XXII
Stepan Arkadjevitsh astui Kareninin työhuoneeseen kasvoillaan sama hieman juhlallinen ilme, joka hänellä oli istuutuessaan johtamaan virastonsa istuntoa. Aleksei Aleksandrovitsh käveli lattialla kädet ristissä selän takana ja ajatteli samaa asiaa, josta Stepan Arkadjevitsh oli, puhunut hänen vaimonsa kanssa.
— Häiritsenkö sinua? Stepan Arkadjevitsh sanoi tuntien joutuvansa lankonsa edessä omituisen hämmennyksen valtaan. Salatakseen hämmennystään hän otti esiin vastikään ostamansa hauskasti avautuvan savukekotelon, tunnusteli sen nahkaa ja otti savukkeen.
— Et, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vastahakoisesti. — Onko sinulla jotain asiaa?
— Niin, minä aion… minä tahtoisin… niin, tahtoisin vähän puhua kanssasi, Stepan Arkadjevitsh sanoi ihmeekseen tavatonta arkuutta tuntien.
Tuo tunne oli niin outo ja odottamaton, että Stepan Arkadjevitsh ei uskonut sitä omantunnon ääneksi, joka sanoi, että hänen aikeensa oli paha. Hän ponnisti voimiaan voittaakseen tuon arkuudentunteen.
— Toivoakseni et sinä epäile rakkauttani sisareeni etkä vilpitöntä kiintymystäni ja kunnioitustani sinua kohtaan, hän sanoi punastuen.
Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi eikä sanonut mitään, mutta hänen kasvojensa nöyrä, uhrautuvainen ilme hämmästytti Stepan Arkadjevitshia.
— Minä aion puhua vähän sisarestani ja teidän keskinäisestä suhteestanne, Stepan Arkadjevitsh sanoi taistellen yhä outoa ujouttaan vastaan.
Aleksei Aleksandrovitsh hymähti surullisesti, katsahti lankoonsa ja meni mitään vastaamatta pöydän luo, otti aloitetun kirjeen ja antoi sen langolleen.
— Samaa asiaa olen minäkin tässä ajatellut. Ja siinä on kirje, jota aloin kirjoittaa, kun luulin kirjeellisesti paremmin voivani lausua ajatukseni ja ajattelin läsnäoloni hermostuttavan häntä, hän sanoi antaessaan kirjeen.
Stepan Arkadjevitsh otti kirjeen, katsahti hiukan hämillään ja ihmetellen lankonsa sameisiin silmiin, jotka tuijottivat liikkumattomina häneen, ja alkoi lukea.
/#
Minä huomaan läsnäoloni rasittavan teitä. Niin vaikea kuin minun
on ollutkin tulla tähän vakaumukseen, huomaan, että asianlaita
on niin eikä voi toisin olla. Minä en syytä Teitä, ja Jumala on
todistajani, että nähdessäni Teidät sairautenne aikana päätin
sydämeni pohjasta unohtaa kaiken, mitä oli tullut välillemme, ja
aloittaa uuden elämän. En kadu sitä tekoani nyt enkä koskaan;
mutta minä toivon vain Teidän onneanne, Teidän sielunne onnea,
ja näen, etten ole sitä saavuttanut. Sanokaa minulle itse,
mikä antaa Teille todellisen onnen ja sielullenne rauhan? Minä
antaudun kokonaan Teidän tahtonne ja oikeudentuntonne varaan.
#/
Stepan Arkadjevitsh antoi kirjeen takaisin ja katsoi lankoonsa yhtä neuvottomana, tietämättä mitä sanoisi. Tuo äänettömyys oli kummallekin niin piinallinen, että Stepan Arkadjevitshin huulet värähtelivät sairaalloisesta hänen sanattomana tähytessään Kareniniin.
— Tämän minä tahdoin saada sanotuksi hänelle, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kääntyen pois.
— Niin, niin… Stepan Arkadjevitsh sanoi kykenemättä vastaamaan mitään, sillä itku kaihersi hänen kurkussaan. — Niin, niin. Minä ymmärrän, sai hän viimein sanotuksi.
— Minä tahtoisin tietää hänen tahtonsa, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.
— Minä pelkään, ettei hän itsekään ymmärrä asemaansa. Hän ei pysty olemaan tuomarina, Stepan Arkadjevitsh sanoi päästyään vähitellen tasapainoon. — Häntä masentaa sinun jalomielisyytesi. Jos hän saa lukea tuon kirjeen, hän ei kykene sanomaan mitään, hän painaa vain päänsä vielä entistä alemmaksi.
