XX
Koko sen päivän Anna vietti kotona, toisin sanoen Oblonskeilla, eikä ottanut ketään vastaan, vaikkakin jotkut hänen tuttavistaan saatuaan tietää hänen saapumisensa heti samana päivänä olivat kiiruhtaneet häntä tapaamaan. Anna oli viettänyt koko aamupäivän Dollyn ja lasten seurassa. Hän oli vain lähettänyt kirjelapun veljelleen, jotta tämä ehdottomasti tulisi kotiin päivälliselle. "Tule kotiin, Jumalan avulla kaikki käy hyvin", kirjoitti hän.
Oblonski söi päivällistä kotona; keskustelu liikkui yleisissä asioissa, ja Dolly puhui hänen kanssaan jälleen sinutellen häntä, mitä ei ollut viime aikoina tapahtunut. Miehen ja vaimon suhde oli edelleen etäinen, mutta enää ei ollut puhetta erosta, ja Stepan Arkadjevitsh näki mahdollisuuksia selvittelyyn ja sovinnontekoon.
Heti päivällisen jälkeen tuli Kitty. Hän tunsi kyllä Anna Arkadjevnan, mutta kovin pinnallisesti, ja tuli nyt sisarensa luo jännittäen hiukan sitä, miten tuo kaikkien kehuma pietarilainen seurapiirinainen ottaisi hänet vastaan. Mutta hän miellytti Anna Arkadjevnaa, sen hän huomasi heti. Anna ihaili silminnähtävästi hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan, eikä Kitty ollut vielä ehtinyt toipua jännityksestään, kun hän jo tunsi joutuneensa Annan vaikutuksen alaiseksi, vieläpä suorastaan rakastuneensa häneen, kuten nuoret tytöt voivat rakastua naimisissa oleviin ja vanhempiin naisiin. Anna ei ollut sen näköinen kuin seurapiirinaisen ja kahdeksanvuotiaan pojan äidin olisi luullut olevan. Pikemminkin hän olisi muistuttanut kaksikymmenvuotiasta tyttöä liikkeittensä notkeuden, raikkautensa ja milloin hymyssä, milloin katseessa pilkahtavan eloisuutensa vuoksi, ellei hänen silmissään olisi ollut vakavaa, väliin surullista ilmettä, joka kummastutti ja viehätti Kittyä. Kitty tunsi, että Anna oli täysin suora eikä peitellyt mitään, mutta että hänessä oli jokin toinen, korkeampi, monimutkaisten ja runollisten intressien maailma, joka pysyi Kittyltä salassa.
Kun Dolly päivällisen jälkeen oli mennyt huoneeseensa, nousi Anna nopeasti sohvalta ja meni veljensä luo, joka sytytteli sikariaan.
— Stiva, hän sanoi iskien veljelleen iloisesti silmää, siunaten hänet ristinmerkillä ja viitaten katsellaan oveen, — mene, ja Herra sinua auttakoon.
Stepan Arkadjevitsh ymmärsi sisarensa tarkoituksen, pani pois sikarin ja katosi oven taakse.
Kun hän oli mennyt, Anna palasi takaisin sohvalle, missä oli istunut lasten ympäröimänä. Siksikö, että lapset olivat huomanneet äidin pitävän tuosta tädistä, vai siksikö, että he itse vaistosivat hänen erityisen viehätysvoimansa, molemmat vanhemmat lapset ja näiden perässä myös nuoremmat, kuten lasten usein oli tapana, kiintyivät jo ennen päivällistä uuteen tätiin eivätkä jättäneet häntä rauhaan. Ja heidän kesken sukeutui jokin leikin tapainen: kuka saisi istua lähimpänä tätiä, koskettaa häntä, pidellä hänen pientä kättään, suudella häntä, leikkiä hänen sormuksellaan tai koskettaa edes hänen hameensa reunaa.
— No niin, kuinkas me äsken istuimmekaan, sanoi Anna Arkadjevna istuutuen paikalleen.
Ja Grisha pisti taas päänsä tädin käsivarren alle ja nojasi hänen vaatteitaan vasten säteillen ylpeydestä ja onnesta.
— Niin, koska ne tanssiaiset nyt ovat? kääntyi Anna Kittyn puoleen.
— Tulevalla viikolla, ja hyvät ovatkin. Sellaiset tanssiaiset, joissa on aina hauskaa.
— On siis sellaisiakin, joissa aina on hauskaa? Anna sanoi kevyen pilkallinen hymy huulillaan.
— On, omituista kyllä. Bobrishtsheveillä on aina hauskaa, Nikitineillä samoin, mutta Mezkoveilla on aina ikävää. Ettekö te sitten ole sitä huomannut?
— En, kultaseni, minä en enää usko olevan tanssiaisia, joissa olisi hauskaa, Anna sanoi, ja Kitty huomasi hänen silmissään sen erikoisen maailman, joka ei vielä ollut avoinna hänelle. — Minä tiedän vain sellaisia, joissa on vähemmän kuivaa ja ikävää…
— Kuinka teillä voisi olla ikävää tanssiaisissa?
