XVII
Erään läänin pääkaupungissa sijaitseva hotelli, jossa Nikolai Levin makasi sairaana, oli niitä venäläisissä isommissa kaupungeissa usein tavattavia, uudenaikaisia hotelleja, jotka on alkuaan tarkoitettu puhtaiksi, mukaviksi ja jopa hienostuneiksi, mutta jotka niissä käyvän yleisön myötä muuttuvat kovin nopeasti likaisiksi kapakoiksi ja vaikuttavat tietyssä uudenaikaisuudessaan vielä vastenmielisemmiltä kuin vanhat, selvästi likaiset kapakat. Tämä hotelli oli jo joutunut siihen tilaan. Pääovella seisova likainen, savuketta poltteleva sotamies, jonka oli määrä tehdä ovenvartijan virkaa, synkät ja ikävät rautaportaat, liian röyhkeä lakeija likaisessa hännystakissaan, yleinen sali pöytää koristavine pölyisine vahakukkavihkoineen, lika, pöly, kaikkialla näkyvä epäsiisteys, ja kaiken tämän ohella hotellin itsetyytyväinen, tärkeilevä nykyaikainen rautatietyyli, — kaikki tämä teki Levineihin heidän raikkaan elämänsä jälkeen kovin tympeän vaikutuksen, semminkin kun hotellin valheellinen leima ei ollenkaan sopinut yhteen sen kanssa, mikä heitä odotti.
Kuten aina, sattui nytkin, että kun heiltä oli tiedusteltu, minkä hintaisen huoneen he tahtoisivat, ei ainoatakaan kunnollista huonetta ollut saatavissa: yksi hyvä huone oli rautateiden tarkastajalla, toinen moskovalaisella asianajajalla, kolmas maalta tulleella ruhtinatar Astafjevalla. Jäljellä oli vain yksi likainen huone, jonka vieressä olevan huoneen piti illaksi vapautua. Levin saattoi vaimonsa heille osoitettuun huoneeseen harmitellen, että oli käynyt juuri niin kuin hän oli aavistanut: tulohetkenä, jolloin sydäntä kouristi jännitys veljen tilasta, hän joutui huolehtimaan vaimostaan sen sijaan, että olisi heti saanut juosta veljensä luo.
— Mene vain, mene! sanoi Kitty katsoen häneen syyllisin, arastelevin katsein.
Levin lähti huoneesta vaiti ja kohtasi heti oven takana Marja Nikolajevnan, joka oli saanut tietää hänen tulostaan, mutta ei ollut tohtinut tulla sisään. Marja Nikolajevna oli aivan samannäköinen kuin silloin, kun Levin oli nähnyt hänet Moskovassa: sama villapuku, paljaat kädet ja kaula ja samat tylsän hyväluontoiset, hieman lihoneet, rokonarpiset kasvot.
— No, kuinka hän voi?
— Hyvin huonosti. On vuoteessa koko ajan. Odottaa vain teitä. Hän…
Te… tulitte puolisonne kanssa.
Levin ei aluksi ymmärtänyt, mikä Marja Nikolajevnaa niin ujostutti, mutta tämä selitti sen heti.
— Minä menen keittiöön siksi aikaa, sanoi hän. — Veljenne ilostuu.
Hän on kyllä kuullut ja muistaa ulkomaan-ajoilta.
Levin ymmärsi, että Marja Nikolajevna tarkoitti hänen vaimoaan, eikä tiennyt mitä vastata.
— Mennään, mennään! hän sanoi.
Mutta juuri kun hän aikoi lähteä, hänen huoneensa ovi avautui ja Kitty kurkisti käytävään. Levin punastui sekä häpeästä että harmista vaimoaan kohtaan, joka oli asettanut itsensä ja hänet tähän vaikeaan asemaan, mutta Marja Nikolajevna punastui vielä enemmän. Hän aivan kyyristyi ja punastui niin, että kyyneleet kihosivat silmiin, tarttui molemmin käsin liinansa päihin ja hypisteli sitä punaisilla sormillaan tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.
Silmänräpäyksen ajan Levin näki Kittyn katseessa kiihkeää uteliaisuutta hänen tarkastellessaan tuota hänelle käsittämätöntä, kauheaa naista; mutta sitä kesti vain hetkisen.
