XVII
Aleksei Aleksandrovitsh ajoi päivällisiltä takaisin hotelliin, kaikki äskeiset keskustelut muistissaan. Darja Aleksandrovnan sanat anteeksiannosta olivat herättäneet hänessä vain nyrpeyttä. Kristinopin ohjeen soveltaminen ei ollut tässä tapauksessa suinkaan yksiselitteistä, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli jo kauan sitten ratkaissut kysymyksen kielteisesti. Kaikesta, mitä keskustelun kuluessa oli lausuttu, oli syvimmälle hänen mieleensä syöpynyt tyhmän ja hyväluontoisen Turovtsynin huomautus: teki kuin mies, haastoi kaksintaisteluun ja tappoi. Nähtävästi kaikki muut olivat olleet samaa mieltä, vaikka olivatkin kohteliaisuudesta jättäneet sen sanomatta.
"Se asiahan on jo päätetty, mitä sitä enää miettii", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh itselleen. Ja ajatellen vain alkavaa tarkastusmatkaansa hän astui yksinäiseen huoneeseensa ja kysyi saattamaan tulleelta ovenvartijalta, missä hänen lakeijansa oli. Ovenvartija sanoi lakeijan menneen ulos. Aleksei Aleksandrovitsh käski tuomaan teetä, istuutui pöydän ääreen, otti matkaoppaan ja alkoi tehdä tarkkaa matkasuunnitelmaa.
— Tuli kaksi sähkösanomaa, sanoi kotiin tullut lakeija astuen huoneeseen. — Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, pistäydyin vain hieman kävelemässä.
Aleksei Aleksandrovitsh otti sähkösanomat ja avasi ne. Ensimmäinen oli tiedonanto Stremovin nimityksestä siihen virkaan, jota Karenin oli toivonut. Aleksei Aleksandrovitsh heitti sähkösanoman pöydälle, punastui, nousi ylös ja alkoi kävellä ympäri huonetta: "Quos vult perdere dementat", hän sanoi tarkoittaen sanalla quos niitä ihmisiä, jotka olivat myötävaikuttaneet tuohon nimitykseen. Häntä ei harmittanut se, ettei hän itse ollut saanut tuota paikkaa ja että hänet oli niin ilmeisesti syrjäytetty; mutta hänestä oli käsittämätöntä ja ihmeellistä, kuinka voitiin; olla näkemättä sitä, että mokoma lörpöttelijä ja sanaseppo Stremov pystyi siihen huonommin kuin kukaan muu. Kuinka voitiin olla niin sokeita, ettei huomattu, että moinen nimitys oli omiaan hävittämään kaiken arvonannon heitä itseään kohtaan.
"Kaiketi vielä muutakin samanlaista", hän sanoi katkerana itsekseen avatessaan toisen sähkösanoman. Se oli hänen vaimoltaan. Sinisellä kynällä kirjoitettu allekirjoitus "Anna" osui hänen silmiinsä ensimmäiseksi. "Kuolen, pyydän, rukoilen tulemaan. Anteeksi saaden kuolen rauhallisemmin", luki hän. Hän hymähti ylenkatseellisesti ja heitti sähkösanoman kädestään. Heti alkuun hänellä ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, että se oli pelkkää valhetta ja juonittelua.
"Se ihminen ei kavahda mitään petosta. Hänenhän piti kohta synnyttää. Kenties sairaus liittyy synnytykseen. Mihin hän mahtaa pyrkiä? Laillistuttamaan lapsen, saattamaan minut häpeälliseen asemaan ja estämään eronsaannin", mietti hän. "Mutta jotain siinä oli kuolemasta…" Hän luki sähkösanoman uudelleen, ja yhtäkkiä hänen mieleensä iski sanojen oikea merkitys. — Mutta jos se onkin totta? hän sanoi itsekseen.
— Jos onkin totta, että kärsimyksen ja kuoleman hetkenä hän katuu vilpittömästi, ja minä kieltäydyn saapumasta pitäen sitä petoksena? Se olisi julmaa, ja kaikki tuomitsisivat minut, ja sitä paitsi se olisi suorastaan tyhmää minun puoleltani.
