi sinä sitten jäit? kysyi Anna kohottaen äkkiä katseensa
Vronskiin. Annan ilme oli kylmä ja tyly.
— Sinähän sanoit Stivalle jääväsi sitä varten, että veisit Jashvinin pois. Mutta sinähän jätit hänet kuitenkin.
Vronskinkin kasvoille tuli kylmä taisteluvalmiuden ilme.
— Ensinnäkään en ole pyytänyt Stivaa kertomaan sinulle mitään; toiseksi minulla on aina ollut tapana puhua totta. Kun tahdoin jäädä, niin jäin, hän sanoi synkkänä. — Anna, miksi, miksi? lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen, kumartuen Annan puoleen ja avasi kätensä toivoen tämän panevan siihen omansa.
Anna iloitsi tuosta hellyydenosoituksesta. Mutta jokin omituinen pahuuden voima esti häntä antautumasta mielitekonsa valtaan, ikään kuin taisteluehdot eivät olisi sallineet sitä.
— Niin tietysti! Sinä tahdoit jäädä ja jäit. Sinä teet aina niin kuin itse tahdot. Mutta miksi sinä puhut siitä minulle? Miksi? sanoi Anna tulistuen yhä enemmän. — Onko kukaan tahtonut kiistellä sinun oikeuksistasi? Sinä vain tahdot näyttää olevasi oikeassa, ja ole sitten!
Vronskin käsi sulkeutui ja hän vetäytyi takaisin vielä entistä itsepintaisempi ilme kasvoillaan.
— Se on sinussa pelkkää itsepäisyyttä, sanoi Anna katsahtaen tarkkaavaisesti Vronskiin ja keksien yhtäkkiä nimen tuolle ärsyttävälle ilmeelle, — niin juuri, itsepäisyyttä. Sinulle on pääasia se, että sinä suoriudut voittajana, mutta minulle… Taaskin hänen tuli sääli itseään ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. — Jos sinä tietäisit, mikä minulle tässä asiassa on kipeää! Jos sinä tietäisit mitä se minulle merkitsee, kun minä tunnen kuten nyt, että sinä suhtaudut minuun vihamielisesti, niin juuri, vihamielisesti! Jospa sinä tietäisit, kuinka lähellä onnettomuutta minä olen tällaisina hetkinä, kuinka minä pelkään, pelkään itseäni! Ja hän käänsi päänsä pois salaten nyyhkytyksensä.
— Mistä me riitelemme? sanoi Vronski kauhistuen Annan epätoivon ilmettä, ja kumartuen jälleen hänen puoleensa otti hänen kätensä ja suuteli sitä. — Minkä vuoksi? Olenko minä sitten etsinyt muita huvituksia? Enkö minä ole vältellyt naisten seuraa?
— Se vielä puuttuisi, sanoi Anna.
— No sano, mitä minun pitää tehdä, että sinä olisit rauhallinen? Minä olen valmis tekemään kaikkeni, että sinä olisit onnellinen, puhui Vronski Annan epätoivon liikuttamana. — Teen mitä hyvänsä, kunhan vain saan sinut vapaaksi tuon surusi vallasta, Anna! hän sanoi.
— Ei se ole mitään! sanoi Anna. — En tiedä itsekään mikä minun on. Yksinäinen elämäkö vai hermotko… Mutta jättäkäämme tämä asia. No, miten kävi kilpa-ajoissa? Et ole vielä kertonutkaan, Anna kysyi koettaen salata iloaan saavuttamastaan voitosta.
Vronski pyysi illallista ja alkoi kertoa Annalle tarkasti kilpa-ajoista; mutta tämän äänensävystä ja yhä kylmemmiksi käyneistä silmäyksistä Anna näki, ettei tämä antanut anteeksi hänen voittoaan ja että sama itsepintaisuus, jota vastaan Anna oli taistellut, oli taaskin saanut hänessä vallan. Hän oli Annaa kohtaan kylmempi kuin ennen, ikään kuin olisi katunut äskeistä alistumistaan. Anna ymmärsi, että sanat: "Olen lähellä kauheaa onnettomuutta ja pelkään itseäni", jotka olivat hankkineet hänelle voiton, olivat vaarallinen ase, jota ei saanut käyttää toista kertaa. Hän tunsi, että heitä yhteenliittävän rakkauden rinnalle oli heidän välilleen asettunut jokin taistelun paha henki, jota hän ei voinut ajaa pois omasta eikä rakastettunsa sydämestä.