— Kuinka hänen laitansa on? Kuinka hän voi? kysyi Kitty kääntyen ensin miehensä ja sitten tuon naisen puoleen.
— Emmehän me nyt voi ruveta käytävässä keskustelemaan, sanoi Levin silmäillen ärtyisästi käytävällä jalat nytkien astelevaa herraa.
— No, tulkaa sitten sisään, Kitty sanoi jo rauhoittuneelle Marja Nikolajevnalle; mutta miehensä pelästyneen ilmeen huomatessaan hän lisäsi: — Tai menkää te vain ja lähettäkää sitten hakemaan minua, ja palasi huoneeseensa. Levin lähti veljensä luo.
Hän ei ollut lainkaan osannut valmistautua siihen, mitä näki ja tunsi veljensä luona. Hän oli luullut tapaavansa tämän siinä itsepetoksen tilassa, joka kuului keuhkotautisilla olevan tavallinen ja joka oli niin ihmetyttänyt Leviniä Nikolai-veljen syksyllä käydessä hänen luonaan. Hän oli odottanut tapaavansa selvempiä fyysisiä merkkejä lähenevästä kuolemasta, suurempaa heikkoutta, suurempaa laihuutta, mutta luullut kaiken muuten olevan ennallaan. Ja itse hän oli luullut tuntevansa samaa sääliä rakkaan veljensä kadottamisesta ja samaa kuolemankauhua kuin oli tuntenut silloinkin, mutta nyt vain suuremmassa määrin. Siihen hän oli valmistautunut, mutta kohtasikin aivan muuta.
Pienessä likaisessa huoneessa, joka maalattua seinäpaneelia myöten oli sylkitahrojen peitossa, oli ohut ja matala sermi, jonka takaa kuului puhetta. Siellä, seinästä hiukan kauemmas siirretyllä vuoteella, tukahduttavan löyhkän läpitunkemassa ilmassa makasi peitteen verhoama ruumis. Sen toinen käsi oli peitteen päällä ja suuri, haravaa muistuttava kämmen sormineen liittyi oudon näköisesti kapeaan, ranteesta keskikohtaan saakka samanlevyiseen kyynärvarteen. Pää lepäsi sivuittain tyynyllä. Levin näki ohimoon takertuneet hikiset, harvat hiukset ja kireänahkaisen, ikään kuin läpikuultavan otsan.
"Voiko tuo kauhea ruumis olla Nikolai-veli?" ajatteli Levin. Mutta astuttuaan lähemmäksi hän näki kasvot, eikä asiaa enää voinut epäillä. Vaikka kasvot olivat pelottavasti muuttuneet, Levinin ei tarvinnut kuin vilahdukselta nähdä nuo elävät silmät, jotka sairas loi tulijaan, ja huomata, miten sairaan suu värähti tahmeiden viiksien alla, kun hän jo käsitti sen kauhean totuuden, että tuo kuollut ruumis oli hänen elävä veljensä.
Välähtelevät silmät katsahtivat Leviniin ankarasti ja nuhtelevasti. Tuo katse palautti välittömästi elävän, elävien kesken vallinneen suhteen. Levin tunsi heti soimauksen veljensä katseessa ja häntä hävetti oma onnensa.
Kun hän otti veljeään kädestä, tämän suu vetäytyi kapeaan hymyyn. Tuo hymy oli niin heikko, että sitä tuskin huomasi, eikä se muuttanut silmien ankaraa ilmettä.
— Sinä et odottanut tapaavasi minua tällaisena, Nikolai sai vaivoin sanotuksi.
— Niin… en, Levin sanoi sekaantuen sanoissaan. — Kuinka sinä et lähettänyt viestiä aikaisemmin, silloin minun häideni aikoihin? Minä tiedustelin kaikkialta.