— Pjotr, käske vaunujen odottaa. Minä lähden Pietariin, hän sanoi lakeijalle.
Aleksei Aleksandrovitsh päätti lähteä Pietariin tapaamaan vaimoaan. Jos Annan tauti olisi petosta, niin hän vaikenisi ja kääntyisi heti takaisin. Jos Anna tosiaan oli kuoleman kielissä ja tahtoi tavata häntä, hän antaisi tälle anteeksi, jos tapaisi hänet vielä hengissä, ja suorittaisi viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, jos saapuisi liian myöhään. Matkan aikana hän ei enää ajatellut asiaa.
Tuntien itsensä väsyneeksi ja likaiseksi rautatievaunussa vietetyn yön jälkeen Aleksei Aleksandrovitsh ajoi Pietarin aamuisessa sumussa autiota Nevskiä pitkin ja katseli eteensä ajattelematta, mikä häntä odotti. Hän ei voinut ajatella sitä, koska se johti väkisinkin siihen ajatukseen, että Annan kuolema selvittäisi hetkessä koko hänen hankalan asemansa. Suljetut leipurit ja kauppapuodit, öiset ajurit ja katukäytäviä lakaisevat talonmiehet vilahtelivat hänen silmissään, ja hän katseli kaikkea estääkseen itseään ajattelemasta sitä, mitä ei olisi uskaltanut toivoa ja kuitenkin toivoi. Hän ajoi pääoven eteen. Ajurinrattaat ja vaunut nukkuvine kuskeineen odottivat oven luona. Astuessaan ovelle Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin kaivoi jostain aivojensa lokerosta äkkiä ajatuksen, jonka hän otti ohjeekseen. Se kuului: "Jos se on petosta, on poistuttava tyynen ylenkatseellisesti; jos se on totta, on noudatettava arvokkuutta."
Ovenvartija avasi oven ennen kuin Aleksei Aleksandrovitsh oli ehtinyt soittaakaan. Ovenvartija oli omituisen näköinen vanhassa pitkässä takissaan, ilman solmiota ja tohvelit jalassa.
— Miten on rouvan laita?
— Eilen synnytti onnellisesti.
Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi ja kalpeni. Hän huomasi nyt selvästi, miten voimakkaasti hän oli toivonut vaimonsa kuolemaa.
— Ja kuinka hän voi?
Kornei kiiruhti portaita alas aamuesiliinassaan.
— Hyvin huonosti, hän sanoi. — Eilen oli lääkärineuvottelu, ja nytkin on lääkäri täällä.
— Ota matkatavarat, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi hieman helpottuneena tiedosta, että kuoleman mahdollisuus oli kuitenkin olemassa ja astui eteiseen.
Vaatenaulakossa riippui sotilaspäällystakki. Aleksei Aleksandrovitsh huomasi sen ja kysyi:
— Keitä siellä on?
— Lääkäri, kätilö ja kreivi Vronski. Aleksei Aleksandrovitsh meni sisähuoneisiin.
Vierassalissa ei ollut ketään; Annan kamarista tuli kätilö vastaan, sinipunanauhainen myssy päässä.
Hän astui Aleksei Aleksandrovitshin luo, tarttui tätä käsivarresta kuoleman läheisyyden aiheuttamalla tuttavallisuudella ja veti makuuhuoneeseen päin.
— Luojan kiitos tulitte! Teistä ja teistä vain puhuu, hän sanoi.
— Tuokaa pian jäätä! kuului makuuhuoneesta lääkärin käskevä ääni.
