XXI
Aikuisille katettuun teepöytään tuli Dollykin huoneestaan. Stepan Arkadjevitshia ei kuulunut. Hän oli nähtävästi poistunut vaimonsa huoneesta takatietä.
— Minä pelkään, että sinun tulee kylmä ylhäällä, huomautti Dolly kääntyen Annan puoleen, — minä tahtoisin siirtää sinut alakertaan. Olisimme lähempänä toisiamme.
— Oi, älkää huolehtiko minusta, hyvät ystävät, vastasi Anna tarkkaillen Dollyn kasvoja ja koettaen arvata, oliko sovinto tehty vai eikö.
— Täällä on sinulle liian valoisaa, vastasi käly.
— Sanoinhan sinulle, että minä nukun aina ja kaikkialla kuin murmeli.
— Mistä on kysymys? kysyi vaimoltaan Stepan Arkadjevitsh joka astui työhuoneestaan saliin.
Hänen äänensävystään sekä Kitty että Anna heti huomasivat että sovinto oli tehty.
— Minä tahdon Annan tänne alas, mutta täytyy vaihtaa ikkunaverhot. Sitä ei osaa tehdä kukaan, teen sen itse, vastasi Dolly kääntyen mieheensä päin.
"Herra ties ovatko kokonaan sopineet", mietti Anna kuullessaan Dollyn kylmän ja tyynen äänensävyn.
— Aina sinä, Dolly, vaivaat itseäsi, sanoi mies. — Anna minun tehdä se…
"Kai ne sentään ovat sopineet", arveli Anna.
— Tiedän kyllä, miten sinä sen teet, vastasi Dolly, käsket Matvein tekemään jotain mahdotonta, ja itse lähdet tiehesi, ja hän sotkee kaikki ja entisenlainen pilkallinen hymy karehti Dollyn suupielissä, kun hän sanoi tämän.
"Täysi, täysi sovinto, täysi sovinto", päätteli Anna. "Luojan kiitos!" ja iloiten siitä, että hän oli saanut sen aikaan, hän meni Dollyn luo ja suuteli tätä.
— Ei sinne päinkään: miksi sinä niin ylenkatsot Matveita ja minua? Stepan Arkadjevitsh sanoi tuskin huomattavasti hymyillen ja katsoi vaimoonsa päin.
Koko illan Dolly oli tavalliseen tapaansa hieman ivallinen miehelleen, Stepan Arkadjevitsh taas tyytyväinen ja iloinen, ei kuitenkaan niin paljon, että olisi näyttänyt, että hän anteeksi saatuaan oli heti unohtanut syyllisyytensä.
Puoli kymmenen tienoissa erityisen hauskaa ja kodikasta perheen iltakeskustelua Oblonskien teepöydän ääressä häiritsi näennäisesti aivan tavallinen tapaus, joka kuitenkin tuntui kaikista oudolta. Keskusteltaessa parhaillaan yhteisistä pietarilaisista tuttavista, nousi Anna nopeasti paikaltaan.
— Hänen valokuvansa on minun albumissani, hän sanoi, — ja samallapa näytänkin teille Serjozhani, lisäsi hän, äidin ylpeä hymy huulillaan.
Kellon lähestyessä kymmentä, jolloin hän tavallisesti sanoi hyvää yötä pojalleen ja pani hänet usein itse ennen kutsuihin lähtöään vuoteeseen, hänestä oli alkanut tuntua surulliselta, että hän oli niin kaukana pojastaan, ja mistä ikinä puhuttiinkin, palasivat hänen ajatuksensa alinomaa kiharapäisen Serjozhan luo. Hänen teki mielensä katsahtaa pojan valokuvaan ja puhua hänestä. Käyttäen hyväkseen ensimmäistä tekosyytä hän nousi ja lähti kevein, varmoin askelin hakemaan albumiaan. Hänen huoneeseensa yläkertaan noustiin lämpimän pääportaikon tasanteelta alkavia portaita pitkin.
Samaan aikaan kun hän lähti vierashuoneesta, kuului eteisen ovikellon soitto.
— Kuka se mahtaa olla? Dolly sanoi.
— Minun kotiinhakijakseni se on liian aikainen, muuksi tulijaksi liian myöhäinen, huomautti Kitty.
— Nähtävästi asiapaperien tuoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh ja Annan mennessä porraskäytävän ohi juoksi palvelija ylös ilmoittamaan vieraan, joka seisoi itse alhaalla lampun luona. Anna vilkaisi alas ja tunsi tulijan heti Vronskiksi, ja omituinen mielihyvän ja samalla ikään kuin pelon tunne sykähti hänen sydämessään. Vronski seisoi päällystakki yllään ja otti jotain taskustaan. Annan noustessa portaita käytävän keskikohdan yli kohotti Vronski katseensa, näki hänet ja hänen ilmeessään sävähti jotain häpeän ja pelästyksen tapaista. Pää hieman kumarassa Anna jatkoi matkaa, ja kohta sen jälkeen kuului Stepan Arkadjevitshin kova ääni, joka kehotti Vronskia astumaan sisään, ja vastustelevan Vronskin hiljainen, pehmeä ja tyyni ääni.
Kun Anna palasi albumeineen, hän oli jo mennyt ja Stepan Arkadjevitsh kertoi hänen käyneen tiedustelemassa päivällisistä, jotka he aikoivat järjestää seuraavana päivänä Moskovaan saapuneelle merkkihenkilölle. — Eikä millään ehdolla tahtonut tulla sisään, lisäsi Stepan Arkadjevitsh — kyllä hän on outo.
Kitty punastui. Hän luuli ainoana käsittävänsä syyn, miksi Vronski oli käynyt ja miksi hän ei ollut tullut sisään. "Hän on ollut meillä", ajatteli Kitty, "ja kun ei tavannut minua kotona, arveli minun olevan täällä; mutta ei tullut sisään, kun ajatteli että on myöhä ja kun Annakin on täällä."
Kaikki katsahtivat toisiinsa ja alkoivat mitään sanomatta selailla
Annan albumia.
Ei ollut mitään tavatonta eikä outoa siinä, että mies puoli kymmenen ajoissa pistäytyi ystävänsä luo ottamaan tarkempaa selkoa tulossa olevista päivällisistä eikä tullut sisään; mutta siitä huolimatta se tuntui kaikista oudolta. Kaikkein oudoimmalta ja pahimmalta se tuntui Annasta.