IX

"Oblonskin vaunut!" ärjäisi ovenvartija äkäisellä bassoäänellä. Vaunut tulivat ja he istuutuivat niihin. Vain niin kauan kuin vaunut olivat klubin pihalla, Levin pysyi äskeisen klubimielialan vallassa nauttien sen levosta ja epäämättömän säädyllisyyden tunteesta. Mutta heti kun vaunut olivat tulleet kadulle ja Levin alkoi tuntea vaunujen keinuvan epätasaisella tiellä, kuuli vastaan tulleen ajurin äkäisen ärjäisyn ja näki sumeassa valaistuksessa kapakan ja puodin punaisen kilven, tämä mieliala häipyi. Hän alkoi miettiä tekojaan ja kysyi itseltään, tekikö oikein menemällä Annan luo. Mitä Kitty siihen sanoisi? Mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen miettiä, vaan ikään kuin arvaten hänen epäilyksensä kiiruhti rohkaisemaan häntä.

— Olen niin hyvilläni siitä, hän sanoi, — että sinä tutustut häneen. Tiedätkö, Dolly on jo kauan toivonut sitä. Onhan Lvovkin käynyt ja käy yhä edelleenkin hänen luonaan. Vaikka hän onkin sisareni, jatkoi Stepan Arkadjevitsh — voin arvelematta sanoa, että hän on harvinaislaatuinen nainen. Saat itse nähdä. Hänen asemansa on hyvin raskas, varsinkin nyt.

— Miksi juuri nyt?

— Parhaillaan neuvotellaan hänen avioerostaan. Karenin on suostuvainen; mutta siinä on vaikeuksia pojan vuoksi, ja tuo asia, jonka olisi pitänyt päättyä jo lähes kolme kuukautta sitten, pitkittyy yhä. Heti kun erolupa tulee, Vronski ja Anna menevät naimisiin. Tyhmä se on kiertelyineen ja veisuineen koko vihkitoimitus. Ei siihen kukaan usko ja se on ihmisten onnen tiellä! huomautti Stepan Arkadjevitsh. — Niin, ja sen jälkeen heidän asemansa tulee yhtä selväksi kuin minun tai sinun.

— Mikä siinä tuottaa vaikeuksia?

— Oi, se on pitkä ja ikävä juttu! Meillähän on kaikki niin epämääräistä. Mutta voithan kuvitella, millaista hänen on ollut asua sellaisissa olosuhteissa kolme kuukautta Moskovassa, jossa kaikki tuntevat hänet. Hän ei käy missään eikä tapaa ketään naistuttaviaan paitsi Dollya, sillä hän ei tahdo, ymmärräthän, että hänen luokseen tultaisiin armosta. Se hölmö ruhtinatar Varvarakin lähti tiehensä säädyllisyyssyistä. Tuossa asemassa jonkun muun naisen olisi ollut mahdoton pitää päänsä pystyssä. Mutta saatpa nähdä miten hän on osannut järjestää elämänsä, miten tyyni ja arvokas hän on. Vasemmalle poikkikadulle, vastapäätä kirkkoa! huusi Stepan Arkadjevitsh vaunujen ikkunasta. — Huh, miten kuuma! hän sanoi aukaisten jo ennestään avonaisen turkkinsa kahdentoista asteen pakkasesta huolimatta vieläkin leveämmälle.

— Mutta hänellähän on tytär, kai hän hoitaa sitä, sanoi Levin.

— Sinä näytät käsittävän jokaisen naisen vain naaraaksi, une couveuse[77], sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Sinä kuvittelet, että jos nainen tekee jotain, hän tekee sen ehdottomasti aina lastensa tähden. Luullakseni hän kyllä kasvattaa tytärtään hyvin, mutta siitä ei puhuta. Ensinnäkin Annan aikaa vie se, että hän kirjoittaa. Näen kyllä, että hymyilet ivallisesti, mutta suotta sinä niin teet. Hän kirjoittaa lastenkirjaa eikä puhu siitä kenellekään, mutta minulle hän on sitä lukenut, ja minä annoin käsikirjoituksen Vorkujeville… tiedäthän sen kustantajan… hän taitaa olla myös kirjailija. Vorkujev ymmärtää näitä asioita ja hän sanoo, että se on merkittävä teos. Sinä luulet varmaan, että Anna onkin jonkinlainen naiskirjailija? Ei vähääkään. Hän on ennen kaikkea nainen, jolla on sydän, kuten heti saat nähdä. Nyt hänellä on englantilainen tyttö ja kokonainen perhe hoidossaan.

