XIX
"Kätkenyt viisailta ja ilmoittanut lapsille ja tyhmille", ajatteli
Levin puhellessaan sinä iltana vaimonsa kanssa.
Ei hän tuota raamatunlausetta siksi ajatellut, että hän olisi pitänyt itseään niin viisaana. Mutta hän tiesi kuitenkin olevansa vaimoaan ja Agafja Mihailovnaa viisaampi, samoin kuin hän tiesi senkin, että kun hän ajatteli kuolemaa, niin hän ajatteli sitä kaikilla sielunsa voimilla. Hän tiesi myös, että monet hyvin viisaat miehet, joiden ajatuksia hän oli kirjoista lukenut, olivat ajatelleet kuolemaa eivätkä tienneet sadatta osaa siitä, mitä hänen vaimonsa ja Agafja Mihailovna tiesivät. Niin erilaisia kuin nuo kaksi naista muuten olivatkin, Agafja Mihailovna ja Katja — joksi Nikolai-veli Kittyä nimitti —, siinä suhteessa he olivat aivan toistensa kaltaisia. Kumpikin tiesi varmasti, mitä oli elämä ja mitä kuolema, ja vaikka he eivät olisi voineet ymmärtää niitä kysymyksiä, jotka liikkuivat Levinin mielessä, molemmilla oli selvä varmuus sen ilmiön merkityksestä, ja he suhtautuivat siihen aivan samoin kuin miljoonat muutkin ihmiset. Kuoleman ymmärtämisen varmuutta todisti heissä se, että he hetkeäkään epäröimättä tiesivät, miten kuolevien suhteen oli toimittava, eivätkä pelänneet näitä. Sen sijaan Levin ja monet muut, jotka olisivat osanneet paljonkin puhua kuolemasta, eivät ilmeisestikään tienneet mitä se oli, sillä he pelkäsivät sitä eivätkä käsittäneet mihin ryhtyä, kun ihminen läheni kuolemaa. Jos Levin olisi nyt ollut yksin Nikolai-veljensä kanssa, hän olisi vain katsellut tätä kauhun vallassa ja odottanut tulevaa vielä suuremmalla kauhulla, kykenemättä tekemään mitään muuta.
Hän ei edes tiennyt mitä puhuisi, miten katsoisi ja miten kävelisi. Jostain muusta puhuminen tuntui hänestä loukkaavalta ja mahdottomalta; kuolemasta ja synkistä asioista puhuminen oli mahdotonta sekin. Hiljaakaan ei silti voinut olla. "Jos katson häneen, hän luulee, että tarkkailen häntä; jos taas en katso, hän luulee minun ajattelevan muuta; jos kävelen varpaillani, se kiusaa häntä; koko jalalla astuminen tuntuisi taas niin kovin välinpitämättömältä…" Kitty sen sijaan ei nähtävästi ollenkaan ajatellut eikä joutanut ajattelemaan itseään. Hän ajatteli sairasta ja kaikki meni hyvin. Hän kertoi itsestään ja häistään, hymyili, sääli ja hyväili sairasta ja kertoili eri paranemistapauksista, ja kaikki sujui hyvin; hänen täytyi siis tietää jotain. Todisteena siitä, ettei hänen — eikä samanlaisissa tapauksissa Agafja Mihailovnankaan — toiminta ollut vaistomaista, eläimellistä ja sokeaa, oli se, että Kitty samoin kuin Agafja Mihailovnakin katsoivat kuolevan tarvitsevan fyysisen hoivan ja kärsimysten keventämisen ohella jotain muutakin, joka oli vielä tärkeämpää kuin fyysinen hoito ja jolla ei ollut mitään yhteyttä fyysisten olosuhteiden kanssa. Puhuessaan kuolleesta renkivanhuksesta oli Agafja Mihailovna sanonut: "Sai, Jumalan kiitos, ehtoollisen ja pyhän voitelun, suokoon Jumala jokaisen kuolla sillä tavoin." Kittykin kiirehti muiden tehtäviensä lomassa, sairaan liinavaatteista, makuuasennosta ja juotavasta huolehtimisen ohella, jo heti ensimmäisenä päivänä puhumaan sairaalle ehtoollisen ja pyhän voitelun välttämättömyydestä ja taivutti hänet siihen.
Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa Levin istui allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta; hän ei voinut edes puhua vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi ajatella illallista, vuoteiden laittoa tai mitään sellaista. Kitty taas oli tavallista toimeliaampi. Hän oli jopa vilkkaampi kuin tavallisesti. Hän käski tuoda illallista, järjesteli itse matkatavarat, auttoi itse vuoteiden tekemisessä eikä unohtanut ripotella niille persialaista pulveria. Tämä tilanne oli herättänyt Kittyssä sen vireyden ja älyn nopeuden, jotka miehissä heräävät ennen taistelua, elämän vaarallisina ja tärkeinä hetkinä, — niinä hetkinä, jolloin mies kerta kaikkiaan osoittaa oman arvonsa ja näyttää, mihin hänen menneisyytensä on häntä valmistanut.