Aleksei Aleksandrovitsh meni Annan kamariin. Annan kirjoituspöydän ääressä matalalla tuolilla, kylki tuolinselustaa vasten, istui Vronski kädet kasvoilla ja itki. Hän hätkähti lääkärin äänen kuullessaan, kohotti kasvojaan ja huomasi Aleksei Aleksandrovitshin. Nähdessään tämän hän hämmästyi niin, että painautui uudelleen istumaan ja veti päänsä hartioiden väliin, ikään kuin tahtoen kadota jonnekin; mutta samassa hän pakotti itsensä nousemaan ja sanoi:
— Hän kuolee. Lääkärit sanovat, ettei ole toivoa. Olen kokonaan teidän vallassanne, mutta sallikaa minun olla täällä… niin, kuinka vain itse tahdotte, minä…
Kun Aleksei Aleksandrovitsh näki Vronskin kyyneleet, hänet valtasi kokonaan se sielullisen sekasorron tila, jonka toisten ihmisten kärsimyksen näkeminen hänessä aina sai aikaan, ja kääntäen päänsä pois ja kuuntelematta Vronskin sanoja loppuun hän lähti kiireesti ovea kohti. Makuuhuoneesta kuului Annan ääni. Hän puhui jotain, hänen äänensä oli iloinen ja vilkas ja äänenpainot olivat ihmeellisen selkeät. Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään ja meni vuoteen luo. Anna makasi kasvot häneen päin. Poskilla hehkui puna, silmät loistivat, ja valkean yöpaidan kalvosimista esiinpistävät pienet valkeat kädet sormeilivat peitteen nurkkaa punoen sitä edestakaisin. Oli kuin hän olisi ollut terve ja raikas ja kaikkein parhaimmassa mielentilassaan. Hän puhui nopeasti ja harvinaisen sointuvasti.
— Sillä Aleksei, minä tarkoitan Aleksei Aleksandrovitshia, eikö olekin omituinen, kauhea sattuma, että molemmat ovat Alekseita? — Aleksei olisi suostunut. Minä olisin unohtanut, ja hän antanut anteeksi… Miksi hän ei tule? Hän on hyvä, hän ei itse tiedä miten hyvä hän on. Oi, hyvä Jumala, tätä tuskaa! Antakaa minulle pian vettä! Ai niin, se on vaarallista hänelle, minun tyttörukalleni! No hyvä, hyvä, antakaa hänet imettäjälle. Kyllä minä suostun, ehkä on parempikin niin. Kun hän tulee, lapsen näkeminen koskee häneen. Antakaa hänet!
— Anna Arkadjevna, Aleksei Aleksandrovitsh on jo tullut. Hän on tässä, vakuutteli kätilö koettaen kiinnittää sairaan huomion Aleksei Aleksandrovitshin.
— Voi, mitä te puhutte! jatkoi Anna näkemättä mitään. — Antakaa minulle tyttäreni, antakaa! Eihän hän vielä ole tullut. Te ette tunne häntä ja siksi te sanotte, ettei hän anna anteeksi. Ei kukaan ole tuntenut häntä, paitsi minä, ja minullekin se kävi vaikeaksi. Täytyy tuntea hänen silmänsä. Serjozhalla on aivan samanlaiset silmät, ja siksi minä en voi katsoa niihin. Onko Serjozhalle annettu ruokaa? Tiedänhän minä, että ne aina unohtavat. Hän ei olisi unohtanut. Täytyy siirtää Serjozha kulmakamariin ja pyytää Mariettea nukkumaan hänen kanssaan.
Yhtäkkiä hän kyyristyi kokoon, vaikeni ja nosti pelästyneenä kädet kasvojensa eteen ikään kuin suojellakseen itseään lyönneiltä. Hän näki miehensä.
— Ei, ei! aloitti hän taas, — minä en pelkää häntä, minä pelkään kuolemaa. Aleksei, tule tänne. Minun täytyy kiiruhtaa, kun minulla on niin vähän aikaa. Minulla on vain hetkinen enää elettävänä, kohta alkaa kuume enkä sitten enää ymmärrä mitään. Nyt minä ymmärrän, ymmärrän kaikkia ja näen kaiken.
Aleksei Aleksandrovitshin kurtistuneille kasvoille kohosi kärsivä ilme; hän otti Annaa kädestä ja tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut. Hänen alahuulensa vavahteli, mutta hän taisteli yhä liikutustaan vastaan ja koetti katsoa poispäin. Joka kerta kun hän vilkaisi Annaan, hän näki nuo silmät, joista säteili niin liikuttava ja riemukas hellyys, jollaista hän ei ollut niissä koskaan ennen nähnyt.
