XVIII
Aleksei Aleksandrovitshin luota Vronski meni ulos kadulle ja pysähtyi Kareninien pääoven eteen, vaivoin muistaen missä oli ja minne oli mentävä. Häpeä ja alennus ja syyllisyydentunne täyttivät hänen mielensä, ja hän tunsi joutuneensa pois siltä ladulta, jota hän oli tähän asti niin ylpeänä ja keveästi kulkenut. Kaikki hänen elämänsä tottumukset ja säännöt, jotka olivat ennen näyttäneet niin vakailta, olivat äkkiä osoittautuneet vääriksi ja soveltumattomiksi. Petetty aviomies, jota hän oli tähän asti pitänyt surkeana olentona, onnensa satunnaisensa ja hieman koomillisena häiriötekijänä, oli yhtäkkiä — ja vieläpä Annan toimesta — kohonnut nöyristelyä herättävään korkeuteen, ja siinä korkeudessa pahuus, teennäisyys ja naurettavuus katosivat näkyvistä ja jäljelle jäi vain hyvä, vilpitön ja ylevä ihminen. Vronski ei voinut olla tuntematta sitä. Osat olivat äkkiä vaihtuneet. Vronski vaistosi toisen ylevyyden ja oman alennustilansa, toisen oikeassaolon ja oman väärässäolonsa. Hän tunsi, että tuo aviomies oli surussaankin jalomielinen ja hän itse petoksessaan alhainen ja pikkumainen. Mutta tuo oman alemmuuden tunne väärin halveksitun ihmisen rinnalla ei ollut pääsyy hänen murheeseensa. Hänet teki sanomattoman onnettomaksi se seikka, että hänen rakkautensa, joka viime aikoina oli näyttänyt olevan kylmenemässä, oli nyt, kun hän tiesi iäksi kadottaneensa Annan, tullut voimakkaammaksi kuin koskaan. Hän oli saanut nähdä Annan kokonaan tämän sairauden aikana, oppinut tuntemaan tämän koko sielun, ja hänestä tuntui kuin ei hän vielä ennen olisi rakastanutkaan tuota naista. Ja nyt, kun hän viimein oli oppinut tuntemaan hänet ja rakastunut häneen sillä tavoin kuin oikeastaan piti rakastaa, hän oli joutunut häpeään tämän edessä ja kadottanut tämän iäksi jättäen jälkeensä vain häpeällisen muiston. Kaikkein kauhein oli ollut hänen naurettava, häpeällinen asemansa silloin, kun Aleksei Aleksandrovitsh oli vetänyt hänen kätensä pois hänen häpeän tahraamilta kasvoiltaan.
Hän seisoi kuin eksynyt Kareninien pääoven edessä tietämättä mitä tehdä.
— Käskettekö kutsumaan ajurin? kysyi ovenvartija.
— Niin, kutsukaa ajuri.
Palattuaan kotiin Vronski heittäytyi riisuutumatta vatsalleen sohvalle, kädet otsan alla. Hän ei ollut nukkunut kolmeen yöhön, ja hänen päänsä oli raskas. Mitä omituisimmat mielikuvat, ajatukset ja muistot kiersivät nopeina ja kirkkaina hänen aivoissaan: milloin hän kaatoi lääkettä ja läikytti sitä lusikasta yli, milloin näki ilmielävinä kätilön valkeat kädet, milloin taas tarkasteli Aleksei Aleksandrovitshin omituista asentoa tämän ollessa polvillaan vuoteen vieressä.
"Täytyy nukkua ja unohtaa kaikki!" päätti hän rauhallisen varmana, kuten ainakin terve ihminen, joka tietää aina väsymyksen hetkenä voivansa nukkua, jos tahtoo. Mutta samassa hänen ajatuksensa alkoivatkin jo sotkeentua, ja hän alkoi suistua unen kuiluun. Tiedottoman elämän aallot alkoivat jo käydä hänen päänsä yli, kun hän yhtäkkiä vavahti kuin voimakas sähkövirta olisi purkautunut häneen. Hänen koko kehonsa hypähti joustavalla sohvalla, hän kavahti polvilleen käsiensä varaan ja katsoi pelästyneenä ympärilleen. Hänen silmänsä olivat selkoselällään kuin ei hän olisi koskaan nukkunut. Äskeinen painostus ja jäsenten velttous oli kadonnut.
"Te voitte tallata lokaan", hän kuuli Aleksei Aleksandrovitshin sanat, näki hänet edessään ja näki Annan kuumehohteiset kasvot ja säteilevät silmät, joitten hellä ja rakastava katse ei tähyillyt häntä vaan Aleksei Aleksandrovitshia. Hän näki oman tyhmän ja naurettavan hahmonsa, kun Aleksei Aleksandrovitsh veti pois kädet hänen kasvoiltaan. Hän oikaisi taas jalkansa ja heittäytyi pitkälleen edelliseen asentoonsa ja sulki silmänsä.
"Pitää nukkua, pitää nukkua!" toisti hän itsekseen. Mutta silmät ummessa hän näki vielä selvemmin Annan kasvot sellaisina kuin oli nähnyt ne tuona muistosta häipymättömänä kilparatsastusiltana.
