XIX
Aleksei Aleksandrovitsh oli tehnyt virheen, kun hän tullessaan sairasta vaimoaan tapaamaan ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että sairaan katumus oli vilpitön ja hän itse antaisi anteeksi, mutta sairas ei kuolisikaan, ja se virhe oli nyt, kaksi kuukautta hänen Moskovasta tulonsa jälkeen, selvinnyt hänelle koko mittakaavassaan. Eikä tuo virhe ollut johtunut yksinomaan siitä, ettei hän ollut ajatellut sellaista mahdollisuutta, vaan myöskin siitä, ettei hän ollut tuntenut omaa sydäntään. Kuolemankielissä olevan vaimonsa vuoteen vieressä hän oli ensimmäisen kerran antautunut sen hellän säälintunteensa valtaan, jota toisten ihmisten kärsimykset olivat aina hänessä herättäneet ja jota hän ennen oli hävennyt pitäen sitä vaarallisena heikkoutena. Sääli tuota naista kohtaan ja katumus siitä, että oli toivonut hänen kuolevan, ja ennen kaikkea itse anteeksiantamisen ilo olivat tehneet sen, että hän — paitsi lievitystä kärsimyksilleen — oli saanut sellaisen sisäisen rauhan, jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hän oli äkkiä saanut tuntea, että se, mikä oli ollut hänen kärsimystensä lähteenä, oli muuttunut hänen henkisen ilonsa lähteeksi; mikä oli ennen, hänen tuomitessaan ja vihatessaan, näyttänyt ratkaisemattomalta, se oli nyt anteeksiannon ja rakkauden valossa muuttunut selväksi ja yksinkertaiseksi.
Hän oli antanut anteeksi vaimolleen ja säälinyt tämän kärsimyksiä ja katumusta. Hän oli antanut anteeksi myöskin Vronskille ja säälinyt tätä varsinkin sen jälkeen, kun oli saanut kuulla tämän epätoivoisesta teosta. Hän oli säälinyt poikaansakin enemmän kuin ennen ja nuhdellut itseään siitä, että oli niin vähän huolehtinut tämän kasvatuksesta. Ja vastasyntynyttä tyttölasta kohtaan hän tunsi erityisen hellää myötätuntoa. Ensin hän oli vain säälistä ottanut suojelukseensa noin hennon lapsen, joka ei ollut hänen ja joka oli jäänyt niin hylättyyn asemaan äitinsä sairauden aikana ja olisi varmaan kuollutkin, jollei Aleksei Aleksandrovitsh olisi pitänyt siitä huolta. Ja huomaamattaan hän oli kiintynyt siihen niin, että kävi monesti päivässä lastenkamarissa ja istui siellä pitkän aikaa, joten hoitaja ja imettäjä, jotka ensin olivat ujostelleet häntä, olivat jo tottuneet häneen. Hän saattoi väliin puolikin tuntia vaiti katsella nukkuvan lapsen sahraminpunertavia, hienountuvaisia ja kurttuisia kasvoja, tarkastella otsan värähdyksiä ja käyräsormisia pulleita käsiä, kun lapsi hieroi silmiä ja nenänpäätä kädenselällään. Varsinkin sellaisina hetkinä Aleksei Aleksandrovitsh tunsi olevansa täysin tyyni ja sopusointuinen eikä huomannut asemassaan mitään tavatonta tai muuttamisen arvoista.
Mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä selvemmin hän joutui huomaamaan, että niin luonnolliselta kuin hänen asemansa hänestä nyt tuntuikin, kauan hän ei voisi siinä tilassa pysyä. Hän tunsi, että hänen sieluaan ohjailevan hyvän hengellisen voiman lisäksi oli olemassa myös toinen, karkea ja kenties vielä voimakkaampi voima, joka ohjasi hänen elämäänsä, ja että se voima ei suonut hänelle sitä hiljaista rauhaa, jota hän oli toivonut. Hän tunsi, että kaikki katsoivat häneen kysyvän ja ihmettelevän näköisinä eivätkä ymmärtäneet häntä ja odottivat häneltä jotakin. Etenkin suhteensa Annaan hän koki epävarmaksi ja väkinäiseksi.
