XVI
Ruhtinatar istui nojatuolissa hiljaa hymyillen; ruhtinas istuutui hänen rinnalleen. Kitty seisoi isän tuolin vieressä pitäen yhä häntä kädestä. Kaikki olivat vaiti.
Ruhtinatar alkoi ensimmäisenä kutsua asioita niiden oikealla nimellä ja tehdä käytännöllistä puolta koskevia kysymyksiä. Alkuun se tuntui kaikista oudolta ja pahalta.
— Koska kaikki sitten tapahtuu? Täytyy siunata ja julkaista. Ja milloin ovat häät? Mitä sinä arvelet, Aleksander?
— Hän se on tässä päähenkilö, sanoi ruhtinas viitaten Leviniin.
— Koskako? Levin sanoi punastuen. — Huomenna. Jos te minulta kysytte, niin minun mielestäni on siunattava tänään ja häät pidettävä huomenna.
— Oh, mon cher, mitä hullutuksia!
— No, viikon perästä sitten.
— Hän on suunniltaan.
— Onko se sitten mahdotonta?
— Mutta, hyvä ystävä! sanoi ruhtinatar iloisesti hymyillen tuolle hätäilylle. — Miten sitten myötäjäisten kävisi?
"Pitääkö nyt sitten olla myötäjäiset ja kaikki?" Levin ajatteli kauhuissaan. — Mutta eiväthän myötäjäiset, siunaukset eivätkä mitkään voi turmella minun onneani! Ei mikään voi turmella sitä! Hän katsahti Kittyyn ja huomasi, ettei ajatus myötäjäisistä loukannut Kittyä vähääkään. "Kenties se sitten on välttämätöntä", hän arveli.
— Enhän minä mitään tiedä, minä vain sanoin oman toivomukseni, hän sanoi anteeksipyytäen.
— Siitä ehdimme päättää sitten. Nyt voidaan kyllä siunata ja julkaista.
Ruhtinatar meni miehensä luo, suuteli häntä ja aikoi mennä, mutta tämä pidätti häntä, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä suu hymyssä useita kertoja. Oli kuin vanhukset olisivat hetkeksi hämmentyneet eivätkä oikein tienneet, olivatko he itse taas rakastuneita vaiko heidän tyttärensä. Kun ruhtinas ja ruhtinatar olivat poistuneet, Levin meni Kittyn luo ja otti häntä kädestä. Hän hallitsi nyt tunteitaan ja kykeni puhumaan, ja hänellä oli paljon sanottavaa morsiamelleen. Mutta hän puhui aivan muusta kuin olisi pitänyt.
— Minä tiesin, että näin kävisi! En uskaltanut toivoa vähääkään, mutta sieluni pohjassa olin kuitenkin aina varma siitä.
— Entä minä? sanoi Kitty. — Silloinkin… hän pysähtyi ja jatkoi taas katsoen rohkeasti Leviniin rehellisillä silmillään, — silloinkin, kun sysäsin pois oman onneni. Olen aina rakastanut vain teitä, mutta silloin olin oudosti sokaistunut. Minun täytyy se sanoa… Voitteko te unohtaa sen?
— Kenties se on vain parempi. Teidän täytyy antaa niin paljon anteeksi minulle. Minun täytyy sanoa teille…
Hän aikoi nyt sanoa sen, mikä oli välttämättömästi sanottava. Hän oli päättänyt tunnustaa morsiamelleen heti alussa kaksi asiaa: ettei hän ollut niin puhdas kuin tämä ja että hän toiseksi oli epäuskoinen. Se oli vaikeaa, mutta hän piti velvollisuutenaan tunnustaa Kittylle nämä tosiasiat.
— Ei, ei nyt, mutta joskus toisen kerran! epäröi hän.
— Hyvä, sanoi Kitty, — joskus toisen kerran, mutta muistakaa sitten sanoa. Minä en pelkää mitään. Minä tahdon tietää kaikki. Nythän on kaikki jo päätetty.
Levin jatkoi:
— Päätetty, että te otatte minut, millainen minä olenkin… ette enää jätä minua? Niinkö?
— Niin, niin.
Heidän keskustelunsa keskeytti mademoiselle Linon, joka hellästi, joskin teennäisesti hymyillen tuli onnittelemaan rakasta hoidokkiaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt poistua, kun jo palvelijat tulivat toivottamaan onnea. Ja sitten saapuivat sukulaiset ja alkoi se autuaallinen hullunmylly, josta Levin ei päässyt ennen kuin hääpäivänsä jälkeisenä päivänä. Levinillä oli koko ajan nolo ja tukala olo, mutta onnen jännitys kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi koko ajan, että häneltä odotettiin monenmoista, mistä hänellä ei ollut tietoa, ja hän teki kaiken, mitä hänelle sanottiin, ja kaikki se tuotti hänelle onnea. Hän oli luullut, ettei hänen aviopuuhillaan tulisi olemaan mitään yhteistä tavaksi tulleitten kosintamenojen kanssa, joiden hän oli arvellut pilaavan erikoislaatuisen onnensa. Kävi kuitenkin niin, että hän teki kaiken kuten muutkin, ja siitä hänen onnensa vain kasvoi ja kävi yhä erikoislaatuisemmaksi.