— Odotahan, sinä et tiedä… Odottakaahan… Anna pysähtyi kuin kooten ajatuksiaan. — Niin, — alkoi hän taas, — niin, niin, niin. Sitähän minä aioinkin sanoa. Älä ihmettele minua. Minä olen sama kuin ennenkin… Mutta minussa on toinenkin, ja sitä minä pelkään, se rakastui häneen, ja minä tahdoin vihata sinua enkä voinut unohtaa sitä entistä. Minä en ole se toinen. Nyt olen jälleen entiseni. Minä kuolen kohta, minä tiedän että kuolen, voit kysyä häneltä. Minä tunnen sen jo nyt. Voi noita painoja jaloissa, käsissä ja sormissa!… Sormet ovat suunnattoman suuret! Mutta pian se kaikki päättyy… En kaipaa enää mitään muuta kuin että annat minulle anteeksi, annat kaiken anteeksi! Minä olen kauhea, mutta se pyhä marttyyrinainen — mikä hänen nimensä olikaan? — josta hoitajamummoni kertoi, oli vieläkin huonompi. Minäkin menen Roomaan, siellä on erakkomajoja, en enää häiritse ketään, otan vain Serjozhan ja tyttöni mukaan… Ei, sinä et voi antaa anteeksi! Minä tiedän, että sitä on mahdoton antaa anteeksi. Ei, ei, ei, mene pois, sinä olet liian hyvä! Anna piti toisella kuumalla kädellään häntä kädestä ja toisella työnsi pois.
Aleksei Aleksandrovitshin sielullinen sekasorto oli kasvanut kasvamistaan ja nousi nyt sellaiselle asteelle, että hän lakkasi taistelemasta sitä vastaan. Hän tunsi yhtäkkiä, että se, mitä hän oli pitänyt sielullisena sekasortona, olikin päinvastoin onnellinen sieluntila, joka antoi hänelle yhtäkkiä uuden, ennenkokemattoman onnen. Hän ei ajatellut, että kristinoppi, jota hän koko elinikänsä oli tahtonut seurata, käski häntä antamaan anteeksi ja rakastamaan vihollisiaan; mutta äkkiä rakkauden ja anteeksiannon tunne täytti hänen sydämensä. Hän laskeutui polvilleen, painoi päänsä Annan kuumeista, hihankin läpi hehkuvaa kyynärvartta vasten ja itki ääneen kuin lapsi. Anna syleili hänen kaljuuntuvaa päätään, siirtyi lähemmäksi häntä ja katsoi ylöspäin uhkamielisen ylpein katsein.
— Siinä hän on! Tiesinhän minä! Ja nyt jääkää hyvästi, jääkää hyvästi kaikki!… Ne tulivat taas, miksi ne eivät mene?… Ottakaa nyt toki nämä turkit pois!
Tohtori irrotti sairaan kädet, painoi hänen päänsä varovasti tyynyä vasten ja veti peitteen hartioiden yli. Anna laskeutui nöyrästi selälleen ja katseli eteensä silmät loistaen.
— Minä vain tahdoin sinun anteeksiantoasi enkä mitään muuta, muista se… Miksi ei hän sitten tule? jatkoi Anna taas kääntyen ovea kohti, Vronskiin päin. — Tule tänne, tule! Anna hänelle kätesi.
Vronski tuli vuoteen viereen ja peitti taas kasvonsa Annan nähdessään.
— Ota pois kädet kasvoiltasi ja katso häneen. Hän on pyhä mies, Anna sanoi. — Ota nyt kädet pois! hän toisti harmistuneena. — Aleksei Aleksandrovitsh älä anna hänen pitää kasvojaan peitossa! Minä tahdon nähdä hänet.
Aleksei Aleksandrovitsh otti pois kädet Vronskin kasvoilta, ja niistä kuvastui kauhea kärsimys ja häpeä.
— Ojenna hänelle kätesi. Ja anna anteeksi.