Kun kuoleman läheisyyden Annassa herättämä heltymys oli mennyt ohi, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh huomata, että Anna pelkäsi häntä, kartteli häntä eikä voinut katsoa häntä suoraan silmiin. Oli kuin Anna olisi tahtonut sanoa hänelle jotain eikä saanut sitä sanotuksi ja samalla odottanut mieheltään jotain, ikään kuin aavistaen, etteivät heidän välinsä voisi pysyä sellaisina.
Helmikuun lopulla kävi niin, että Annan pieni tytär, joka oli saanut äitinsä nimen, sairastui. Aleksei Aleksandrovitsh oli aamulla käynyt lastenkamarissa ja käskettyään hakemaan lääkäriä lähtenyt itse ministeriöön. Asiansa hoidettuaan hän palasi kotiin ennen neljää. Tullessaan eteiseen hän näki leveään karhunnahkakaulukseen ja kultanauhaiseen livreehen pukeutuneen komean lakeijan, joka piteli valkeata, amerikkalaisen koiran nahasta tehtyä hihatonta naisen turkkia.
— Kuka täällä on? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.
— Ruhtinatar Jelizaveta Feodorovna Tverskaja, — vastasi lakeija suu hymyssä, kuten Aleksei Aleksandrovitshilta näytti.
Koko tänä vaikeana aikana oli Aleksei Aleksandrovitsh huomannut seurapiirituttaviensa, varsinkin naisten, ottavan erityisen hartaasti osaa hänen ja hänen vaimonsa kohtaloon. Kaikissa noissa tuttavissa hän oli pannut merkille vaivoin kätketyn ilon, jonka hän silloin oli nähnyt asianajajan ja nyt lakeijan silmissä. Aivan kuin heillä olisi ollut jokin erityinen riemun aihe, kuin olisi valmistauduttu viettämään jonkun häitä. Häntä tavatessaan ihmiset tiedustelivat Annan vointia kuin iloaan piilotellen.
Ruhtinatar Tverskajan seura tuntui Aleksei Aleksandrovitshista vastenmieliseltä sekä häneen liittyvien muistojen että hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja siksi Aleksandr Aleksandrovitsh meni suoraan lastenkamariin. Ensimmäisessä lastenkamarissa Serjozha istui polvillaan tuolilla ja piirusteli jotain rinta pöytää vasten, iloisesti jutellen. Englantilaisneiti, joka oli Annan sairauden aikana tullut ranskattaren tilalle, istui käsityö käsissään pojan vieressä. Aleksei Aleksandrovitshin tullessa huoneeseen hän nousi kiireesti, niiasi ja nykäisi Serjozhaa.
Aleksei Aleksandrovitsh silitteli kädellään poikansa tukkaa, vastasi kotiopettajattaren kysymykseen vaimonsa voinnista ja kysyi, mitä lääkäri oli sanonut babystä.
— Lääkäri sanoi, ettei ole mitään vaaraa, ja määräsi kylpyjä, herra.
— Mutta kyllähän sitä jokin vaivaa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kuullen lapsen itkevän viereisessä huoneessa.
— Minä luulen, ettei imettäjä ole sopiva, herra, sanoi englannitar varmasti.
— Miksi te niin luulette? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyen.
— Niin kävi kreivitär Paulin luona. Lasta lääkittiin, kunnes huomattiin, että kaikki johtuikin nälästä. Imettäjällä ei ollut maitoa, herra.
Aleksei Aleksandrovitsh mietti hetkisen ja meni sitten toiseen kamariin. Tyttö rimpuili päätään tempoillen imettäjänsä sylissä, ei tahtonut ottaa tarjottua pulleaa rintaa eikä myöskään vaiennut, vaikka imettäjä ja hänen ääreensä kumartunut hoitaja koettivat yhteisvoimin viihdyttää häntä.
— Eikö se voi yhtään paremmin? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.
— Hyvin on rauhaton, vastasi hoitaja kuiskaten.
— Neiti Edwards sanoo, että imettäjällä ei kenties ole maitoa.
— Samaa olen minäkin ajatellut, Aleksei Aleksandrovitsh.
— No, miksette sitten ole sanonut sitä?
— Kenelle tässä sanoo? Anna Arkadjevna on yhä sairaana, sanoi hoitaja tyytymättömänä.
Lastenhoitaja oli talon vanha palvelija, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli kuulevinaan noissa yksinkertaisissa sanoissa viittauksen omaan asemaansa.
