XVI
Kun Levin tuli yläkertaan, hänen vaimonsa istui uuden hopeisen samovaarin ja uuden teekaluston ääressä lukien kirjettä; kirje oli Dollyltä jonka kanssa Kitty oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa. Pienen pöydän ääressä istui vanha Agafja Mihailovna, täysi teekuppi kädessään.
— Rouvanne pani minut tähän, käski istumaan kanssaan, sanoi Agafja
Mihailovna ja katsahti Kittyyn ystävällisesti hymyillen.
Noista sanoista Levin ymmärsi, että Agafja Mihailovnan ja Kittyn välinen draama oli nyt loppunut. Hän näki, että huolimatta kaikesta siitä mielipahasta, jota uusi emäntä oli tuottanut Agafja Mihailovnalle riistämällä tältä hallitusohjat, Kitty oli kuitenkin lopulta voittanut hänen rakkautensa.
— Minäpä katsoin sinunkin kirjeesi, sanoi Kitty antaen miehelleen huonosti töherretyn kirjeen. — Se on luullakseni siltä veljesi naiselta… lisäsi hän. — Minä en lukenut sitä loppuun. Tämä on kotiväeltä ja Dollyltä. Voitko kuvitella! Grisha ja Tanja ovat olleet Sarmatskilla lastenjuhlissa; Tanja on ollut markiisittarena.
Mutta Levin ei kuunnellut häntä, vaan punastui ja otti Marja Nikolajevnan, veljensä entisen rakastajattaren, kirjeen ja alkoi lukea. Se oli jo toinen kirje Marja Nikolajevnalta. Ensimmäisessä hän oli kertonut Nikolai Levinin ajaneen hänet luotaan ilman mitään syytä ja lisännyt siihen liikuttavan lapsellisesti, että vaikka hän olikin taas joutunut kurjuuteen, hän ei pyytänyt eikä tahtonut mitään, mutta häntä vain raastoi se ajatus, että Nikolai Dmitrijevitsh joutuisi ilman häntä hukkaan huonon terveytensä tähden, ja pyysi siksi Leviniä pitämään huolta veljestään. Nyt tulleessa kirjeessä oli uusia tietoja. Marja Nikolajevna oli löytänyt Nikolai Dmitrijevitshin ja mennyt taas yhteen tämän kanssa Moskovassa, sitten he olivat lähteneet yhdessä erään läänin pääkaupunkiin, mistä Nikolai oli saanut paikan. Siellä tämä oli riitaantunut päällikkönsä kanssa ja lähtenyt takaisin Moskovaan, mutta sairastunut matkalla niin pahasti, että tuskin enää nousee sairasvuoteelta, sanottiin kirjeessä. "Aina vain muistelee teitä, ja rahatkin ovat jo lopussa."
— Luehan mitä Dolly kirjoittaa sinusta, alkoi Kitty hymyillen, mutta, pysähtyi äkkiä huomatessaan miehensä muuttuneen ilmeen. — Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut?
— Kirjoittaa, että Nikolai-veli on kuolemaisillaan. Minun täytyy lähteä sinne.
Kittyn kasvot muuttuivat äkkiä. Kaikki mietteet
Tanja-markiisittaresta ja Dollystä häipyivät silmänräpäyksessä.
— Koska sinä sitten lähdet? kysyi hän.
— Huomenna.
— Minä tulen mukaan, saanhan tulla?
— Eihän toki, Kitty, sanoi Levin moittivasti.
— Miksi niin? kysyi Kitty loukkaantuneena siitä, että hänen miehensä suhtautui niin vastahakoisesti ja paheksuvasti hänen ehdotukseensa.
— Miksi minä en saisi tulla? Enhän minä häiritse sinua. Minä…
— Minä matkustan siksi, että veljeni on kuolemaisillaan, sanoi Levin.
— Mutta mitä varten sinä…
— Mitäkö varten? Samaa varten kuin sinäkin.
"Tällaisenakin minulle niin tärkeänä hetkenä hän ajattelee vain sitä, että hänen tulee ikävä yksin", ajatteli Levin. Häntä harmitti tuollainen veruke näin tärkeässä asiassa.
— Se ei käy päinsä, sanoi Levin ankarasti.
