X
Anna otti Levinin vastaan salaamatta iloaan hänen tulostaan. Siitä, miten tyynesti Anna ojensi hänelle pienen, tarmokkaan kätensä ja esitteli hänelle Vorkujevin ja käsityö kädessä istuvan sievännäköisen, punertavatukkaisen kasvattityttönsä, Levin tunnisti välittömästi aidon seurapiiridaamin aina tyynen ja luonnollisen käytöstavan, joka miellytti häntä.
— Tämäpä vasta hauskaa, toisti Anna, ja nuo yksinkertaiset sanat saivat hänen lausuminaan Levinin sielussa erityisen merkityksen. — Olen jo kauan tuntenut teidät ja pitänyt teistä sekä Stivan että vaimonne vuoksi… minun tuttavuuteni hänen kanssaan oli hyvin lyhytaikainen, mutta hän teki minuun samanlaisen vaikutuksen kuin ihana kukka, juuri kukka. Ja hän tulee nyt pian äidiksi!
Hän puhui vapaasti ja hätäilemättä, katsoen milloin Leviniin, milloin veljeensä. Levin tunsi tehneensä Annaan edullisen vaikutuksen, ja hänen oli tämän seurassa niin kevyt ja hyvä olla kuin hän olisi lapsuudestaan saakka tuntenut tämän.
— Ivan Petrovitsh ja minä asetuimme juuri tupakanpolton vuoksi tänne Aleksein työhuoneeseen, sanoi Anna vastaukseksi Stepan Arkadjevitshin kysymykseen, saiko huoneessa tupakoida. Hän vilkaisi Leviniin, mutta ei kysynyt, polttiko tämä, vaan veti luokseen kilpikonnanluisen savukekotelon ja otti siitä itse hienon pachitos-savukkeen.
— Kuinka sinä voit nykyään? kysyi veli.
— Niin kuin ennenkin. Hermostunut olen kuten aina.
— Eikö se ole tosiaankin harvinaisen hyvä? kysyi Stepan Arkadjevitsh huomatessaan Levinin yhä silmäilevän muotokuvaa.
— En ole koskaan nähnyt parempaa muotokuvaa.
— Näköisyys on erinomaisesti saatu esiin, eikö olekin? sanoi
Vorkujev.
Levin katsahti muotokuvasta sen malliin. Erityinen hohde valaisi Annan kasvot, kun hän tunsi Levinin silmäilyn. Levin punastui ja aikoi hämminkinsä salatakseen kysyä, oliko Anna Arkadjevna äskettäin tavannut Darja Aleksandrovnaa, mutta Anna alkoikin samassa puhua:
— Me puhelimme juuri Ivan Petrovitshin kanssa Vashtshenkovin viimeisistä tauluista. Oletteko nähnyt niitä?
— Olen kyllä, vastasi Levin.
— Mutta anteeksi, minä keskeytin teidät, te aioitte sanoa… Levin kysyi, koska hän oli viimeksi tavannut Dollyn.
— Hän oli eilen luonani, hän on hyvin suuttunut kymnaasiin Grishan tähden. Latinan opettaja oli nähtävästi tehnyt vääryyttä.
— Niin, ne taulut olen kyllä nähnyt, mutta en pitänyt niistä, palasi
Levin aloitettuun keskustelunaiheeseen.
Levinin puheissa ei ollut nyt enää ollenkaan samanlaista virallista sävyä kuin hänen aamupäiväisissä keskusteluissaan. Jokainen sana sai keskustelussa Annan kanssa erityisen merkityksen. Hänestä oli hauskaa jutella ja vielä hauskempi kuunnella, mitä Anna sanoi.
Anna ei puhunut ainoastaan luonnollisesti ja järkevästi, vaan viisaasti ja huolettomasti, tekemättä mitään suurta numeroa omista ajatuksistaan ja antaen suuren arvon puhetoverinsa ajatuksille.
Keskusteltiin uudesta taidesuunnasta, erään ranskalaisen taiteilijan uudesta raamatunkuvituksesta. Vorkujev syytti taiteilijaa liiallisesta, raakuuteen luisuneesta realismista. Levin sanoi, että ranskalaiset olivat olleet sovinnaisempia taiteessa kuin ketkään muut ja että he siksi pitivät realismiin palaamista erityisenä ansiona. He näkivät runoutta jo pelkästään siitä, etteivät valehdelleet.
Yksikään toinen Levinin lausuma viisas ajatus ei tuottanut hänelle itselleen niin suurta mielihyvää kuin tämä. Annan kasvot aivan sädehtivät, kun hän ymmärsi tuon ajatuksen todenmukaisuuden. Hän herahti nauramaan.
