XIX

Kun Anna astui sisään, istui Dolly pienessä vierashuoneessa, sylissään valkotukkainen, pullea poika, joka jo nyt oli isänsä näköinen, ja kuulusteli pojan ranskanläksyä. Poika luki nypläten kädellään puseronsa putoamaisillaan olevaa nappia ja koettaen nyhtää sitä irti. Äiti oli jo useita kertoja vetänyt käden pois, mutta pullea kätönen kävi taas napin kimppuun. Äiti nyhtäisi napin irti ja pani sen taskuunsa.

— Koetapa pitää kätesi aloillaan, Grisha, hän sanoi ja ryhtyi taas jatkamaan peitettään, jota hän oli jo kauan kutonut ottaen sen aina esille vaikeina hetkinään. Nyt hän kutoi hermostuneesti, sormi nytkähdellen, ja laski silmukoita. Vaikka hän olikin eilen käskenyt sanomaan miehelleen, ettei häntä liikuttanut, tuliko tämän sisar vai oli tulematta, oli hän pannut kaikki kuntoon kälynsä tulon varalta ja odotteli tätä jännittyneenä.

Dolly oli surunsa masentama ja kokonaan sen vallassa. Mutta hän muisti sentään, että Anna, hänen kälynsä, oli hyvin huomatun pietarilaisen henkilön puoliso ja pietarilainen grande dame. Ja sen vuoksi hän ei tehnyt niin kuin oli miehelleen uhannut eikä unohtanut kälynsä tuloa. "Ja eihän Anna oikeastaan ole mihinkään syypää", ajatteli Dolly, "minä en tiedä hänestä mitään muuta kuin hyvää, ja minua kohtaan hän on aina osoittanut pelkkää hyvyyttä ja ystävällisyyttä." Totta kyllä, mikäli hän saattoi muistaa vaikutelmaansa Kareninien luota Pietarista, itse heidän kotinsa ei häntä miellyttänyt: koko heidän perhe-elämänsä luonteessa oli jotain valheellista. "Mutta miksi minä en ottaisi häntä vastaan? Kunhan hän vain ei rupeaisi lohduttelemaan minua!" ajatteli Dolly. "Kaikki lohduttelut, neuvot ja kristilliset anteeksiannot, — kaiken sen olen jo tuhannesti miettinyt, eikä niistä ole iloa."

Kaikki nämä päivät Dolly oli ollut yksin lastensa kanssa. Surustaan hän ei tahtonut puhua, mutta tuo suru sydämessä hän ei voinut puhua muustakaan. Hän tiesi tavalla tai toisella sanovansa Annalle kaiken, ja väliin häntä ilahdutti ajatus, miten hän sen sanoisi, väliin kiukutti, että hänen oli pakko puhua nöyryytyksestään miehensä sisarelle ja kuulla tältä neuvon ja lohdutuksen valmiita korulauseita.

Dolly oli, kuten usein sattuu, kelloa katsellen odottanut Annaa joka hetki tulevaksi ja herpaantunut juuri siksi hetkeksi, jolloin vieras oli tullut, niin ettei ollut huomannutkaan soittoa.

Kuultuaan vaatteiden kahinaa ja keveitä askelia ovelta hän katsahti sinnepäin, ja hänen riutuneille kasvoilleen sävähti väkisinkin hämmästys eikä ilo. Hän nousi ja syleili kälyään.

— Joko sinä olet tullut? hän sanoi suudellen Annaa.

— Dolly, miten hauska nähdä sinua!

— Ja minusta sinua, Dolly sanoi kevyesti hymyillen ja koettaen päätellä Annan ilmeestä, tiesikö tämä. "Varmaankin tietää", arveli hän huomatessaan myötätuntoisen ilmeen Annan kasvoilla. — Mennään, minä saatan sinut huoneeseesi, jatkoi hän koettaen lykätä selvittelyn hetkeä mahdollisimman pitkään.

— Onko tämä Grisha? Hyvänen aika, kuinka hän on kasvanut! Anna sanoi ja suudeltuaan poikaa katsoi Dollyä pitkään ja punastui. — Ei, kuule, salli minun olla täällä.