Oli pakko puhua, ettei olisi syntynyt äänettömyyttä, mutta Levin ei tiennyt mitä olisi sanonut, semminkin kun veli ei vastannut mitään, tuijotti vain häntä herkeämättä kuin jokaisen sanan merkitystä tutkiskellen. Levin kertoi veljelleen, että hänen vaimonsa oli mukana. Nikolai sanoi olevansa siitä iloinen, mutta pelkäävänsä että hänen tilansa saa tämän pelästymään. Syntyi äänettömyys. Yhtäkkiä Nikolai liikahti ja alkoi puhua jotain. Levin odotti hänen ilmeensä perusteella saavansa kuulla jotain erityisen merkittävää ja tärkeää, mutta Nikolai puhuikin vain terveydestään. Hän syytti lääkäriä, pahoitteli, ettei kuuluisaa moskovalaista lääkäriä ollut saatavissa, ja Levin ymmärsi, että hän toivoi yhä.
Seuraavan vaitonaisen hetken tullen Levin nousi päästäkseen edes hetkeksi kiusallisesta olostaan, ja sanoi menevänsä hakemaan vaimoaan.
— No mene, minä käsken vähän siistimään sillä aikaa. Täällä on kai likaista ja pahanhajuista, eikö niin? Masha, järjestäpäs täällä vähän, sairas sanoi vaivalloisesti. — Sitten kun olet siistinyt, mene pois täältä, lisäsi hän katsoen kysyvästi veljeensä.
Levin ei vastannut mitään. Tultuaan käytävään hän pysähtyi. Hän oli luvannut tuoda vaimonsa sinne, mutta kun hän nyt pohti tilanteen herättämiä tunteita, hän päättikin kehottaa Kittyä olemaan käymättä sairaan luona. "Miksi hänen pitäisi kiusata itseään niin kuin minun?" ajatteli Levin.
— No kuinka on? kysyi Kitty pelästyneen näköisenä.
— Oi, se on kauheaa, kamalaa! Mitä varten sinä tulit! sanoi Levin.
Kitty oli hetkisen vaiti ja katsoi häneen arasti ja surullisesti, sitten hän meni ja otti molemmin käsin miestään kyynärvarresta.
— Kostja, vie minut hänen luokseen, helpompihan meidän on kahden. Saata vain minut sinne, ole hyvä, ja tule itse pois, hän sanoi. — Ymmärräthän, että minun on paljon raskaampaa nähdä vain sinun tuskasi näkemättä häntä. Ehkä minusta voi olla siellä jotain apua niin sinulle kuin hänellekin! Kuule, ole nyt hyvä ja vie! pyysi hän niin rukoilevasti kuin hänen elämänonnensa olisi riippunut siitä.
Levinin täytyi suostua, ja hän lähti hieman rauhoittuneena Kittyn kanssa veljensä luo muistamatta enää koko Marja Nikolajevnaa.
Kevein askelin, mieheensä tuon tuostakin urhean myötätuntoisesti vilkuillen Kitty astui sairaan huoneeseen, kääntyi kiirehtimättä ja sulki hiljaa oven. Sitten hän hiipi nopeasti sairasvuoteen luo, asettui niin, ettei sairaan tarvinnut kääntää päätään, ja otti heti hehkeään käteensä tämän suuren käden kuivuneen rungon. Kättä puristaen hän alkoi puhutella sairasta vain naisille ominaisella myötätuntoisen ja hiljaisen eloisalla tavalla, joka ei loukannut tätä.
— Me olemme nähneet toisemme Sodenissa, vaikka emme ole tähän asti olleet tuttuja, hän sanoi. — Te ette kai silloin osannut ajatella, että minusta tulisi teidän sisarenne.
— Te ette olisi enää tuntenut minua, sanoi sairas, kasvot hymyyn seestyneinä.
— Olisin toki. Kuinka hyvä, että ilmoititte meille! Kostja on joka päivä muistellut teitä ja ollut teistä levoton.
Mutta sairaan eloisuus ei kestänyt kauan.
Kitty oli tuskin ehtinyt vaieta, kun sairaan kasvoille palautui entinen ankara, soimaava ilme, josta kuvastui kuolevan kateus elävää kohtaan.
— Minä pelkään, että teillä on täällä hiukan epämukavaa, sanoi Kitty väistäen sairaan tuijottavaa katsetta ja tarkastellen huonetta. — Täytyy pyytää isännältä toinen huone, hän sanoi miehelleen, — huone, joka on lähempänä meitä.