XX
Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi Betsylle salissa ja meni takaisin vaimonsa luo. Anna oli pitkällään, mutta kuullessaan miehensä askeleet hän nousi nopeasti entiseen asentoonsa ja katsoi pelästyneenä häneen. Aleksei Aleksandrovitsh huomasi, että Anna oli itkenyt.
— Olen hyvin kiitollinen luottamuksestasi minua kohtaan, toisti hän lempeästi venäjäksi saman lauseen, jonka oli Betsyn kuullen sanonut ranskaksi, ja istuutui Annan viereen. Kun hän puhui venäjää ja sinutteli, hermostutti tuo "sinä" Annaa rajattomasti. — Ja olen hyvin kiitollinen päätöksestäsi. Minäkin olen sitä mieltä, että koska kreivi Vronski matkustaa pois, ei ole ollenkaan tarpeen, että hän enää tulee tänne. Muuten voit…
— Johan minä sen sanoin, ei sitä enää tarvitse toistaa! keskeytti Anna jaksamatta kätkeä hermostuneisuuttaan. "Ei ollenkaan tarpeen", hän ajatteli, "tulla sanomaan jäähyväisiä naiselle, jota rakastaa, jonka vuoksi on tahtonut riistää itseltään hengen ja turmellut elämänsä ja joka ei voi elää ilman häntä. Ei ollenkaan tarpeellista!" Anna puristi huulensa yhteen ja loi välkkyvät silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin kohosuonisiin käsiin, joita hän hieroi hitaasti yhteen. — Ei enää koskaan puhuta siitä, Anna lisäsi tyynemmin.
— Minä jätän tuon kysymyksen sinun ratkaistavaksesi ja olen hyvin iloinen nähdessäni… Aleksei Aleksandrovitsh aloitti.
— Että minun toivomukseni käy yhteen teidän toivomuksenne kanssa, Anna lopetti lauseen nopeasti, hermostuneena Aleksei Aleksandrovitshin hitaisiin puheisiin, joiden lopun hän kuitenkin aina edeltä käsin tiesi.
— Niin, vahvisti Karenin, — ja ruhtinatar Tverskaja sekaantui vallan sopimattomasti kaikkein arkaluontoisimpiin perheasioihin. Varsinkin kun…
— Minä en usko mitään, mitä hänestä puhutaan, Anna sanoi nopeasti.
— Minä tiedän, että hän pitää minusta vilpittömästi.
Aleksei Aleksandrovitsh huokasi ja oli vaiti. Anna leikitteli hermostuneesti aamupukunsa tupsuilla ja katseli miestään sydän täynnä piinallista fyysisen inhon tunnetta, jonka vuoksi hän niin monesti oli soimannut itseään, mutta jota ei ollut jaksanut voittaa. Eikä hän nyt toivonut muuta kuin että pääsisi tuon miehen vastenmielisestä seurasta.
— Minä lähetin äsken lääkäriä hakemaan, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.
— Minä olen terve; mitä minä lääkärillä?
— Ei, mutta pienokaisen vuoksi. Se itkee ja sanovat, ettei imettäjällä ole maitoa.
— Miksi sinä et sallinut minun itseni imettää sitä, kun minä niin pyysin?… Senkö vuoksi lapsiraukka näännytetään nyt kuoliaaksi? Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi, mitä tuo "senkö vuoksi" merkitsi. Anna soitti ja käski tuoda lapsen hänelle. — Minä pyysin saada itse imettää, mutta minun ei annettu ja nyt nuhdellaan.
— Enhän minä nuhtele…
— Nuhteletpas! Hyvä Jumala! Miksi minä en saanut kuolla! Ja hän purskahti ääneensä itkemään. — Anna minulle anteeksi, minä olen niin hermostunut ja syyttelen sinua aiheetta. Mutta jätä minut yksin.
"Ei, näin ei voi jatkaa", Aleksei Aleksandrovitsh päätti itsekseen poistuessaan vaimonsa luota.
Hän ei ollut vielä koskaan ennen niin ilmiselvästi tajunnut, kuinka mahdoton hänen asemansa oli seuramaailman silmissä, kuinka Anna häntä vihasi ja kuinka mahtava oli se salaperäinen raaka voima, joka tallaten jalkoihinsa hänen sisäisen mielialansa ohjasi hänen elämäänsä ja vaati oman tahtonsa täyttämistä ja muutosta hänen perhesuhteisiinsa. Hän näki selvästi, että kaikki samoin kuin Annakin vaativat häneltä jotain, mutta hän ei voinut käsittää, mitä. Hän tunsi, että se nosti hänen sielussaan vihantunteen, joka raastoi rikki hänen rauhansa ja hyvän työnsä tuottaman onnen. Hänen mielestään Annan olisi ollut parempi katkaista välinsä Vronskin kanssa, mutta jos kaikki muut pitivät sitä mahdottomana, hän oli valmis sallimaan suhteen jatkumisen, kun vain voisi säästää lapset häpeältä ja saisi pitää ne luonaan, eikä hänen tarvitsisi muuttaa asemaansa. Tosin niinkään ei ollut hyvä, mutta olihan se sentään parempi kuin täysi ero, joka olisi saattanut Annan häpeälliseen ja tukalaan asemaan ja riistänyt häneltä itseltään kaiken, mistä hän piti. Mutta hän tunsi olevansa voimaton; hän tiesi edeltä käsin, että kaikki olivat häntä vastaan ja että hänen ei sallittaisi tehdä sitä, mitä hän itse piti hyvänä ja luonnollisena, vaan hänet pakotettaisiin siihen, mitä hän piti vääränä, mutta mitä kaikki muut pitivät asiaankuuluvana.