XXIII
Vronskin haava oli vaarallinen, joskaan luoti ei ollut osunut sydämeen. Muutamia päiviä hän oli vaappunut elämän ja kuoleman välillä. Kun hän ensimmäisen kerran kykeni puhumaan, veljen vaimo Varja oli hänen huoneessaan.
— Varja, hän sanoi katsoen ankarasti kälyynsä, — minä ammuin itseäni vahingossa. Älä koskaan enää puhu minulle siitä ja sano niin kaikille. Muu olisi kauhean noloa.
Mitään vastaamatta Varja kumartui hänen puoleensa ja katsahti iloisesti hymyillen häntä kasvoihin. Sairaan silmät olivat kirkkaat, niissä ei ollut kuumeen kiiltoa, mutta niiden ilme oli ankara.
— No Luojan kiitos! sanoi Varja. — Koskeeko sinuun?
— Hiukan tuohon. Vronski osoitti rintaansa.
— Annahan kun vaihdan siteen.
Vronski puristi leveät leukapielensä yhteen ja katsoi äänettömänä kälyynsä tämän sitoessa haavaa. Kun side oli valmis, Vronski sanoi:
— Minä en houraile. Ole hyvä ja huolehdi siitä, ettei kukaan lörpöttele minun ampuneen itseäni tahallani.
— Eihän kukaan niin sanokaan. Toivon vain, ettet sinä toiste enää tee sellaista tapaturmaa itsellesi, Varja sanoi kysyvä hymy kasvoillaan.
— Luultavasti en, vaikka parempi olisi… Ja hän hymyili synkästi.
Huolimatta noista sanoista ja hymystä, jotka niin pelästyttivät Varjaa, kuumeen mentyä ohi ja voimien palatessa Vronski tunsi kokonaan päässeensä osasta suruaan. Hän oli tällä teollaan ikään kuin huuhtonut pois entisen häpeänsä ja alennuksensa. Hän saattoi nyt tyynesti ajatella Aleksei Aleksandrovitshia. Hän tunnusti tämän jalouden eikä enää tuntenut sen alentavan häntä itseään. Hänen elämänsä oli sitä paitsi taas palannut entiseen uomaansa. Hän saattoi nyt taas katsoa ihmisiä silmiin tuntematta häpeää ja elää omien tottumustensa mukaan. Vain erästä asiaa hän ei saanut mielestään, vaikka alinomaa taistelikin sitä tunnetta vastaan: lähes epätoivoista murhettaan Annan menettämisen johdosta. Hän oli lujasti päättänyt sydämessään, että nyt, kun hän oli vapautunut syyllisyydestään Kareninin suhteen, hänen oli myös luovuttava Annasta ja varottava enää koskaan asettumasta katuvan vaimon ja hänen miehensä väliin. Mutta hän ei saanut nyhdetyksi sydämestään menetetyn rakkauden jättämää haikeutta eikä voinut pyyhkiä muististaan niitä onnen hetkiä, joita hänellä oli Annan kanssa ollut ja joiden arvoa hän ei silloin ollut ymmärtänyt, mutta jotka nyt ihanuudellaan kiehtoivat hänen mieltään.
Serpuhovskoi keksi hänelle nimityksen Tashkentiin, ja Vronski suostui siihen ilman pienintäkään epäröintiä. Mutta mitä lähemmäksi lähdön hetki tuli, sitä raskaammalta hänestä tuntui tuo velvollisuuden vaatima uhri.
Haava oli parantunut ja hän valmistautui lähtemään Tashkentiin.
"Kun saisin edes kerran nähdä hänet, niin hautautuisin sinne kuolemaan", hän ajatteli ja ilmaisi tuon ajatuksensa Betsylle jäähyväisvierailulla käydessään. Betsy kävi Annan luona hänen lähettinään ja toi Annalta kieltävän vastauksen.
"Sen parempi", Vronski ajatteli tuon tiedon saatuaan. "Se oli heikkous, joka olisi tuhonnut viimeisetkin voimani."
Seuraavana päivänä Betsy tuli itse aamulla hänen luokseen ja kertoi saaneensa Oblonskilta varman tiedon siitä, että Aleksei Aleksandrovitsh oli suostunut avioeroon, joten siis Vronski voisi tavata Annaa.