— Miksi sitten ei minulla voisi olla ikävää tanssiaisissa? kysyi
Anna. Kitty huomasi, että Anna tiesi, millaisen vastauksen kuulisi.
— Siksi, että te olette aina kaikkein kaunein.
Annalla oli kyky punastua. Hän punastui ja sanoi:
— Ensinnäkään, en koskaan; ja toiseksi, jos niin olisikin, niin mitä iloa siitä minulle olisi?
— Tuletteko näihin tanssiaisiin? kysyi Kitty.
— Luulen, että on mahdotonta jäädä pois. Ota tämä tästä, hän sanoi Tanjalle, joka veti helposti liikkuvaa sormusta hänen valkeasta, kapeapäisestä sormestaan.
— Olen hyvin iloissani, jos tulette. Minä niin tahtoisin nähdä teidät tanssiaisissa.
— No, jos minun täytyy lähteä sinne, niin saan lohdutusta siitä, että tiedän tuottavani teille huvia… Grisha, annahan niitten hiusten olla, ne ovat jo muutenkin pörröiset, hän sanoi työntäen paikoilleen alas valahtaneen hiuskiharan, jolla Grisha leikitteli.
— Minä kuvittelen teidän tulevan tanssiaisiin violetinvärisessä puvussa.
— Miksi juuri violetin? kysyi Anna hymyillen. — No lapset, menkäähän nyt. Kuuletteko? Neiti Hull kutsuu teetä juomaan, — hän sanoi, irrotteli lapset ympäriltään ja lähetti heidät sitten ruokasaliin.
— Minäpä tiedän, miksi te pyydätte minua tanssiaisiin. Te odotatte paljon noista kutsuista ja tahdotte, että kaikki olisivat siellä iloitsemassa kanssanne.
— Mistä te sen tiedätte? Niin odotankin.
— Oi, kuinka ihanaa aikaa te elätte, jatkoi Anna. — Muistan ja tunnen sen sinertävän autereen, samantapaisen kuin Sveitsin vuoristossa. Tuon autereen, joka verhoaa kaiken sinä onnekkaana aikana, jolloin lapsuus on juuri päättymässä; ja siitä suuresta, onnellisesta, iloisesta piiristä tie kapenee kapenemistaan, ja on hauskaa, mutta samalla jännittävää käydä sisälle tuohon huoneriviin, vaikka se näyttääkin valoisalta ja ihanalta… Kukapa ei olisi käynyt tätä läpi?
Kitty hymyili vaieten. "Mutta kuinka hän on mahtanut käydä sen läpi?
Miten mielelläni tahtoisinkaan tietää koko hänen tarinansa", ajatteli
Kitty muistellen hänen miehensä Aleksei Aleksandrovitshin arkista
ulkomuotoa.
— Minä tiedän yhtä ja toista. Stiva on kertonut minulle ja minä onnittelen teitä, hän miellytti minua kovasti, jatkoi Anna, — minä tapasin Vronskin rautatieasemalla.
— Oliko hän siellä? kysyi Kitty punastuen. — Mitä Stiva on sanonut teille?
— Hän on lörpötellyt minulle kaikki. Ja minä olisin oikein hyvilläni… Minä matkustin yhdessä Vronskin äidin kanssa, jatkoi hän, — ja äiti puhui minulle lakkaamatta hänestä, poika on hänen lemmikkinsä. Minä tiedän, että äidit ovat puolueellisia, mutta…
— Mitä hänen äitinsä kertoi teille?
— Oh, paljon! Minä tiedän, että hän on äidin lemmikki, mutta silti näkyi, että hänessä on ritaria… No, hän kertoi esimerkiksi, että poika oli tahtonut antaa koko omaisuutensa veljelleen, että hän jo lapsuudessaan oli tehnyt jotain ihmeellistä, pelastanut naisen hukkumasta. Sanalla sanoen, sankari, Anna sanoi hymyillen ja muistellen niitä kahtasataa ruplaa, jotka Vronski oli antanut asemalla.
Niistä kahdestasadasta ruplasta hän ei kuitenkaan puhunut. Mikä lienee ollut syynä, mutta hänestä tuntui pahalta muistella sitä. Hän tunsi, että siinä oli jotain joka koski häntä ja jota ei olisi pitänyt olla.
— Kreivitär Vronskaja pyysi hartaasti minua tulemaan luokseen, jatkoi Anna, — ja mukavaahan häntä on nähdä; menenkin huomenna häntä katsomaan. Luojan kiitos, Stiva näkyy viipyvän kauan Dollyn luona, lisäsi Anna vaihtaen keskustelunaihetta, nousi ylös, ja Kittystä näytti ikään kuin hän olisi ollut tyytymätön johonkin.
— Ei, minäpäs ensin! Ei, minäpäs! huusivat lapset päätettyään teenjuontinsa ja juosten takaisin Anna-tädin luo.
— Kaikki yhtaikaa! Anna sanoi, juoksi nauraen heitä vastaan ja sulki syliinsä ja kellahdutti kumoon koko tuon kihisevän ja vikisevän lapsilauman.