Agafja Mihailovna, joka näki, että asiasta tulee riita, asetti hiljaa kuppinsa pöydälle ja poistui huoneesta. Kitty ei edes huomannut häntä. Hänen miehensä viime sanojen sävy loukkasi häntä erityisesti sen vuoksi, ettei tämä ottanut uskoakseen, mitä hän sanoi.
— Sen minä vain sanon, että jos sinä lähdet, niin minä lähden myös, ehdottomasti, vakuutti Kitty kiivaasti. — Miksi se ei kävisi päinsä? Miksi sinä niin sanot?
— Siksi että herra ties minne kaikkialle joutuu menemään, millaisia teitä kulkemaan ja millaisiin majataloihin majoittumaan… Sinä vain häiritsisit minua, sanoi Levin koettaen pysyä kylmäverisenä.
— En vähääkään. Minä en tarvitse mitään. Missä sinä voit olla, siellä minäkin…
— Jo pelkästään siitä syystä, että siellä on se nainen, jonka kanssa sinä et voi ryhtyä tekemisiin.
— Minä en tiedä enkä välitä siitä, ketä ja mitä siellä on. Minä tiedän vain, että mieheni veli on kuolemaisillaan ja mieheni lähtee hänen luokseen, ja minä lähden myös, ettei…
— Kitty, älä nyt suutu. Mutta ymmärräthän, että asia on tärkeä ja että minuun koskee, kun näen siihen sekoitettavan sellaista heikkoutta kuin yksinjäämisen pelkoa. No, jos sinun tulee ikävä yksin, niin lähde sinä Moskovaan.
— Sinä näet minussa aina huonoja, alhaisia ajatuksia, Kitty aloitti loukkaantuneisuuden ja suuttumuksen kyyneleet silmissään. — Kun minä en ollenkaan heikkouden enkä muun… Minä tunnen, että minun velvollisuuteni on olla mieheni kanssa, kun suru painaa häntä, mutta sinä tahdot tahallasi haavoittaa minua, olla tahallasi ymmärtämättä…
— Ei, tämä on kauheaa. Olla kuin mikäkin orja! Levin huudahti nousten paikaltaan jaksamatta enää hillitä harmistuneisuuttaan. Mutta samassa hän tunsi lyövänsä omaa itseään.
— Miksi sinä sitten menit naimisiin? Olisit pysynyt vapaana. Miksi sinä menit, jos nyt kerran kadut? sanoi Kitty, kavahti pystyyn ja juoksi vieraskamariin.
Levin lähti hakemaan Kittyä ja löysi hänet nyyhkyttämästä.
Levin alkoi puhua koettaen löytää sanoja, jotka olisivat rauhoittaneet Kittyä. Mutta Kitty ei kuunnellut häntä eikä suostunut mihinkään. Levin kumartui hänen puoleensa, otti hänen vastustelevan kätensä, suuteli sitä ja hänen hiuksiaan, sitten uudelleen kättä, mutta Kitty pysyi vaiti. Vasta sitten kun Levin painoi molemmat kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi "Kitty!", hän tointui, itki sitten hetkisen, ja sovinto oli tehty.
Päätettiin lähteä seuraavana päivänä yhdessä. Levin sanoi uskovansa, että Kitty oli tahtonut lähteä mukaan voidakseen olla jotenkin hyödyksi, ja myönsi, ettei Marja Nikolajevnan läsnäolo veljen luona loukannut säädyllisyyttä. Mutta sisimmässään hän oli tyytymätön vaimoonsa ja itseensä. Hän oli tyytymätön vaimoonsa, joka ei ollut voinut antaa sen vertaa periksi, että olisi antanut hänen lähteä, vaikka syy oli niin tärkeä. Tuntui kovin oudolta ajatella, että hän, joka ei vielä vähän aikaa sitten tohtinut uskoa siihen onneen, että Kitty voisi rakastaa häntä, tunsi nyt itsensä onnettomaksi hänen liiallisen rakkautensa tähden! Hän oli tyytymätön myös itseensä, kun ei ollut osoittanut tarvittavaa luonteenlujuutta. Eikä hän mitenkään voinut sisimmässään myöntää, ettei hänen veljensä luona oleva nainen voinut olla tekemisissä hänen vaimonsa kanssa, ja hän ajatteli kauhuissaan, mitä kaikkia törmäyksiä saattoikaan sattua. Jo yksistään se, että hänen vaimonsa, hänen Kittynsä, olisi samassa huoneessa ilotytön kanssa, sai hänet vavahtelemaan inhosta ja kauhusta.