— Minä nauran, hän sanoi, — niin kuin naurattaa, kun näkee oikein hyvän muotokuvan. Se, mitä te sanoitte, luonnehtii täydellisesti koko nykyistä ranskalaista taidetta, sekä maalausta että myös kirjallisuutta: Zolaa, Daudet'ta. Mutta kenties on aina niin, että ensin tehdään omia sepitelmiä, conceptions, keksityistä hahmoista, ja kun kaikki yhdistelmät, combinaisons, on tehty ja keksityt kuvat ovat alkaneet tympäistä, aletaan etsiä luonnollisempia, oikeita hahmoja.
— Niin se juuri on! sanoi Vorkujev.
— Te siis olitte klubilla? kääntyi Anna veljensä puoleen ja kumartui lähemmäksi häntä.
"Niin, niin, kas siinä on nainen!" Levin ajatteli unohtuen katselemaan hänen kauniita, eloisia kasvojaan, jotka nyt yhtäkkiä kokonaan muuttuivat. Levin ei kuullut, mitä Anna puhui veljelleen, mutta ihmetteli hänen ilmeensä muutosta. Hänen äsken niin tyynet kasvonsa kuvastivat nyt omituista uteliaisuutta, vihaa ja ylpeyttä. Mutta hetkisen vain. Hän siristi silmiään kuin jotakin muistaakseen.
— No niin, ketäpä se kiinnostaa, hän sanoi ja kääntyi englantilaisen tytön puoleen: — Please order the tea in the drawing-room[78].
Tyttö nousi ja meni.
— No suoriutuiko hän tutkinnossa hyvin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
— Mainiosti. Hän on hyvin lahjakas tyttö ja miellyttävä luonne.
— Kohta sinä rakastat häntä enemmän kuin omaa tytärtäsi.
— Vain mies voi sanoa noin. Rakkaudessa ei ole mitään enempää eikä vähempää. Rakastan tytärtäni ihan toisella tavoin kuin häntä.
— Minä tässä sanoin Anna Arkadjevnalle, sanoi Vorkujev, — että jos hän olisi uhrannut venäläisten lasten yleiseen kasvatukseen sadannenkaan osan sitä tarmoa kuin tuon englantilaisen tytön hyväksi, hän olisi tehnyt suuren ja hyödyllisen teon.
— Mutta sitä en ole parhaalla tahdollanikaan voinut tehdä. Kreivi Aleksei Kirillovitsh (lausuessaan tuon nimen Anna katsahti kysyvän arasti Leviniin, ja tahtomattaan tämä vastasi kunnioittavin ja myötätuntoisin katsein) koetti maalla innostaa minua koulutyöhön. Minä kävin muutaman kerran opettamassa. Lapset olivat hyvin kilttejä, mutta minä en voinut innostua siihen työhön. Te puhuitte minun tarmostani. Tarmo perustuu rakkauteen. Mutta rakkaus ei tule käskemällä. Tuota tyttöä minä rakastan tietämättä itse, miksi.
Taas Anna katsahti Leviniin. Sekä hänen hymynsä että katseensa sanoi, että hän puhui vain Levinille, pitäen arvossa tämän mielipidettä ja tietäen jo edeltä käsin, että he ymmärsivät toinen toistaan.
— Minä ymmärrän sen varsin hyvin, Levin vastasi. — Kouluihin ja sentapaisiin laitoksiin ei voi kiinnittää sydäntään, ja minä luulen, että nuo filantrooppiset laitokset juuri siksi tuottavat niin vähän tuloksia.
Anna oli hetkisen vaiti ja puhkesi sitten hymyyn. — Niin, niin, vahvisti hän. — Minä en ole koskaan kyennyt siihen. Je n'ai pas le cocur assez large[79] voidakseni rakastaa kokonaista turvakotia kaikkine iljettävine tytönletukkoineen. Cela ne m'a jamais réussi[80]. On paljon naisia, jotka ovat luoneet sillä itselleen position sociale[81]. Etenkään nyt, hän lisäsi surullisen ja luottavaisen näköisenä, näennäisesti veljelleen puhuen, mutta suuntasi ilmiselvästi sanansa vain Levinille, — vaikka tarvitsisin niin kovasti jotain tekemistä, en voi tehdä mitään sellaista. Yhtäkkiä hän rypisti kulmiaan (Levin ymmärsi, että Anna teki niin omille sanoilleen) ja vaihtoi keskustelunaihetta. — Minä olen kuullut, hän sanoi Levinille, — että te olette huono kansalainen, ja minä olen puolustanut teitä kykyni mukaan.