— Onko se jotain hyväntekeväisyyttä, filantropiaa?

— Miksi sinä heti tahdot nähdä siinä pahaa? Ei mitään hyväntekeväisyyttä, vaan sydämen työtä. Heillä, Vronskilla nimittäin, oli englantilainen hevosten kouluttaja, taitava mies, mutta juoppo. Hän joi itsensä juoppohulluksi ja perhe joutui puille paljaille. Anna ryhtyi auttamaan heitä ja nyt koko perhe on hänen hoivissaan. Hän valmistaa poikia kymnaasiin ja tytön hän on ottanut luokseen, niin ettei tässä suinkaan ole kyse pelkästä armollisesta raha-avustuksesta. No niin, kohtahan hänet näet.

Vaunut ajoivat pihan puolella olevalle ovelle, jonka luona odotti reki, ja Stepan Arkadjevitsh soitti voimakkaasti ovikelloa.

Kysymättä ovenvartijalta, oliko Anna kotona, Stepan Arkadjevitsh astui eteiseen. Levin meni hänen jäljestään yhä epätietoisempana siitä, tekikö hän oikein vai väärin.

Vilkaistessaan peiliin Levin huomasi olevansa punainen, mutta oli varma siitä, ettei ollut päissään, ja astui ystävänsä jäljessä matolla verhottuja portaita ylös. Yläeteisessä Stepan Arkadjevitsh kysyi syvään kumartavalta, tutulta lakeijalta, ketä vieraita Anna Arkadjevnan luona oli, ja sai vastaukseksi, että siellä oli herra Vorkujev.

— Missä he ovat?

— Kirjastohuoneessa.

Kuljettuaan pienen, tummalla puulla paneloidun ruokasalin poikki Stepan Arkadjevitsh ja Levin astelivat pehmeää mattoa hämärään, tummakupuisen lampun valaisemaan kirjastohuoneeseen. Seinällä paloi toinen heijastinlamppu, joka valaisi suuren, luonnollista kokoa olevan naisen muotokuvan, johon Levin tahtomattaan heti kiinnitti huomionsa. Se oli Mihailovin Italiassa maalaama Annan kuva. Sillaikaa kun Stepan Arkadjevitsh kiersi ristikon taakse ja sieltä kuulunut miesääni vaikeni, Levin katseli kirkkaan valaistuksen elävöittämää muotokuvaa voimatta irtautua siitä. Hän ei muistanut missä oli eikä kuullut mitä puhuttiin, seisoi vain ja katseli hievahtamatta ihmeellistä muotokuvaa. Se ei ollut enää kuva, se oli ilmielävä, ihana, mustakiharainen nainen, joka hartiat ja käsivarret paljaina ja mietiskelevä hymyntapainen kuin hienon untuvan peittämillä huulillaan loi voitokkaan ja hellän katseen hämmentyneeseen Leviniin. Ilmielävästä se erosi vain siinä, että se oli kauniimpi kuin elävä voi olla.

— Kuinka hauskaa, Levin kuuli äkkiä vierestään ihailemansa muotokuvan naisen äänen. Anna oli tullut häntä vastaan ristikon takaa, ja Levin näki huoneen himmeässä valossa saman, muotokuvan kuvaaman naisen tummassa, sinisenkirjavassa puvussa, toisessa asennossa ja toisenlaisin ilmein, mutta yhtä täydellisen kauniina kuin taiteilija oli hänet esittänyt. Hän oli todellisessa olomuodossaan vähemmän häikäisevä, mutta hänen olemuksessaan oli jotain sellaista uutta ja viehättävää, niitä muotokuvassa ei ollut.