XVIII
Levin ei voinut rauhallisesti katsella veljeään eikä osannut olla tyyni ja luonnollinen hänen läheisyydessään. Aina kun hän tuli veljensä luo, oli kuin jokin kaihi olisi verhonnut hänen silmänsä, eikä hän nähnyt eikä erottanut veljensä tilan yksityiskohtia. Hän tunsi kauhean hajun, näki lian ja epäjärjestyksen, sairaan piinallisen tilan ja voihkinan eikä keksinyt mitään keinoa auttaa tätä. Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään selvittää tarkemmin, miten tuo ruumis makasi siinä peittonsa alla, pakottiko sairaan laihtuneita sääriä, lanteita ja selkää, ja voisiko hänet ehkä auttaa toiseen asentoon, jossa olisi edes hiukan helpompi olla. Levinin selkäpiitä karmi, kun sellaisia yksityiskohtia sattui tulemaan hänen mieleensä. Hän oli järkähtämättömän varma siitä, ettei elämän pidentämiseksi tai kärsimysten keventämiseksi voinut tehdä mitään. Mutta sairas vainusi veljensä vakaumuksen ja ärtyi siitä, mikä teki Levinin aseman vieläkin vaikeammaksi. Olo sairaan luona oli hänelle tuskallista, poissaolo vieläkin tuskallisempaa. Ja hän kulki koko ajan edestakaisin, poistui milloin minkin tekosyyn nojalla veljensä luota ja tuli taas takaisin, koska hänen oli vaikea olla yksin.
Mutta Kitty ajatteli, tunsi ja toimi aivan toisin. Hänen oli ennen kaikkea sääli sairasta. Ja hänen naisensydämessään sääli synnytti aivan erilaisen tunteen kuin hänen miehessään; hän ei tuntenut kauhua eikä inhoa, vaan toiminnan tarvetta, halua ottaa yksityiskohtaisesti selvää sairaan tilasta ja auttaa. Ja kun hän ei vähääkään epäillyt apunsa tarpeellisuutta, hän ei myöskään epäröinyt ryhtyä sitä antamaan. Samat yksityiskohdat, joiden pelkkä mieleen johtuminen sai hänen miehensä kauhun valtaan, saivat häneltä heti huomiota. Hän lähetti hakemaan lääkäriä, lähetti asialle apteekkiin, pani mukana olevan palvelustyttönsä ja Marja Nikolajevnan lakaisemaan, pyyhkimään pölyä ja pesemään, huuhteli ja puhdisti jotain itse, asetteli jotain peitteen alle. Itse hän kävi aina välillä huoneessaan välittämättä siitä, että herroja tuli tuon tuostakin vastaan, ja kantoi matka-arkustaan lakanoita, tyynynpäällisiä, pyyheliinoja ja paitoja.
Lakeija, joka tarjoili yleisessä salissa insinööreille päivällistä, tuli hänen kutsuessaan pari kertaa nyrpeän näköisenä paikalle, mutta ei voinut olla täyttämättä käskyjä, jotka lausuttiin niin lempeän sinnikkäästi, ettei niistä mihinkään päässyt. Levin ei hyväksynyt kaikkea tätä; hän ei uskonut siitä olevan mitään hyötyä sairaalle. Ennen kaikkea hän pelkäsi, että sairas suuttuisi. Mutta sairas ei suuttunut, vaikka näyttikin varsin kylmäkiskoiselta; hän vain ujosteli ja seurasi uteliaana, mitä Kitty hänelle teki.
Kun Levin palasi lääkärin luota, jonne Kitty oli hänet lähettänyt, ja avasi oven, vaihdettiin sairaalle Kittyn määräyksestä juuri alusvaatteita. Valkea, pitkä, laiha selkä suurine, ulkonevine lapaluineen, törröttävine kylkiluineen ja selkänikamineen oli paljaana. Marja Nikolajevna ja lakeija yrittivät turhaan tunkea sairaan pitkänä riippuvaa kättä väärin taittuneeseen hihaan. Kitty veti oven kiireesti kiinni Levinin jäljestä eikä katsonut sairaaseen päin; mutta kun sairas alkoi voihkia, astui hän nopeasti vuoteen luo.
— Toimikaa nyt nopeasti, hän sanoi.
— Älkää tulko, kähisi sairas äkäisesti, — kyllä minä itse…
— Mitä sanoitte? kysyi Marja Nikolajevna.
Mutta Kitty oli kuullut ja ymmärsi, että sairaasta tuntui ilkeältä olla alastomana hänen läsnä ollessaan.