Hän otti liinan ja hatun päästään, ja kun hattu takertui mustien, kaikkialla kiemurtelevien hiusten kiharaan, hän irrotti sen pään pudistuksella.

— Ja sinä se vain loistat onnea ja terveyttä! Dolly sanoi miltei kadehtien.

— Minäkö?… Niin, Anna sanoi. — No hyvänen aika, Tanja! Minun Serjozhani ikätoveri, lisäsi hän kääntyen sisään juoksevan tytön puoleen. Hän otti tämän syliinsä ja suuteli. — Suloinen tyttö, voi kuinka suloinen! Näytä minulle heidät kaikki.

Hän mainitsi heidän nimensä, muisti jopa kaikkien lasten syntymävuodet ja kuukaudet, luonteet ja sairaudetkin, eikä Dolly voinut olla antamatta arvoa sille.

— No menkäämme katsomaan, hän sanoi. — Vahinko, että Vasja nukkuu.

Katseltuaan lapsia he istuutuivat kahden vierassaliin kahvia juomaan.
Anna tarttui tarjottimeen ja siirsi sen sitten kauemmaksi.

— Dolly, hän sanoi, — hän kertoi minulle.

Dolly katsoi kylmästi Annaan. Hän odotti nyt saavansa kuulla teeskennellyn myötätuntoisia korulauseita; mutta Anna ei sanonut mitään sellaista.

— Dolly rakas! hän sanoi, — minä en tahdo puhua sinulle hänen puolestaan enkä lohdutella sinua; se on mahdotonta. Mutta minun on vain niin sääli sinua, niin sydämen pohjasta sääli sinua, rakas ystävä!

Hänen loistavien silmiensä tiheitten ripsien lomasta kihosi kyyneleitä. Hän siirtyi lähemmäksi kälyään ja otti hänen kätensä omaan pieneen tarmokkaaseen käteensä. Dolly ei vastustanut, mutta hänen kasvojensa kuiva ilme ei muuttunut. Hän sanoi:

— Minua on turha lohduttaa. Kaikki on mennyttä sen jälkeen, mitä on tapahtunut… kaikki on hukassa!

Mutta heti kun hän oli sen sanonut, hänen kasvojensa ilme lauhtui.
Anna otti Dollyn kuivan, laihan käden, suuteli sitä ja sanoi:

— Mitä olisi tehtävä, Dolly, mitä olisi tehtävä? Miten olisi parasta menetellä tässä kauheassa tilanteessa? — Sitä pitäisi miettiä.

— Kaikki on lopussa eikä siitä enää muutu, Dolly sanoi. — Ja pahinta kaikesta on se, ymmärrätkö, että minä en voi jättää häntä: olen sidottu lasten vuoksi. Ja hänen kanssaan minä taas en voi elää, minun on tuskallista nähdäkin häntä.

— Dolly, kultaseni, hän on kertonut minulle, mutta minä tahtoisin kuulla sen sinulta, kerro sinä minulle kaikki.

Dolly katsahti häneen kysyvästi.

Annan kasvoista kuvastui teeskentelemätön osanotto ja rakkaus.

— Jos tahdot, hän sanoi äkkiä. — Minä kerron alusta asti. Sinä tiedät millaisena minä menin naimisiin. Sen kasvatuksen ansiosta, jonka maman antoi minulle, en ollut ainoastaan viaton, vaan suorastaan tyhmäkin. Minä en tiennyt mitään. Aviomiehet kuuluvat kertovan vaimoilleen entisen elämänsä, mutta Stiva — hän korjasi — Stepan Arkadjevitsh ei puhunut minulle mitään. Et varmaan usko, että minä tähän saakka olin luullut olevani ainoa nainen, jonka hän on tuntenut! Niin olin elänyt kahdeksan vuotta. Voitko käsittää, etten ollenkaan aavistanut minkäänlaista uskottomuutta ja että pidin sitä suorastaan mahdottomanakin! Ja sitten, voitko kuvitella, millaista on, kun sellaisessa luulossa oltuaan saa yhtäkkiä tietää asian koko kauheuden ja koko iljettävyyden… Koeta ymmärtää minua. Olla varma onnestaan ja yhtäkkiä…, jatkoi Dolly pidättäen itkuaan, — ja saada kirje… hänen kirjeensä hänen rakastajattarelleen, kotiopettajattarellemme. Ei, se on liian kauheata! Hän otti kiireesti nenäliinansa ja peitti kasvonsa. Minä käsitän vielä ihastuksen, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, mutta ruveta nyt harkitusti, kavalasti pettämään minua… ja kenen kanssa sitten!… Olla minun mieheni ja samalla elää hänen kanssaan… se on kauheata! Sinä et voi sitä ymmärtää…

— Voi ei, minä ymmärrän! Ymmärrän, rakas Dolly, ymmärrän, puheli
Anna puristaen hänen kättään.