Aleksei Aleksandrovitsh ojensi Vronskille kätensä voimatta hillitä kyyneliään, jotka vierivät hänen kasvojaan pitkin.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, Anna sanoi, — nyt on kaikki valmista. Kun saisin jalkani ojennetuksi vähän paremmin. Sillä lailla, nyt on hyvin. Kyllä nuo kukat ovat mauttomasti tehtyjä, eiväthän ne ole yhtään orvokin näköisiä, hän sanoi osoittaen tapetteja. — Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Milloin tämä loppuu? Antakaa minulle morfiinia. Tohtori, antakaa minulle morfiinia! Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Ja hän vääntelehti vuoteessaan.
* * * * *
Tohtorit selittivät taudin olevan lapsivuodekuumetta, joka yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta päättyi kuolemaan. Koko päivän kesti kuumetta, hourailua ja tiedottomuutta. Puoleenyöhön saakka sairas makasi tajuttomana, ja valtimo tykytti tuskin ollenkaan. Vronski oli mennyt kotiinsa, mutta saapui aamulla tiedustelemaan, kuinka sairaan laita oli, ja Aleksei Aleksandrovitsh joka tuli häntä eteiseen vastaan, sanoi: "Jääkää tänne, kenties hän kysyy teitä", ja saattoi hänet itse vaimonsa kamariin. Aamulla palasi taas kiihtymys ja ajatusten ja puheen vuolas kulku, mikä päättyi taas tajuttomuuteen. Sama toistui kolmantena päivänä, ja lääkärit sanoivat, että oli toivoa. Tuona päivänä Aleksei Aleksandrovitsh meni vaimonsa kirjoitushuoneeseen, jossa Vronski istui, ja istuutui oven suljettuaan hänen luokseen.
— Aleksei Aleksandrovitsh Vronski sanoi tuntien selvittelyn lähenevän, — minä en osaa puhua, minä en ymmärrä mitään. Säälikää minua! Kuinka raskas olo teillä lieneekin, niin uskokaa, että minulla on vieläkin raskaampaa.
Hän aikoi nousta. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh otti häntä kädestä ja sanoi:
— Pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanottavaa. Se on välttämätöntä. Minun täytyy selittää teille tunteeni, ettette käsittäisi minua väärin, vaan ymmärtäisitte, mikä on ollut ja mikä vastedeskin on oleva minun menettelyni ohjenuorana. Te tiedätte, että olin päättänyt hakea eroa ja pannut asian jo alkuun. En tahdo salata, että se oli minulle kiusallista ja että kauan epäröin, ennen kuin ryhdyin asiaan; tunnustan myöskin, että minua kannusti siihen kostonhalu teitä ja vaimoani kohtaan. Kun sain sähkösanomaan, lähdin tänne juuri sellaisin tuntein, niin, sanon sen suoraan, minä toivoin hänen kuolevan. Mutta… hän vaikeni ja mietti hetkisen, paljastaisiko parhaimmat tunteensa vai ei. — Mutta kun sitten näin hänet, annoin anteeksi. Ja anteeksiannon onni selvitti minulle velvollisuuteni. Olen antanut kaiken anteeksi. Minä tahdon asettaa lyötäväksi toisenkin poskeni, tahdon antaa viittani, kun minulta otetaan paita. Rukoilen vain Jumalaa, ettei hän ottaisi minulta pois anteeksiannon onnea!
Kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä, ja Vronskia hämmästytti niiden tyyni ja valoisa katse.
— Sellainen on asemani. Voitte tallata minut lokaan ja alistaa maailman pilkalle, minä en jätä häntä sittenkään enkä sano teille koskaan nuhteen sanaa, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Minä näen nyt selvästi velvollisuuteni; minun täytyy olla hänen kanssaan nyt ja vastedes. Jos hän haluaa nähdä teitä, lähetän teille sanan, mutta luulisin teidän nyt olevan parasta poistua.
Hän nousi ja nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa. Vronski nousi myös ja katseli häntä pää kumarassa kulmainsa alta. Hän ei ymmärtänyt Aleksei Aleksandrovitshin tunteita. Mutta hän tunsi, että niiden takana piili jokin korkeampi, hänelle saavuttamaton elämänkatsomus.