— Minä en katso, en katso! sanoi Kitty auttaen kättä hihaan. —
Marja Nikolajevna, menkää te ja auttakaa tuolta puolen, lisäsi hän.
— Ole niin hyvä ja hae se pieni pullo, joka on minun käsilaukussani, hän pyysi mieheltään, — tiedäthän, pienessä sivulokerossa; sillä aikaa täällä laitetaan kaikki järjestykseen.
Palatessaan pullo kädessä Levin näki sairaan olevan jo pitkällään ja huomasi kaiken muuttuneen hänen ympärillään. Ummehtunut hajukin vaihtui pian hajuveden ja etikan tuoksuun, kun Kitty huulet supussa ja punaiset posket pyöreinä puhalteli pullon suuhun pistettyyn pilliin. Pölyä ei näkynyt missään, ja vuoteen alla oli matto. Lääkepullo, vesikarahvi, tarvittava pino liinavaatteita sekä Kittyn koruompelus olivat hyvässä järjestyksessä pöydällä. Toisella pöydällä vuoteen ääressä oli sairaan juomaa, kynttilä ja pillerirasia. Sairas itse makasi pestynä ja kammattuna puhtaiden lakanoiden välissä, pulleiksi pöyhityt tyynyt päänsä alla, yllään puhdas paita, jonka valkea kaulus näytti liian avaralta luonnottoman kapean kaulan ympärillä, ja katsoi herkeämättä Kittyyn, uusi toivon ilme kasvoillaan.
Levinin hakema ja klubista löytämä lääkäri ei ollut sama, joka oli aikaisemmin hoitanut Nikolai Leviniä ja johon tämä oli tyytymätön. Uusi lääkäri otti esiin torven ja kuunteli sairaan rintaa, ravisti päätään, määräsi lääkkeitä ja selitti ensin erityisen tarkasti, miten lääkkeitä oli otettava, ja sitten sen, mitä ruokavaliota oli noudatettava. Hän neuvoi syömään raakoja tai vähän kiehautettuja munia ja juomaan seltterivettä lämpimän, vastalypsetyn maidon kanssa. Kun lääkäri oli lähtenyt, sairas sanoi jotain veljelleen, mutta Levin kuuli vain viimeiset sanat: "sinun Katjasi", ja hänen katseestaan, joka seurasi Kittyä, ymmärsi Levin hänen kiittelevän tätä. Samassa sairas pyysikin luokseen Katjaa, kuten hän Kittyä nimitti.
— Minä voin nyt paljon paremmin, hän sanoi. — Teidän hoidossanne olisin parantunut jo aikoja sitten. Miten hyvältä tuntuu! Hän otti Kittyn käden ja vei sen huultensa luo, mutta ei suudellutkaan sitä ikään kuin peläten, että se olisi Kittylle epämieluisaa, vaan ainoastaan silitti ja puristi sitä.
Kitty tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi sitä.
— Kääntäkää minut vasemmalle kyljelle ja menkää nukkumaan, sopersi sairas.
Kukaan ei kuullut mitä hän sanoi, mutta Kitty ymmärsi sen. Hän oli oppinut ymmärtämään sairasta seuratessaan herkeämättä mielessään, mitä tämä milloinkin tarvitsi.
— Toiselle kyljelle, sanoi Kitty miehelleen, — hän nukkuu aina sillä kyljellä. Käännä sinä, on ikävä kutsua palvelijoita. Minä en jaksa. Mutta ettekö te jaksaisi? kysyi hän Marja Nikolajevnalta.
— Minä en uskalla, vastasi Marja Nikolajevna. Niin hirveää kuin Levinistä olikin kiertää kätensä tuon pelottavan ruumiin ympärille ja tarttua niihin kohtiin peitteen alla, joita hän olisi tahtonut olla kokonaan ajattelematta, otti hän nyt vaimonsa esimerkin ohjaamana päättäväisen ilmeen, pisti kätensä peitteen alle ja alkoi kääntää. Hän tunsi suuren laihtuneen käden kaulansa ympärillä ja omista voimistaan huolimatta hän hämmästyi noiden nääntyneiden jäsenten outoa painavuutta. Levinin kääntäessä veljeään Kitty käänsi ja pöyhi tämän tyynyn. Sitten hän oikaisi sairaan päätä ja harvoja hiuksia, jotka jälleen olivat takertuneet ohimoon.
Sairas piti veljensä kättä kädessään. Levin tunsi hänen aikovan tehdä jotain ja vetävän kättä peitettä pitkin. Levin seisoi henkeä pidättäen eikä vastustanut. Sairas veti käden huulilleen ja suuteli sitä. Levinin valtasi itkun puistatus, ja hän lähti huoneesta voimatta sanoa mitään.