XX

Kuolema

Toisena päivänä sairas sai ehtoollisen ja pyhän voitelun. Toimituksen aikana Nikolai Levin rukoili kiihkeästi. Hänen suurissa silmissään, jotka tuijottivat kiinteästi värikkään liinan peittämälle taittopöydälle asetettuun pyhäinkuvaan, paloi sellainen rukouksen ja toivon tuli, että Levinin tuli kamala olla. Levin tiesi, että tuo kiihkeä rukous ja toivo vain vaikeuttivat veljen eroa elämästä, jota hän niin rakasti. Levin tunsi veljensä ja hänen ajatustensa kulun. Veljen epäusko ei johtunut siitä, että hänen olisi ollut helpompaa elää ilman uskoa, vaan siitä, että nykyajan tieteelliset maailmanselitykset olivat askel askeleelta tunkeneet tieltään vanhat uskonkappaleet. Siksi Levin tiesi, ettei veljen tämänhetkinen uskon paluu ollut oikeaa, samaa ajattelun tietä tapahtunutta, vaan ainoastaan hetkellistä ja itsekästä, mielettömän parantumisen toivon synnyttämää. Tämän kaiken Levin tiesi, ja hänen oli tuskallista nähdä tuo rukoileva, toivon täyttämä katse ja laihtunut käsi, joka vaivoin kohosi painamaan ristinmerkkejä kireälle otsalle, noita törröttäviä hartioita ja korisevaa, onttoa rintaa, jotka eivät enää kyenneet pitämään sisällään sitä elämää, jota sairas niin palavasti pyysi. Ehtoollisen aikana Levin teki nytkin sen, mitä hän, niin uskonnoton kuin olikin, oli tehnyt tuhannet kerrat. Hän ajatteli Jumalaa ja pyysi: "Jos olet olemassa, tee terveeksi tämä mies — onhan sellaista tapahtunut monesti — ja Sinä pelastat sekä hänet että minut."

Voitelun jälkeen sairaan olo keveni huomattavasti. Hän ei rykinyt kertaakaan kokonaiseen tuntiin, hymyili vain ja suuteli Kittyn kättä kiittäen häntä kyynelsilmin ja vakuuttaen, että hänen oli nyt kovin hyvä olla, ettei mihinkään koskenut ja että ruokahalu ja voimat olivat palanneet. Hän nousi itse istumaankin, kun hänelle tuotiin lientä, ja pyysi yhden kotletin lisää. Niin toivoton kuin hänen tilansa olikin ja niin selvästi kuin näkyikin, ettei mitään parantumisen mahdollisuutta voinut olla, myös Levin ja Kitty olivat tuon tunnin ajan onnellisen ja aran kiihtymyksen vallassa samalla peläten erehtyvänsä.

— Voiko hän paremmin? — Paljon paremmin. — Ihmeellistä. — Mitä ihmettä siinä on! — Luojan kiitos! kuiskailivat he hymyillen toisilleen.

Lumous ei kestänyt kauan. Sairas nukkui rauhallisesti, mutta puolen tunnin kuluttua yskänkohtaus herätti hänet. Äkkiä sekä ympärillä olevilta että häneltä itseltään katosi kaikki toivo. Kivun voima karkotti kaikki epäilykset ja jopa muiston elätellyistä toiveista niin Leviniltä ja Kittyltä kuin sairaalta itseltään.

Sanomatta enää sanaakaan siitä, mihin oli puoli tuntia sitten uskonut, ja ikään kuin häveten sen muistoakin sairas pyysi saada hengittää jodia rei'itetyn paperin peittämästä pullosta. Levin antoi hänelle jodiastian, ja sama intohimoista toivoa kuvastava katse, joka oli kauhistuttanut Leviniä pyhän voitelun aikana, kiinnittyi nyt häneen pyytäen häneltä vahvistusta lääkärin sanoille, että jodin hengittäminen voi saada ihmeitä aikaan.

