XXI
Betsy oli juuri menossa salin ovesta, kun häntä vastaan tuli Stepan Arkadjevitsh joka saapui Jelisejeviltä, missä oli saatavana tuoreita ostereita.
— Kas! Ruhtinatar! Miten iloinen sattuma! huudahti Stepan
Arkadjevitsh. — Kävin vastikään teillä.
— Se ilo on lyhyt, sillä olen juuri lähdössä pois, sanoi Betsy hymyillen ja vetäen hansikasta käteensä.
— Älkää vetäkö, ruhtinatar, hansikasta käteenne, sallikaa minun ensin suudella sitä. Minkään muun vanhan tavan paluusta en ole niin kiitollinen kuin käsisuudelmista. Hän suuteli Betsyn kättä. — Koska teitä saa tavata?
— Te ette ole sen arvoinen, vastasi Betsy hymyillen.
— Minäkö? Olenpa toki, sillä minusta on tullut mitä vakavin mies. Minä järjestelen omia ja muidenkin perheasioita, hän sanoi merkitsevä ilme kasvoillaan.
— Oi, sehän on hauskaa! Betsy vastasi käsittäen heti, että oli puhe
Annasta. Ja he vetäytyivät salin nurkkaan voidakseen puhua rauhassa.
— Se mies kiduttaa hänet kuoliaaksi, sanoi Betsy merkitsevästi
kuiskaten.
— Hauska kuulla, että tekin olette sitä mieltä, Stepan Arkadjevitsh, sanoi pudistellen päätään vakavan ja kärsivän näköisenä. — Sen asian vuoksi tulin Pietariin.
— Koko kaupunki puhuu siitä, sanoi Betsy. — Sellainen tilannehan on mahdoton. Hän riutuu ja riutuu. Ei se mies ymmärrä, että Anna on niitä naisia, jotka eivät voi leikitellä tunteillaan. Menettelisi kuin mies ja veisi hänet jonnekin mukanaan tai antaisi sitten selvän eron! Mutta tällainenhan on sietämätöntä.
— Niin, niin… juuri niin, sanoi Oblonski huokaillen. — Sen
vuoksi minä tulinkin tänne. Tai en oikeastaan ihan senkään vuoksi…
Ovat tehneet minusta kamariherran, täytyy käydä kiittämässä siitä.
Mutta ennen kaikkea pitäisi koettaa saada tämä asia järjestetyksi.
— Luoja suokoon teille onnea siihen! sanoi Betsy.
Stepan Arkadjevitsh saattoi ruhtinattaren ulko-ovelle saakka ja suudelmaan häntä vielä kerran hansikkaan yläpuolelle sille kohtaa, missä käden valtimoa koetellaan, ja puhuttuaan paljon kaikenlaista säädytöntä hölynpölyä, niin ettei ruhtinatar lopulta tiennyt, pitikö hänen suuttua vai nauraa, Stepan Arkadjevitsh kääntyi takaisin ja meni sisarensa luo. Kun hän astui sisään, oli Annalla kyyneleet silmissä.
Huolimatta iloa tulvivasta mielentilastaan Stepan Arkadjevitsh tavoitti heti ja teeskentelemättä sen myötätuntoisen ja runollisen innostuneen äänilajin, joka soveltui Annan mielialaan. Hän kysyi, kuinka Anna nyt voi ja kuinka tämä oli viettänyt aamupäivän.
— Hyvin, hyvin huonosti. Sekä tämän päivän että kaikki menneet ja tulevat päivät, Anna sanoi.
— Etköhän sinä antaudu liiaksi synkkämielisyyden valtaan? Täytyy karistaa synkkyys pois ja katsoa elämää suoraan silmiin. Minä tiedän, että se on vaikeaa, mutta…
— Olen kuullut sanottavan, että naiset rakastavat miehiä heidän vikojensakin vuoksi, aloitti Anna äkkiä, — mutta minä vihaan häntä hänen hyveidensä vuoksi. Minä en voi elää hänen kanssaan. Hänen pelkkä näkemisensä vaikuttaa minuun aivan fyysisesti, joudun ihan suunniltani. Ymmärrätkö sinä? Minä en voi, en voi elää hänen kanssaan. Mitä minun pitää tehdä? Olin onneton ja ajattelin, että olisi mahdoton olla enää onnettomampi, mutta näin kauheaa tilaa, jossa nyt olen, en ole voinut kuvitellakaan. Sinä et voi uskoa, että vaikka minä tiedänkin, että hän on hyvä ja erinomainen mies ja etten itse ole hänen kyntensäkään arvoinen, vihaan häntä kuitenkin. Minä vihaan hänen jalomielisyyttään. Eikä minulla ole enää muuta turvaa kuin…
Hän aikoi sanoa "kuolema", mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen sanoa loppuun.