— Mutta kuinka siinä tapauksessa on tehtävä? Kuinka voin päästä perille hänen toiveistaan?
— Jos sallit minun lausua mielipiteeni, niin luulen, että sinä voisit ilman muuta valita ne keinot, jotka katsot välttämättömiksi voidaksesi tehdä lopun nykyisestä asemasta.
— Sinä olet siis sitä mieltä, että siitä on tehtävä loppu? Aleksei Aleksandrovitsh keskeytti hänet. — Mutta miten? lisäsi hän kaihtaen oudosti silmiään kädellään. — En näe mitään mahdollista keinoa.
— Ei ole sellaista asemaa, josta ei voisi päästä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten jo vilkkaampana. — Oli aika, jolloin sinä tahdoit katkaista suhteenne… Jos sinä nyt olet tullut siihen vakaumukseen, ettette voi tehdä toisianne onnellisiksi…
— Onnen voi käsittää niin monella tavalla. Mutta olettakaamme, että minä suostun kaikkeen enkä tahdo mitään. Miten silloin pääsemme tästä tilanteestamme?
— Jos tahdot, niin minä sanon sinulle kantani, Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen yhtä rauhoittavasti ja lempeän viehkeästi kuin äsken Annalle puhuessaan. Tuo hymy oli niin vakuuttava, että Aleksei Aleksandrovitsh tuntien heikkoutensa ja alistuen siihen, oli valmis uskomaan Stepan Arkadjevitshin sanoihin. — Anna ei sitä koskaan tule sanomaan. Mutta mitään muuta hän ei voi toivoa, jatkoi Stepan Arkadjevitsh — kuin entisten suhteidenne ja niihin liittyvien muistojen hautaamista. Minun käsittääkseni teidän tilanteessanne on välttämätöntä määritellä keskinäiset suhteenne uudelleen. Ja ne suhteet voivat vakiintua vain molemminpuolisen vapauden perustalla.
— Avioero siis, keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh inhoten.
— Niin, avioero, minä luulen, että avioero on paras, Stepan Arkadjevitsh sanoi punastuen. — Se on joka tapauksessa järkevin keino puolisoille, jotka ovat joutuneet sellaiseen tilanteeseen kuin te. Minkä sille voi, jos puolisot ovat huomanneet yhdessä elämisen mahdottomaksi? Niinhän voi käydä kenelle hyvänsä.
Aleksei Aleksandrovitsh huokasi syvään ja sulki silmänsä.
— Siinä pitää muistaa vain yksi asia: nimittäin se, aikooko kumpikin puolisoista mennä uuteen avioliittoon. Jollei, kaikki käy varsin yksinkertaisesti, Stepan Arkadjevitsh sanoi vapautuen yhä enemmän ujoudestaan.
Kiihtymyksen kurtistamin kasvoin Aleksei Aleksandrovitsh sopersi jotain itsekseen eikä vastannut mitään. Kaikkea sitä, mikä Stepan Arkadjevitshista näytti niin yksinkertaiselta, Aleksei Aleksandrovitsh oli miettinyt ja harkinnut oli tuhannet kerrat. Eikä se tuntunut hänestä lainkaan yksinkertaiselta, vaan päinvastoin kokonaan mahdottomalta. Avioero, jonka vaatimukset hän yksityiskohtaisesti tunsi, oli hänestä nyt mahdoton siitä syystä, että omanarvontunto ja uskonnon kunnioitus eivät sallineet hänen ottaa niskoilleen syytä kuvitellusta aviorikoksesta eikä myöskään antaa syytettäväksi ja häväistäväksi vaimoaan, jota hän rakasti ja jolle hän oli antanut kaiken anteeksi. Ja muista vieläkin tärkeämmistä syistä näytti avioero mahdottomalta.