Kaikki sujui hyvin hänen käsissään, ja ennen kello kahtatoista kaikki oli saatu niin hyvään järjestykseen, että huone näytti siistiltä ja kotoisalta; vuoteet oli sijattu, harjat, kammat ja peilit olivat paikoillaan ja valkeat liinat pöydillä.
Levinin mielestä oli anteeksiantamatonta syödä, nukkua ja puhua vielä nytkään, ja hänen jokainen liikkeensäkin tuntui hänestä sopimattomalta. Kitty taas sormeili kaikenlaisia pikkuesineitään, mutta teki sen niin, ettei siinä ollut mitään loukkaavaa.
Syödä ei kumpikaan sentään voinut, eikä unikaan tahtonut pitkään aikaan tulla; he istuivat kauan valveilla.
— Olen hyvin iloissani siitä, että hän suostui huomenna ottamaan vastaan pyhän voitelun, sanoi Kitty istuen yöpaidassaan kääntöpeilinsä edessä ja sukien tiheällä kammalla pehmeitä, tuoksuvia hiuksiaan: — En ole itse sitä koskaan nähnyt, mutta äiti on kertonut, että siinä rukoillaan paranemista.
— Luuletko sinä sitten tosiaankin, että hän voi parantua? sanoi
Levin seuraten takaapäin kamman liu'untaa tukkaa pitkin.
— Minä kysyin sitä lääkäriltä. Hän sanoi, ettei sairas voi elää kolmea päivää enempää. Mutta tietävätkö nekään aina! Olen kuitenkin oikein hyvilläni, että sain hänet suostumaan, sanoi Kitty vilkaisten miestään hiustensa takaa. — Mikään ei ole mahdotonta, lisäsi hän kasvoillaan se hiukan salaviisas ilme, joka hänellä aina oli, kun hän puhui uskonnosta.
He eivät olleet naimisiin mentyään kertaakaan keskustelleet uskonnosta, mutta Kitty noudatti uskonnollisia tapojaan yhtä tyynesti ja varmasti kuin ennenkin. Huolimatta Levinin kihlauksenaikaisista vakuutuksista Kitty oli varma siitä, että hänen miehensä oli yhtä hyvä ja jopa parempi kristitty kuin hän itse ja että kaikki Levinin puheet omasta epäuskoisuudestaan olivat vain samoja hupaisia miehisiä päähänpistoja kuin sekin, mitä hän oli usein sanonut vaimonsa englantilaisesta koruompelusta: että oikeat kunnon ihmiset paikkaavat reikiä, mutta hän, Kitty, leikkelee niitä tahallaan jne.
— Se nainen, Marja Nikolajeva, ei olisi koskaan saanut aikaan sitä mitä sinä, sanoi Levin. — Ja minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin iloissani siitä, että tulit mukaan. Sinä olet sellainen puhtauden perikuva, että… Hän otti vaimonsa käden, mutta ei suudellut — käden suuteleminen tuntui hänestä tässä kuoleman läheisyydessä sopimattomalta —, vaan ainoastaan puristi sitä katsoen anteeksipyytävästi Kittyn kirkastuneisiin silmiin.
— Sinun olisi ollut kovin raskasta yksin, sanoi Kitty, nosti kätensä mielihyvästä punastuneilta poskiltaan, kiersi hiuksensa sykerölle ja kiinnitti ne hiusneuloilla yhteen. — Niin, jatkoi hän, — mistäpä hän osaisi… Minä sain hyväksi onneksi oppia paljon Sodenissa.
— Oliko siellä sitten tällaisiakin sairaita?
— Pahempiakin.
— On niin kauheaa, etten voi olla näkemättä häntä sellaisena, jollainen hän oli nuorena… Sinä et usko miten viehättävä nuorukainen hän oli; minä vain en ymmärtänyt häntä silloin.
— Uskon hyvinkin. Minusta tuntuu, että me olisimme tulleet hyvin toimeen, hän ja minä, sanoi Kitty ja pelästyen käyttämäänsä sanamuotoa katsahti mieheensä äkkiä kyyneltyvin silmin.
— Niin, olisitte tulleet, sanoi Levin surullisesti. — Hän on juuri niitä ihmisiä, joista sanotaan, etteivät he ole tätä elämää varten.
— Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan, meillä on monta työpäivää edessämme, sanoi Kitty katsoen pientä kelloaan.