Huolehtimatta edes Betsyn saattamisesta ulos, kaikki päätöksensä unohtaen, muistamatta kysyä, koska sopi mennä ja oliko Karenin itse kotona, Vronski lähti heti Annan luo. Hän juoksi portaita ylös mitään näkemättä ja astui edelleen lähes juosten Annan huoneeseen. Ajattelematta ja katsomatta oliko huoneessa muita hän sulki Annan syliinsä ja peitti tämän kasvot, kädet ja kaulan suudelmin.
Anna oli valmistautunut tuota hetkeä varten ja miettinyt mitä sanoisi, mutta ei ehtinytkään sanoa mitään. Vronskin intohimo valtasi hänetkin. Hän oli aikonut rauhoitella miestä ja itseään, mutta nyt se oli myöhäistä. Hän oli joutunut saman tunteen valtaan. Hänen huulensa vapisivat, niin ettei hän pitkään aikaan osannut sanoa mitään.
— Niin, sinä olet valloittanut minut ja minä olen sinun, Anna sai viimein sanottua painaen hänen käsiään rintaansa vasten.
— Niin täytyi käydä! Vronski sanoi. — Ja niin tulee olemaan niin kauan kuin me elämme. Minä tiedän sen nyt.
— Se on totta, Anna sanoi kalveten yhä enemmän ja hyväillen Vronskin päätä, — vaikka tässä onkin jotain kamalaa kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.
— Kaikki menee ohi, kaikki unohtuu, ja meidän onnellamme ei ole rajoja. Jos meidän rakkautemme voisi enää kasvaa, niin se vain kasvaisi siitä, että siinä on jotain kauheaa, Vronski sanoi nostaen päänsä ja paljastaen hymyillessään vahvat hampaansa.
Pakostakin Anna vastasi hymyllään — ei Vronskin sanoihin, vaan tämän rakastuneeseen katseeseen. Anna otti Vronskia kädestä ja hiveli sillä omia kylmenneitä poskiaan ja leikattua tukkaansa.
— Sinua tuskin tuntee, kun tukkasi on leikattu. Kuinka sieväksi sinä olet käynyt. Pikkuinen! Mutta sinä olet kovin kalpea!
— Niin, olen vielä hyvin heikko, Anna sanoi hymyillen. Ja hänen huulensa värähtelivät taas.
— Me lähdemme Italiaan, siellä sinä paranet, Vronski sanoi.
— Olisiko todellakin mahdollista, että me saisimme elää kuin mies ja vaimo, yhtenä perheenä, sinä ja minä? Anna sanoi katsoen Vronskia läheltä syvälle silmiin.
— Minua ihmetyttää vain, miten asiat ovat voineet koskaan muuten ollakaan.
— Stiva sanoo, että hän kyllä suostuu kaikkeen, mutta minä en tahdo käyttää hyväkseni hänen jalomielisyyttään, Anna sanoi katsoen miettivästi Vronskin kasvojen ohi. — Minä en tahdo avioeroa, minulle kaikki on nyt yhdentekevää. En vain tiedä, mitä hän päättää Serjozhan suhteen.
Vronski ei voinut käsittää, kuinka Anna saattoi sellaisena hetkenä tulla mieleen ajatus pojasta ja avioerosta. Tietysti se kaikki oli yhdentekevää.
— Älä puhu äläkä ajattele sitä, Vronski sanoi pidellen Annan kättään omassaan ja koettaen saada tämän huomion palaamaan itseensä; mutta Anna katsoi yhä hänen ohitseen.
— Oi, miksi minä en kuollut, se olisi ollut parempi, Anna sanoi, ja kyyneleet valuivat molempia poskia pitkin, mutta hän koetti hymyillä, jottei pahoittaisi Vronskin mieltä.
Vronskin entisten käsitysten mukaan hänen olisi ollut häpeällistä ja mahdotonta kieltäytyä siitä kunniakkaasta ja vaarallisesta virka-asemasta, joka häntä odotti Tashkentissa. Mutta nyt hän kieltäytyi siitä hetkeäkään arvelematta ja erosi viivyttelemättä kokonaan virastaan huomattuaan ylemmillä tahoilla tyytymättömyyttä asian johdosta.
Kuukauden kuluttua Aleksei Aleksandrovitsh jäi poikansa kanssa kahden kotiin, ja Anna lähti Vronskin kanssa ulkomaille avioeroa saamatta ja sen ajatuksesta lopullisesti luopuneena.