— Ja sinä luulet hänen käsittävän minun asemani koko kauheuden? jatkoi Dolly. — Ei ollenkaan. Hän on onnellinen ja tyytyväinen.

— Ei, ei keskeytti Anna nopeasti, — hän on onneton ja katumuksen musertama…

— Osaako hän katua? keskeytti Dolly katsoen tarkkaavasti kälyään silmiin.

— Kyllä, minä tunnen hänet. En voinut katsoa häntä säälimättä. Me tunnemme hänet kumpikin. Hän on hyväluontoinen, mutta samalla ylpeä ja ymmärtää nykyisen alennuksensa. Mikä minua eniten liikutti… (ja Anna arvasi oikein, mikä eniten liikuttaisi Dollyä) häntä näkyi kiusaavan kaksi asiaa: häpeä lastensa edessä ja se, että hän rakastaessaan sinua… niin, niin, rakastaessaan enemmän kuin mitään maailmassa, hän torjui kiireesti Dollyn vastaväitteet, on tuottanut sinulle kipua, on musertanut sinut. "Ei, ei, hän ei voi antaa anteeksi", hän sanoi minulle vähän väliä sinusta.

Dolly katsoi mietteissään kälynsä ohi kuunnellen hänen sanojaan.

— Minä kyllä käsitän, että hänen asemansa on kauhea: syyllisen on pahempi kuin syyttömän, hän sanoi, — jos hän tuntee, että koko onnettomuus on hänen syytään. Mutta kuinka voin antaa anteeksi, ruveta jälleen hänen vaimokseen sen toisen jälkeen? Elämä hänen kanssaan tulee minulle tästä lähin olemaan tuskaa juuri sen vuoksi, että minä rakastan entistä rakkauttani häneen…

Ja nyyhkytykset katkaisivat hänen sanansa.

Mutta aina kun hän oli heltymäisillään, alkoi hän taas, ikään kuin tahallaan, puhua siitä, mikä oli omiaan hermostuttamaan häntä.

— Se nainenhan on nuori ja kaunis, jatkoi hän. — Ja sinä tiedät, Anna, että minun nuoruuteni ja kauneuteni ovat menneet… ja kenelle? Hänelle ja hänen lapsilleen. Minä olen palvellut häntä aikani, ja siinä palveluksessa on minulta mennyt kaikki, ja nyt tuo nuori, mauton olento on tietenkin hänelle mieleisempi. He ovat varmaan puhuneet keskenään minusta, tai, vielä pahempi, vaikenemalla sivuuttaneet… Ymmärrätkö sinä?

Taas syntyi hänen silmiinsä vihan hehku.

— Ja kaiken tämän jälkeen hän tulee puhumaan minulle… Ja minun pitäisi uskoa häntä? Ei koskaan. Ei, kaikki on mennyttä, kaikki, mikä ennen oli lohtuna ja palkkana työstä ja vaivoista… Voitko käsittää? Juuri äsken opetin Grishaa: ennen tein sen ilomielin, nyt se on minulle tuskaa. Mitä varten nuo lapset? On kauheaa, kun sydän tuntuu yhtäkkiä kääntyneen nurin, ja rakkauden ja hellyyden sijasta tunnen nyt häntä kohtaan vain vihaa, niin, vihaa. Minä tappaisin hänet ja…

— Kultaseni, Dolly, minä käsitän, mutta älä kiusaa itseäsi. Sinä olet niin syvästi loukkaantunut ja kiihkoissasi, ettet näe kaikkea oikeassa valossa.

Dolly vaikeni, ja he olivat parisen minuuttia ääneti.