Miten pojan silloin kävisi? Eihän häntä voinut jättää äidille. Eronsaaneella äidillä tulisi olemaan oma laiton perheensä, jossa poikapuolen asema ja kasvatus tulisi varmasti olemaan huono. Pojan erottaminen äidistä olisi taas ollut kostoa hänen taholtaan, ja sitä hän ei tahtonut. Kaikkein mahdottomimmalta avioero tuntui Aleksei Aleksandrovitshista siksi, että hän tiesi sitä tietä saattavansa Annan varmaan perikatoon. Hänelle oli jäänyt mieleen Darja Aleksandrovnan Moskovassa lausuma ajatus, että hän hakiessaan avioeroa ajatteli vain itseään eikä muistanut, että hän siten auttamatta suistaisi Annan turmioon. Ja liittäen nuo sanat omaan anteeksiantoonsa ja uuteen rakkauteensa lapsia kohtaan hän ymmärsi ne nyt omalla tavallaan. Suostua avioeroon ja päästää Anna vapauteen merkitsi hänen käsityksensä mukaan samaa kuin riistää itseltään viimeinen tuki hyvän tiellä ja syöstä hänet varmaan perikatoon. Hän tiesi, että eron saatuaan Anna varmasti liittyisi Vronskiin, ja tuo suhde tulisi olemaan laiton ja rikollinen, koska kirkollisen lain perusajatuksen mukaan vaimo ei voinut solmia uutta avioliittoa miehensä eläessä. "Anna yhtyy häneen, ja vuoden parin perästä tuo mies jättää hänet tai Anna itse solmii uuden suhteen", ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh "Ja suostumalla laittomaan eroon minusta tulee siten syyllinen hänen turmioonsa." Hän oli käynyt tuon kaiken läpi jo sadat kerrat ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että avioero ei suinkaan ollut yksinkertainen asia, kuten Stepan Arkadjevitsh oli väittänyt, vaan kerrassaan mahdoton. Hän ei uskonut ainoaakaan lankonsa sanoista ja olisi voinut kumota joka sanan tuhansin vastaväittein, mutta hän kuunteli tätä kuitenkin tuntien, että noissa sanoissa sai ilmaisunsa se raaka voima, joka ohjasi hänen elämäänsä ja jonka valtaan hänen oli alistuttava.
— Kysymys on vain siitä, millä tavoin, millä ehdoilla sinä suostut antamaan eron. Annahan ei tahdo mitään eikä uskalla pyytää mitään, hän jättää kaikki sinun jalomielisyytesi varaan.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minkä tähden?" Aleksei Aleksandrovitsh ajatteli muistaen, mitä kaikkea avioeron saamiseksi vaadittiin mieheltä, joka ottaa syyn harteilleen, ja peitti kasvonsa häpeän ahdistamana samalla lailla kuin Vronski Annan sairasvuoteen ääressä.
— Se koskee sinuun kovasti, minä ymmärrän sen. Mutta jos sinä ajattelet…
"Mutta jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle toinenkin, ja jos joku ottaa ihokkaasi, anna hänelle viittasikin", muisti Aleksei Aleksandrovitsh.
— Niin, niin! hän kiljahti, — minä otan kantaakseni häpeän, annan hänelle pojankin, mutta… mutta eiköhän siitä olisi parempi luopua? Tee kuitenkin niin kuin tahdot…
Ja hän kääntyi selin lankoonsa, jottei tämä näkisi hänen kasvojaan, ja istuutui ikkunan luo. Hänen mieltään kaihersi katkera mielipaha ja häpeä, mutta surun ja häpeän ohella hän tunsi syvän nöyrtymyksensä aiheuttamaa iloa ja heltymystä.
Stepan Arkadjevitsh ei liikutukseltaan saanut hetkeen sanottua mitään.
— Aleksei Aleksandrovitsh usko minua, Anna ei koskaan unohda sinun jalomielisyyttäsi, hän sanoi. — Nähtävästi se oli Jumalan tahto, hän lisäsi, tunsi samassa sanoneensa tyhmyyden ja kykeni vaivoin pidättämään hymynsä sen johdosta.
Aleksei Aleksandrovitsh aikoi vastata jotain, mutta kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa.
— Tämä on kohtalokas onnettomuus, mutta sille ei voi mitään. Minä näen siinä tapahtuneen tosiasian ja koetan auttaa sekä häntä että sinua, Stepan Arkadjevitsh sanoi.
Kun Stepan Arkadjevitsh poistui lankonsa huoneesta, hän oli vieläkin mielenliikutuksen vallassa mutta siitä huolimatta tyytyväinen asian menestykseen, sillä hän oli varma siitä, että Aleksei Aleksandrovitsh pysyisi sanassaan. Tyydytyksen tunnetta kasvatti se miellyttävä ajatus, että tämän asian menestyksekkäästi selvitettyään hän voisi kysyä vaimoltaan ja läheisiltä tuttaviltaan: "Mikä ero on minun ja sotamarskin välillä… Tai mikä yhtäläisyys on minun ja sotamarskin välillä…[5] Niin, mietinpähän sen sitten paremmin", hän ajatteli hymyillen.