— Sitä ei ole enää eikä tule olemaan, ja hänkin tahtoo pyyhkiä sen pois muistoistaan. Mutta minä en voi elää ilman sitä. Kuinka päästä sovintoon, kuinka sopia? hän sanoi ääneensä ja alkoi vaistomaisesti toistaa noita sanoja. Tuo sanojen toistaminen esti uusien kuvien ja ajatusten esiintunkeutumisen, vaikka pää tuntuikin olevan niitä täynnä. Mutta kauan se ei jaksanut mielikuvitusta pidätellä. Mielessä kiiti taas toisiaan ihmeen nopeasti seuraavia kuvia parhaimmista hetkistä ja äskeisestä alennuksesta. "Ota pois kädet", kuului Annan ääni. Hän ottaa pois kädet kasvoilta ja tuntee omien kasvojensa häpeällisen ja tylsän ilmeen.
Hän makasi yhä ja koetti nukkua, vaikka tunsikin, ettei ollut pienintäkään toivoa unesta, ja toisteli yhä kuiskaten jonkin ajatuksen satunnaisia sanoja koettaen siten pidättää uusien kuvien tulvaa. Hän kuulosteli ja kuuli nuo omituisin, mielenvikaisin kuiskutuksin toistetut sanat: "En osannut pitää arvossa, en osannut käyttää, en osannut pitää arvossa, en osannut käyttää."
"Mitä tämä on? Vai tulenko minä hulluksi?" hän kysyi itseltään. "Kenties. Mistä muuten tultaisiinkaan hulluksi ja minkä vuoksi ihminen muuten ampuisi itsensä?" hän vastasi omaan kysymykseensä. Avatessaan silmänsä hän näki ihmeekseen päänsä vieressä Varja-kälyn ompeleman tyynyn. Hän kosketti tyynyn tupsua ja koetti muistella Varjaa ja viimeistä käyntiä veljensä kodissa. Mutta oli aivan mahdotonta ajatella mitään muuhun liittyvää. "Ei, täytyy nukkua!" Hän siirsi tyynyn päänsä alle ja painautui sitä vasten, mutta silmät eivät tahtoneet millään pysyä ummessa. Hän hypähti istualleen. "Se on nyt minun kohdaltani mennyttä", hän sanoi itselleen. "Täytyy miettiä mitä tehdä. Mitä vielä on jäljellä?" Ajatus kiersi nopeasti koko muun, Annan rakkauden ulkopuolella olevan elämän.
"Kunnianhimo? Serpuhovskoi? Seuramaailma? Hovi?" Hän ei voinut pysähtyä yhteenkään. Kaikki se oli ennen merkinnyt jotain, mutta nyt ei sitä enää ollut olemassakaan. Hän nousi sohvalta, riisui takin, hellitti remmivyön ja paljasti karvaisen rintansa voidakseen vapaammin hengittää ja lähti astelemaan lattialla edestakaisin. "Näin ihminen tulee hulluksi", toisti hän "ja näin ampuu itsensä päästäkseen häpeästä", lisäsi hän hitaasti.
Hän meni ovelle ja sulki sen; sitten hän astui tuijottavin katsein ja yhteenpuristetuin hampain pöydän luo, otti esiin revolverin, silmäili sitä väänsi sen laukaisukuntoon ja mietti. Pari minuuttia hän seisoi revolveri kädessä liikkumatta, pää painuksissa, kasvoillaan jännittynyt ilme, ja ajatteli. "Tietenkin", hän sanoi itselleen, aivan kuin ajatuksen johdonmukaisesti jatkuva, selkeä kulku olisi vienyt hänet tähän kiistämättömään johtopäätökseen. Oikeastaan tuo hänestä niin vakuuttava sana oli vain seurausta samaisen muisti- ja mielikuvaradan toistuvasta kiertämisestä, jota oli kestänyt koko tuon tunnin ajan. Samat iäksi kadotetun onnen muistot, sama tunne jäljellä olevan elämän järjettömyydestä, samana kirveli oma nöyryytys. Samana pysyi myös noitten mielikuvien ja tunteiden johdonmukaisuus.
"Tietenkin", toisti hän, kun hänen ajatuksensa taas kolmannen kerran luisuivat aivan samojen muistojen ja ajatusten loihditulle radalle, ja asettaen revolverin vasenta kylkeään vasten ja lujasti kättään nytkäyttäen, kuin sen äkkiä nyrkkiin puristaen, hän vetäisi liipaisimesta. Hän ei kuullut laukausta, mutta voimakas, rintaan saatu sysäys suisti hänet jaloiltaan. Hän koetti pitää kiinni pöydästä, pudotti revolverin maahan, horjahti, putosi lattialle istumaan ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei tuntenut omaa huonettaan, kun silmäili lattialta pöydän kaarevia jalkoja, paperikoria ja tiikerintaljaa. Salin poikki kulkevan palvelijan nopeat, narahtelevat askeleet saivat hänet tointumaan. Hän pinnisti ajatuksiaan ja ymmärsi olevansa lattialla, ja huomattuaan verta tiikerintaljalla ja kädellään hän käsitti, että oli ampunut itseään.
"Tyhmä laukaus! Ei sattunut", virkkoi hän hapuillen kädellään revolveria. Revolveri oli aivan hänen vieressään, mutta hän etsi sitä kauempaa. Etsiessään hän kallistui sivusuuntaan, menetti tasapainonsa ja kaatui verissään pitkälleen.
Hieno, poskipartainen lakeija, joka oli useita kertoja valittanut tuttavilleen hermojensa heikkoutta, säikähti niin nähdessään herransa makaavan lattialla, että jätti hänet veriinsä ja juoksi hakemaan apua. Tunnin kuluttua tuli Vronskin veljen vaimo Varja. Kolmen yhtaikaa saapuneen lääkärin avulla, joita hän oli lähettänyt hakemaan, hän toimitti haavoittuneen vuoteeseen ja jäi tämän luo hoitamaan häntä.