— Mitä minun on tehtävä, sano Anna, auta minua. Minä olen miettinyt kaikkea moneen kertaan enkä käsitä mitään.

Anna ei voinut keksiä apua, mutta hänen sydämensä tulvi vastakaikua kälyn jokaiselle sanalle ja ilmeelle.

— Sen vain sanon, aloitti Anna, — minä olen hänen sisarensa ja tunnen hänen luonteensa, tuon kyvyn unohtaa kerrassaan kaikki (hän teki kädellään liikkeen otsansa editse), tuon kyvyn ihastua perinpohjin, mutta myöskin kyvyn katua sydämensä pohjasta. Nyt hän ei voi käsittää, kuinka hän on voinut tehdä niin kuin on tehnyt.

— Ei, hän käsittää ja on käsittänyt! keskeytti Dolly. — Mutta minä… sinä unohdat minut… onko minun silti sen helpompi olla?

— Odota hiukan. Kun hän kertoi minulle, minä en, tunnustan sen sinulle suoraan, vielä käsittänyt sinun asemasi kauheutta. Näin vain hänet ja rikkoutuneen perheen; minun oli sääli häntä. Mutta puhuttuani sinun kanssasi näen naisena asian toisen puolen; minä näen sinun kärsimyksesi enkä osaa sanoakaan miten sääli minun on sinua! Dolly, kultaseni, minä käsitän täydellisesti sinun kärsimyksesi, sitä vain en tiedä, onko sinussa… en tiedä paljonko sydämessäsi on vielä jäljellä rakkautta häneen. Sinä itse tiedät, onko sitä niin paljon, että voit antaa hänelle anteeksi. Jos on, niin anna!

— Ei, aloitti Dolly; mutta Anna keskeytti hänet suudellen vielä kerran hänen kättään.

— Minä tunnen maailmaa enemmän kuin sinä, hän sanoi. — Minä tunnen nuo Stivan kaltaiset miehet ja tiedän, miten he katsovat näitä asioita. Sinä sanoit, että hän on sen naisen kanssa puhunut sinusta. Niin ei ole laita. Ne ihmiset ovat uskottomia, mutta kotiliesi ja vaimo ovat heille pyhättö. Jollain tavoin he kuitenkin halveksivat noita naisia eivätkä anna niiden sekoittaa perhe-elämäänsä. He vetävät jonkin näkymättömän viivan perheen ja niiden välille. Minä en sitä käsitä, mutta niin on asia.

— Niin, mutta hän on suudellut tuota naista…

— Kuules, Dolly rakas. Minä muistan Stivan, kun hän oli rakastunut sinuun. Minä muistan tuon ajan, kun hän kävi luonani ja itki puhuessaan sinusta, ja sen millaista runoutta ja ylevyyttä hän sinussa näki, ja minä tiedän, että mitä kauemmin hän on sinun kanssasi elänyt, sitä korkeammalle hän on sinut asettanut. Mehän monesti nauroimme hänelle ennen, kun hän joka sanaan lisäsi: "Dolly on ihmeellinen nainen". Sinä olet aina ollut ja pysyt hänen silmissään jumalattarena, kun taas tuo ihastus ei ole sielullista…

— Mutta jos se ihastus uusiutuu?

— Se ei voi toistua, mikäli minä ymmärrän.

— Mutta antaisitko sinä anteeksi?

— En tiedä, en voi asettua asemaasi… Ei, voin kyllä, Anna sanoi hetken mietittyään, ja johdatettuaan mieleensä kälynsä aseman ja punnittuaan sitä sisäisessä vaa'assa hän lisäsi: — Ei, voin, voin, voin. Kyllä minä antaisin anteeksi. Minä en olisi enää sama, niin, mutta antaisin anteeksi ja niin täydellisesti kuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan…

— Niin, tietysti, katkaisi Dolly nopeasti, ikään kuin olisi puhunut monesti ajattelemastaan asiasta, — muutenhan se ei olisi mikään anteeksianto. No niin, mennäänpä nyt, minä saatan sinut huoneeseesi, hän sanoi nousten tuoliltaan ja syleillen Annaa mennessään. — Rakkaani, kuinka minä olen iloinen, että tulit. Minulla on nyt paljon kevyempi olo.