Lapsi huusi vielä kovemmin, niin että ääni särkyi. Hoitaja huitaisi kädellään ja meni imettäjän luo, otti lapsen syliinsä ja keinutteli sitä kävellessään.
Terveennäköinen, koreasti pukeutunut imettäjä säikähti, että hänet erotetaan toimestaan. Hän sopersi jotain nenäänsä peitellen uhkeaa rintaansa ja hymähti ylenkatseellisesti sille, että hänen maitoisuuttaan saatettiin epäillä. Hänenkin hymyssään Aleksei Aleksandrovitsh näki ivanpilkahduksen, joka tarkoitti häntä.
— Lapsirukka! sanoi lastenhoitaja rauhoitellen lasta ja kävellen ympäri huonetta.
Aleksei Aleksandrovitsh istuutui tuolille ja seurasi alakuloisin, kärsivin katsein edestakaisin kulkevaa hoitajaa.
Kun rauhoittunut lapsi oli viimein pantu korkealaitaiseen vuoteeseensa ja hoitaja tyynyä korjattuaan siirtynyt pois sen luota, Aleksei Aleksandrovitsh nousi ja hiipi vaivoin varpaillaan pysyen lapsen luo. Hän oli vaiti ja katseli lasta hetkisen, kasvoillaan entinen alakuloisuus; mutta yhtäkkiä hymynväre kulki hänen hiusmartonsa ja otsanahkansa yli ja levisi hänen kasvoilleen, ja hän poistui hiljaa huoneesta.
Ruokasalissa hän soitti sähkökelloa ja käski huoneeseen tulleen palvelijan lähettää jälleen hakemaan lääkäriä. Hän oli vaimolleen harmissaan siitä, ettei tämä pitänyt parempaa huolta tuosta suloisesta lapsesta, eikä hän olisi tahtonut mennä pahantuulisena vaimonsa luo eikä tavata ruhtinatar Betsyä; mutta Anna olisi saattanut ihmetellä, miksi hän tänään vastoin tapaansa pysyi poissa, ja sen vuoksi hän pakotti itsensä menemään makuukamariin. Astellessaan pehmeää mattoa pitkin kamarin ovea kohti hän kuuli sieltä keskustelun, jota ei olisi halunnut kuulla.
— Jollei hän olisi lähdössä pois, ymmärtäisin teidän ja miehenne kiellon. Mutta pitäisihän teidän miehenne olla sellaisen yläpuolella, sanoi Betsy.
— Enhän minä mieheni tähden, mutta minä en tahdo itsekään. Älkää puhuko siitä! vastasi Annan värähtelevä ääni.
— Mutta kai te sentään tahdotte sanoa jäähyväiset miehelle, joka on teidän vuoksenne ampunut luodin rintaansa…
— Juuri sen vuoksi en tahdo.
Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi pelästyneen ja syyllisen näköisenä ja aikoi huomaamatta hiipiä pois. Mutta hän ei katsonut sellaisen olevan arvolleen sopivaa, kääntyi takaisin ja lähti rykäisten ovea kohti. Äänet vaikenivat ja hän astui sisään.
Anna istui leposohvalla pitkässä harmaassa aamupuvussa, mustat, kimpuiksi kootut hiukset lyhyiksi leikattuina. Kuten aina Aleksei Aleksandrovitshin lähestyessä eloisuus katosi nytkin hänen kasvoiltaan, ja hän painoi päänsä alas vilkaisten rauhattomana Betsyyn. Betsy istui Annan vieressä kaikkein viimeisimmän muodin mukaan pukeutuneena: pieni hattu kekoni korkealla päälaella kuin kupu lampun yllä, ja vaaleanharmaan puvun juovat kulkivat vinosti eri suuntiin vyötäisten ylä- ja alapuolella. Hän tervehti Aleksei Aleksandrovitshia ivallisesti hymyillen, niukkamuotoinen vartalo suorana ja pää kallellaan.
— Kas! hän sanoi kuin iloisen hämmästyksen vallassa. — Kuinka hauskaa, että olette kotona! Te ette käy missään enkä minä ole nähnyt teitä sen jälkeen kun Anna sairastui. Olen kyllä kuullut teidän huolenpidostanne. Niin, te olette aivan ihmeellinen aviomies! hän sanoi merkitsevään sävyyn ystävällisen näköisenä, ikään kuin antaen Aleksei Aleksandrovitshille jalomielisyyden ritarimerkin hänen käytöksestään vaimoaan kohtaan.
Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi kylmästi, suuteli vaimonsa kättä ja kysyi hänen vointiaan.
— Tuntuu paremmalta, Anna sanoi.
— Mutta kasvonne näyttävät kuumeisilta, sanoi Karenin korostaen sanaa "kuumeisilta".
— Me puhelimme kenties liian paljon, Betsy sanoi. — Minä huomaan, että se on minun taholtani itsekästä.
Hän nousi, mutta Anna punastui äkkiä ja tarttui häntä nopeasti käteen.
— Ei, viipykää hetkinen, olkaa hyvä. Minun täytyy sanoa teille… ei, teille, hän osoitti sanansa Aleksei Aleksandrovitshille, ja puna peitti hänen kaulansa ja otsansa, — minä en tahdo enkä voi salata teiltä mitään, hän sanoi.
Aleksei Aleksandrovitsh naksutteli sormiaan ja painoi päänsä alas.
— Betsy kertoi, että kreivi Vronski oli tahtonut käydä jättämässä hyvästit ennen Tashkentiin-lähtöään. Mieheensä päin katsomatta Anna koetti sanoa kaiken mahdollisimman nopeasti, niin vaikeaa kuin se hänelle olikin. — Minä sanoin, etten voi ottaa häntä vastaan.
— Te sanoitte, rakas ystävä, että se riippuu Aleksei
Aleksandrovitshista, oikaisi Betsy.
— Ei, minä en voi ottaa häntä vastaan, ja mitä siitä sitten olisi… Anna pysähtyi äkkiä ja katsahti kysyvästi mieheensä, joka ei katsonut häneen. — Sanalla sanoen, minä en tahdo…
Aleksei Aleksandrovitsh siirtyi lähemmäs Annaa ja tahtoi ottaa häntä kädestä.
Ensin Anna vetäisi kätensä pois väistäen miehensä kosteaa, kohosuonista kättä, mutta tarttui sitten kuitenkin siihen pakottaen itsensä voittamaan vastenmielisyytensä.
— Olen teille hyvin kiitollinen luottamuksestanne, mutta… Aleksei Aleksandrovitsh sanoi tuntien hämmennyksekseen ja harmikseen, ettei voinut ruhtinatar Tverskajan läsnä ollessa harkita asiaa, jonka hän muuten olisi voinut niin helposti ja selvästi päättää; ruhtinatar Tverskajassa ilmeni henkilöityneenä se raaka voima, joka mitä ilmeisimmin ohjasi hänen elämäänsä seuramaailman silmissä ja joka esti häntä antamasta valtaa rakkauden ja anteeksiannon tunteilleen. Hän pysähtyi ja katsoi ruhtinatar Tverskajaan.
— No, hyvästi nyt, rakkaani, sanoi Betsy nousten sohvalta. Hän suuteli Annaa ja lähti huoneesta. Aleksei Aleksandrovitsh saattoi häntä.
— Aleksei Aleksandrovitsh minä tiedän, että te olette todella jalomielinen mies, Betsy sanoi pysähtyen vieraskamariin ja puristaen vielä kerran lujasti Kareninin kättä. — Minä olen sivullinen ihminen, mutta minä rakastan Annaa ja kunnioitan teitä siinä määrin, että rohkenen antaa teille neuvon. Kuulkaa, ottakaa hänet vastaan. Aleksei Vronski on kuin itse personoitunut kunniantunto, ja hän on lähdössä Tashkentiin.
— Kiitän teitä, ruhtinatar osanotostanne ja neuvoistanne. Mutta kysymyksen siitä, voiko vaimoni ottaa vai olla ottamatta hänet vastaan, ratkaisee hän itse.
Hän sanoi näin kohauttaen arvokkaasti kulmiaan, kuten oli tottunut tekemään, mutta muisti samassa, että mitä ikinä hän sanoikin, hänen asemassaan ei voinut olla mitään arvokkuutta. Ja sen hän huomasi myös Betsyn pidätetystä, ilkeästä ja ivallisesta hymystä tämän kuultua nuo sanat.