— Nyt syödään makeisia, sanoi mademoiselle Linon, ja Levin ajoi ostamaan makeisia.
— No, onnea vain, sanoi Svijazhski. — Neuvon teitä ostamaan kukkavihkonne Fominilta.
— Pitääkö sellainenkin olla? Ja hän ajoi Fominin kukkakauppaan. Sergei Ivanovitsh sanoi, että oli välttämätöntä lainata rahaa, koska tulisi olemaan paljon menoja lahjojen ja…
— Pitääkö antaa lahjoja? Ja hän ajoi Fuldelle.
Ja sokerileipomossa, kukkakaupassa, Fuldella ja kaikkialla hän näki olevansa odotettu ja tervetullut vieras, ja kaikkialla hän huomasi riemuittavan hänen onnestaan. Omituisinta oli, että kaikki nekin, jotka olivat ennen olleet epäystävällisiä, kylmiä ja välinpitämättömiä, ihastelivat nyt häntä, noudattivat kaikessa hänen tahtoaan, kohtelivat hienotunteisesti ja hellävaroen hänen tunnettaan ja jakoivat hänen näkemyksensä siitä, että hän oli maailman onnellisin ihminen, koska hänen morsiamensa oli kaiken täydellisyyden huippu. Samoin tunsi Kittykin. Kun kreivitär Nordston oli rohjennut viitata siihen, että hän oli toivonut jotain parempaa, Kitty oli kiivastunut ja todistanut hänelle niin vakuuttavasti, ettei maailmassa voinut olla mitään Leviniä parempaa, että kreivittären oli täytynyt myöntää se, eikä hän enää Kittyn läsnä ollessa voinut kohdata Leviniä ilman ihastuksen hymyä.
Levinin lupaama tunnustus oli ainoa tämän ajan painostava tapaus. Hän neuvotteli asiasta vanhan ruhtinaan kanssa ja saatuaan häneltä luvan antoi Kittylle päiväkirjansa, johon oli kirjoitettu, mikä häntä vaivasi. Hän oli kirjoittanut tuon päiväkirjansa juuri tulevaa morsiantaan silmälläpitäen. Häntä oli vaivannut kaksi asiaa: viattomuuden ja uskon puute. Jälkimmäisen tunnustaminen ei merkinnyt Kittylle paljoakaan. Hän oli itse uskonnollinen eikä koskaan epäillyt uskonnon totuuksia, mutta Levinin ulkonainen epäusko ei liikuttanut häntä vähääkään. Kitty tunsi rakkaudellaan koko Levinin sielun ja näki siinä sen, mitä tahtoikin, ja hänelle oli yhdentekevää, kutsuttiinko sellaista sieluntilaa epäuskoksi tai miksi muuksi hyvänsä. Mutta toinen tunnustus sai hänet katkerasti itkemään.
Päiväkirjan antaminen oli vaatinut Leviniltä suurta sisäistä voimainponnistusta. Hän oli muistanut, ettei heidän välillään saisi olla salaisuuksia, ja katsonut sen siksi välttämättömäksi. Mutta hän ei ollut tajunnut, miten se saattoi vaikuttaa, eikä ollut osannut asettua Kittyn asemaan. Vasta kun hän sen päivän iltana saapui Shtsherbatskeille ennen teatteriin lähtöä, meni Kittyn huoneeseen ja näki tämän rakkaat kasvot itkettyneinä ja onnettomina itse aiheuttamansa surun tähden, hän ymmärsi, mikä kuilu oli olemassa hänen häpeällisen menneisyytensä ja Kittyn viattoman puhtauden välillä, ja kauhistui tekoaan.
— Ottakaa, ottakaa pois nuo kauheat kirjat! Kitty sanoi sysäten edessään pöydällä olevat vihkoset kauemmaksi luotaan.
— Miksi te annoitte ne minulle!… Ei, parempi se sentään oli, hän lisäsi nähdessään Levinin epätoivoiset kasvot. — Mutta kauheata se on, kauheata!
Levin painoi päänsä alas ja oli vaiti. Hän ei voinut sanoa mitään.
— Te ette voi antaa minulle anteeksi, hän kuiskasi viimein.
— Minä olen jo antanut. Mutta kauheata se on!
Kuitenkin Levinin oli onni niin suuri, ettei tuo tunnustuskaan voinut sitä samentaa; se vain antoi sille uuden vivahteen. Kitty oli antanut hänelle anteeksi; ja siitä lähtien piti Levin itseään vielä vähemmän Kittyn rakkauden arvoisena, kunnioitti vielä enemmän tämän siveellistä ylemmyyttä ja piti vielä suuremmassa arvossa ansaitsematonta onneaan.