— Sinä olet sairas ja hermostunut, hän sanoi, — ja siksi kaikki näyttää sinusta niin synkältä. Eihän siinä ole mitään niin kauheaa.
Ja Stepan Arkadjevitsh veti suunsa hymyyn. Kukaan muu ei hänen sijassaan olisi katsonut sopivaksi hymyillä sellaiselle epätoivolle, mutta Stepan Arkadjevitshin hymyssä oli niin paljon hyvyyttä ja miltei naisellista hellyyttä, ettei se loukannut, vaan hyväili ja lohdutti. Hänen hiljaiset ja rauhoittavat sanansa ja hymynsä vaikuttivat rauhoittavasti kuin manteliöljy. Ja pian Annakin jo tunsi sen.
— Ei, Stiva, hän sanoi. — Minä olen mennyttä, minä. Jollei kaikki olekaan vielä lopussa, se on vain sitä pahempi. Minä olen kuin kireälle vedetty kieli, jonka täytyy katketa. Vielä ei kaikki ole lopussa, mutta loppu tulee olemaan kauhea.
— Eikö mitä. Täytyy vähitellen hellittää kieltä. Ei ole sellaista tilannetta, josta ei pääsisi, kun tahtoo.
— Minä olen miettinyt ja miettinyt. Ainoastaan…
Stepan Arkadjevitsh huomasi taas hänen pelästyneestä katseestaan, että hän ajatteli kuolemaa ainoana pelastuskeinona, eikä taaskaan antanut hänen sanoa lausettaan loppuun.
— Eikö mitä, Stepan Arkadjevitsh keskeytti. — Annahan minun sanoa. Sinä et voi nähdä asemaasi niin hyvin kuin minä sen näen. Anna siis minun sanoa suoraan, mitä mieltä minä olen. Hän veti taas huulensa varovaiseen mantelihymyyn. — Minä aloitan alusta; sinä menit naimisiin parikymmentä vuotta itseäsi vanhemman miehen kanssa. Sinä menit naimisiin ilman rakkautta tai tietämättä mitä rakkaus on. Se oli kenties virhe.
— Kauhea virhe! Anna sanoi.
— Mutta se on kuin onkin jo tapahtunut tosiasia. Sitten sinulle sattui, sanoisinko, sellainen onnettomuus, että rakastuit mieheen, joka ei ollut sinun aviomiehesi. Se on onnettomuus, mutta sen on jo tapahtunut tosiasia. Miehesikin on myöntänyt sen ja antanut anteeksi. Hän pysähtyi jokaisen lauseen jälkeen odottaen Annan vastaväitteitä, mutta Anna ei vastannut mitään. — Niin se on. Nyt on kysymys siitä, voitko sinä yhä edelleen elää yhdessä miehesi kanssa? Haluatko sinä sitä ja haluaako hän sitä?
— Enhän minä tiedä, enhän minä mitään tiedä.
— Mutta sinähän sanoit, ettet voi sietää häntä.
— Enhän minä niin sanonut. Minä otan sanani takaisin. Minähän en tiedä enkä ymmärrä mitään.
— Mutta sallihan…
— Sinä et voi sitä käsittää. Minä tunnen lentäväni päistikkaa johonkin kuiluun, mutta minä en saa etsiä pelastusta. Enkä minä voikaan.
— Ei hätää, me panemme jotain alle ja sieppaamme sinut kiinni. Minä ymmärrän, että sinun ei ole helppoa ottaa vastuuta tunteidesi ja toiveidesi ilmaisemisesta.
— Enhän minä toivo mitään… ei mitään muuta kuin että kaikki loppuisi.
— Mutta hän näkee ja tietää sinun mielentilasi. Ja luuletko hänen kärsivän vähemmän? Sinä kidutat itseäsi ja hän kiduttaa itseään, ja mitä se hyödyttää? Kun sen sijaan avioero selvittäisi kaiken, hän ilmaisi hieman väkinäisesti keskeisen ajatuksensa ja katsahti merkitsevästi Annaan.
Anna ei vastannut mitään, pudisti vain torjuvasti lyhythiuksista päätään. Mutta entiseen kauneuteensa seestyneiden kasvojen uudesta ilmeestä Stepan Arkadjevitsh näki, että Anna ei tahtonut sitä ainoastaan siitä syystä, että se tuntui hänestä niin saavuttamattomalta onnenhaaveelta.
— Minun on äärettömän sääli teitä! Kuinka onnellinen olisinkaan, jos voisin auttaa tässä asiassa! Stepan Arkadjevitsh sanoi entistä rohkeammin hymyillen. — Älä sano, älä sano mitään! Kunpa vain osaisin sanoa sen mitä tunnen. Minä menen hänen luokseen.
Anna katsahti häneen miettiväisin, välähtelevin silmin eikä sanonut mitään.