— Kuinka te olette minua puolustanut?
— Aina hyökkäysten mukaan. Mutta emmekö menisi juomaan teetä? Anna nousi ja otti käteensä safiaanikantisen vihon.
— Antakaa se minulle, Anna Arkadjevna, sanoi Vorkujev osoittaen kirjaa. — Se ansaitsee sen hyvin.
— Oi ei, sehän on aivan viimeistelemätöntä.
— Minä kerroin siitä hänelle, sanoi Stepan Arkadjevitsh sisarelleen osoittaen Leviniä.
— Suotta sen teit. Minun kirjoitukseni ovat niin kuin ne pikku korit ja puuleikkaukset, joita Liza Merkalova joskus ennen aikaan toi minulle kaupaksi vankiloista. Hän kävi vankiloissa hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenenä, kertoi Anna Levinille. — Ne onnettomat tekivät kärsivällisyyden ihmetöitä.
Levin huomasi vielä yhden uuden piirteen tuossa naisessa, johon oli niin kovasti mieltynyt. Älyn, sulokkuuden ja kauneuden lisäksi hänessä oli myös totuudellisuutta. Hän ei salannut Leviniltä asemansa tukaluutta.
Anna huokasi, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä ankaran, ikään kuin kivettyneen ilmeen. Sellainen ilme kasvoillaan hän oli vielä kauniimpi kuin ennen; mutta tämä ilme oli uusi; se oli kaukana siitä onnea säteilevästä ja onnea synnyttävästä ilmeestä, jonka maalari oli tavoittanut Annan muotokuvaa tehdessään. Levin katsahti vielä kerran kuvaa ja Annaa, joka lähti veljensä käsipuolessa korkeaa ovea kohti, ja hän tunsi Annaa kohtaan hellyyttä ja sääliä, jotka ihmetyttivät häntä itseään.
Anna pyysi Leviniä ja Vorkujevia astumaan vierassaliin ja jäi itse hetkeksi puhumaan jostain veljensä kanssa. "Avioerosta, Vronskista, siitä, mitä hän klubilla tekee, minusta", ajatteli Levin. Ja kysymys siitä, mitä Anna puhui Stepan Arkadjevitshille, kuohutti häntä niin, ettei hän kuunnellut juuri ollenkaan, kun Vorkujev kertoi hänelle Anna Arkadjevnan kirjoittaman lastenromaanin ansioista.
Teepöydässä keskustelu jatkui yhtä miellyttävänä ja sisältörikkaana. Kertaakaan ei jouduttu hakemaan keskustelunaihetta; päinvastoin tuntui siltä, ettei ehtinyt sanoa kaikkea, mitä olisi tahtonut ja pidättyi mielellään kuunnellakseen mitä toinen sanoisi. Levinistä tuntui kuin kaikki pöydässä puhuttu olisi saanut erityisen merkityksen, kun Anna kuunteli keskustelua ja teki huomautuksiaan.
Seuratessaan mielenkiintoista keskustelua Levin ihaili koko ajan Annan kauneutta, älyä ja sivistyneisyyttä, hänen koruttomuuttaan ja sydämellisyyttään. Levin kuunteli ja puhui ja ajatteli koko ajan häntä, hänen sisäistä elämäänsä, ja koetti arvata hänen tunteitaan. Ja hän, Levin, joka oli ennen niin ankarasti tuominnut Annan, alkoi nyt omituisen ajatuskulun johdosta puolustella ja sääliä häntä ja pelätä, että Vronski ei kenties täysin ymmärtänyt Annaa. Kun Stepan Arkadjevitsh kellon käydessä yhdettätoista nousi lähteäkseen (Vorkujev oli lähtenyt jo aikaisemmin), Levinistä tuntui kuin he olisivat tulleet vastikään. Hän nousi vastahakoisesti.
— Hyvästi, Anna sanoi pitäen häntä kädestä ja katsoen häntä hellyttävästi silmiin. — Olen hyvin iloinen, que la glace est rompue[82].
Anna päästi hänen kätensä ja kurtisti kulmiaan.
— Sanokaa rouvallenne, että pidän hänestä niin kuin ennenkin, ja jollei hän voi antaa minulle anteeksi asemaani, toivon, ettei hän koskaan joutuisi sitä tekemäänkään. On vaikea antaa anteeksi, ellei ole kokenut sitä, mitä minä olen kokenut, ja Jumala häntä siitä varjelkoon.
— Kyllä… kyllä minä sanon… vastasi Levin punastuen.