XI
"Miten ihmeellinen, rakastettava ja säälittävä nainen", ajatteli
Levin tullessaan Stepan Arkadjevitshin kanssa pakkasilmaan.
— No eikös ollut niin kuin minä sanoin, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka näki, että Levin oli täydellisesti voitettu.
— Oli, vastasi Levin mietteissään, — harvinainen nainen! Sekä älykäs että ihmeellisen sydämellinen. On kauhean sääli häntä!
— Jos Jumala suo, niin pian kaikki käy parhain päin. Siinä näet, ettei pidä tuomita etukäteen, Stepan Arkadjevitsh sanoi avaten vaunujensa oven. — Tässä kai meidän tiemme eroavat. Hyvästi sitten.
Ajaessaan kotiin Levin ajatteli koko matkan Annaa ja niitä varsin tavallisia asioita, joista hänen luonaan oli keskusteltu, palauttaen samalla tarkasti mieleensä Annan eri ilmeitä. Mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä enemmän hän asettui Annan asemaan ja sitä suurempaa sääliä hän tunsi Annaa kohtaan.
Kotona Kuzma ilmoitti hänelle, että Katerina Aleksandrovna voi hyvin ja että sukulaisvieraat olivat vastikään lähteneet, ja antoi Levinille kaksi kirjettä. Niistä päästäkseen Levin luki ne jo eteisessä. Toinen oli Sokolovilta, työnjohtajalta. Sokolov kirjoitti, ettei vehnää voinut myydä, koska siitä luvattiin vain viisi ja puoli ruplaa neljännekseltä, ja ettei ollut enää mistä ottaa rahaa. Toinen kirje oli sisarelta. Hän nuhteli Leviniä siitä, että hänen asiansa oli yhä vielä hoitamatta.
"No, myydään viidestä ja puolesta, kun eivät kerran anna enempää", Levin ratkaisi heti tavattoman keveästi ensimmäisen kysymyksen, joka ennen olisi näyttänyt hänestä niin vaikealta. "Ihme, kuinka täällä aika menee", ajatteli hän toisen kirjeen johdosta. Hän tunsi syyllisyyttä, kun ei ollut vielä tehnyt niin kuin sisar oli pyytänyt. "En tullut tänäänkään käyneeksi oikeudessa, mutta tänään on ollutkin erityisen kiire." Ja päätettyään tehdä sen huomenna hän lähti vaimonsa luo. Mennessään hän loi mielessään nopean silmäyksen kuluneeseen päivään. Koko päivä tuntui olleen pelkkiä keskusteluja, — keskusteluja, joita hän oli kuunnellut ja joihin hän oli ottanut osaa. Ne olivat kaikki käsitelleet aiheita, jotka eivät olisi vähääkään kiinnostaneet häntä maalla, mutta täällä ne tuntuivat hyvin mielenkiintoisilta. Ja kaikista niistä oli jäänyt hyvä muisto; oli vain kaksi kohtaa, jotka hiukan vaivasivat häntä… Toinen oli se, mitä hän oli sanonut hauesta, ja toinen piili siinä hellässä säälissä, jota hän oli tuntenut Annaa kohtaan.
Levin tapasi vaimonsa surullisena ja ikävissään. Sisarusten päivällinen olisi muuten mennyt hyvinkin iloisesti, mutta sitten oli ruvettu odottamaan Leviniä kotiin ja odotettu niin kauan, että kaikki olivat jo ikävystyneet. Viimein sisaret olivat lähteneet tiehensä, ja Kitty oli jäänyt yksin.
— No, mitä sinä olet tehnyt? Kitty kysyi katsoen miestään silmiin, jotka loistivat omituisen epäilyttävästi. Mutta antaakseen hänen kertoa itse kaiken Kitty salasi tarkkaavaisuutensa ja kuunteli hyväksyvästi hymyillen miehensä kertomusta päivän vietosta.
— Olen hyvilläni, että tapasin Vronskin. Hänen seuransa ei enää vähääkään vaivannut minua. Ymmärräthän, että koetan tästä lähtien olla tapaamatta häntä, mutta se nolouskin saa nyt olla lopullisesti ohi, sanoi Levin ja punastui, sillä sanoessaan koettavansa olla koskaan enää tapaamatta Vronskia hän muisti käyntinsä Annan luona. — Sanotaan aina, että kansa juo, mutta en tiedä kumpi juo enemmän — kansa vaiko meidän säätymme; vaikka kansa juo juhlapäivinä, mutta…
Mutta Kittyä ei huvittanut esitelmä kansan juomisesta. Hän näki miehensä punastuksen ja tahtoi tietää syyn siihen.
— No, missä sinä sitten olit?
— Stiva pyysi niin kauheasti lähtemään Anna Arkadjevnan luo.
Ja tämän sanottuaan Levin punastui vieläkin enemmän, ja hänen epätietoisuutensa siitä, oli hän tehnyt oikein vai väärin menemällä Annan luo, haihtui samalla hetkellä. Hän tiesi nyt, ettei hänen olisi pitänyt tehdä niin.
Kittyn silmät laajenivat ja välähtivät, kun hän kuuli Annan nimen. Mutta hän hillitsi itsensä, salasi kiihtymyksensä ja onnistui petkuttamaan miestään.
— Vai niin, hän sanoi vain.
— Et kai sinä pahastu, että minä menin. Stiva niin pyysi, ja
Dollykin toivoi sitä, jatkoi Levin.
— En toki, Kitty sanoi, mutta Levin näki hänen silmissään hillityn palon, joka ei tiennyt hyvää.
— Hän on hyvin herttainen, hyvin säälittävä ja hyvä nainen, jatkoi
Levin kertoen Annan töistä ja välittäen Kittylle hänen terveisensä.
— Tietysti on hyvin sääli häntä, sanoi Kitty, kun Levin oli lopettanut.
— Keneltä sait kirjeen?
Levin sanoi keltä kirje oli ja — uskoen Kittyn tyyneen äänensävyyn — meni toiseen huoneeseen riisuutumaan.
Palatessaan Levin tapasi Kittyn samassa nojatuolissa. Kun hän meni tämän luo, Kitty katsahti häneen ja purskahti itkemään ääneen.
— Mitä? Mikä sinun on? kysyi Levin tietäen edeltä käsin mikä hänen oli.
— Sinä olet rakastunut siihen inhottavaan naiseen, hän on lumonnut sinut. Minä näen sen sinun silmistäsi. Niin, niin! Mitä siitä vielä tuleekaan! Ensin sinä klubissa juot ja pelaat ja menet sitten… kenen luo? Ei, lähdetään pois täältä… Huomenna minä lähden.
Levin ei pitkään aikaan saanut vaimoaan tyyntymään. Tämä rauhoittui vasta sitten, kun Levin oli tunnustanut, että säälin tunne ja viini oli vienyt hänet harhaan ja altistanut hänet Annan viekkaalle vaikutukselle, ja kun hän oli luvannut vastedes välttää Annaa. Vilpitöntä hänen tunnustuksessaan oli se seikka, että hän oli hullaantunut elettyään niin kauan Moskovassa pelkästään keskustelujen, ruoan ja juoman varassa. He juttelivat kello kolmeen saakka yöllä. Vasta kolmen aikaan he olivat siinä määrin leppyneet, että saattoivat nukkua.