— Onko Kitty täällä? sairas kysyi käheällä äänellä, kun Levin oli vastahakoisesti myöntänyt lääkärin sanat oikeiksi. — Eikö ole… no sitten voin sen sanoa… Hänen ilokseen minä siihen komediaan suostuin. Hän on niin kiltti, mutta sinä ja minä emme voi enää pettää itseämme. Tämä on toista, tähän minä uskon, hän sanoi puristaen pulloa luisevin käsin ja alkoi hengittää sen hajua.

Kellon käydessä kahdeksatta illalla istui Levin paraikaa vaimonsa kanssa teetä juomassa omassa huoneessaan, kun Marja Nikolajevna syöksyi hengästyneenä huoneeseen. Hän oli kalpea ja hänen huulensa vapisivat.

— Kuolee! kuiskasi hän. — Minä pelkään, että kuolee tuossa paikassa.

Molemmat lähtivät heti juoksujalkaa sairaan luo. Tämä istui kyynärvartensa nojassa vuoteellaan, pitkä selkä koukussa ja pää riipuksissa.

— Miltä nyt tuntuu? kysyi Levin kuiskaten hetken vaitiolon jälkeen.

— Tunnen lähteväni pian, sanoi Nikolai lausuen sanat hitaasti ja vaivalloisesti, mutta omituisen selvästi. Hän ei kohottanut päätään, loi vain silmänsä ylös tavoittamatta niillä veljensä kasvoja. — Katja, mene sinä pois! lisäsi hän.

Levin hypähti vaimonsa luo, kuiskasi hänelle jotain käskevästi ja sai hänet poistumaan.

— Lähden pian, sanoi Nikolai uudelleen.

— Miksi sinä niin luulet? kysyi Levin tietämättä mitä sanoisi.

— Siksi, että lähden pian, toisti hän ikään kuin mieltyneenä noihin sanoihin. — Loppu on käsillä.

Marja Nikolajevna meni hänen luokseen.

— Pian käyn makaamaan, sanoi Nikolai hiljaa, — iäksi, lisäsi hän pilkallisesti ja vihaisesti. — No auttakaa, jos tahdotte.

Levin auttoi veljensä selälleen, istui hänen viereensä ja katsoi häneen henkeään pidättäen. Kuoleva makasi silmät ummessa, mutta hänen otsallaan näkyi lihasten värähtely, kuten ihmisellä, joka ajattelee syvästi ja jännittyneesti. Levin tempautui väkisinkin hänen mukanaan ajattelemaan sitä, mitä hänessä nyt tapahtui; mutta vaikka hän kuinka olisi pinnistänyt ajatuksiaan seuratakseen veljeään, hän näki tämän tyynten ankarien kasvojen ilmeestä ja lihaksien värähtelystä toisen silmän yllä, että kuolevalle selkiintyi selkiintymistään se mikä Levinille pysyi yhtä pimeänä kuin ennenkin.

— Niin, niin, kuoleva sanoi painokkaasti ja hitaasti. — Odottakaas. Ja hän vaikeni taas. — Niin! hän sanoi äkkiä rauhoittavasti, ikään kuin kaikki olisi selvinnyt hänelle. — Oi, hyvä isä! hän sanoi vielä ja huokasi raskaasti.

Marja Nikolajevna tunnusteli kuolevan jalkoja.

— Kylmenevät, hän kuiskasi.

Levinistä tuntui, että sairas makasi liikkumattomana kauan, hyvin kauan. Mutta hän oli yhä elossa ja huoahti silloin tällöin. Levin oli jo väsynyt jännittämään ajatuksiaan. Hän tunsi, että vaikka hän kuinka olisi pinnistellyt, hän ei olisi käsittänyt sitä, mitä tuo sana niin merkitsi. Hän tunsi jo kauan sitten jääneensä jälkeen kuolevasta. Hän ei jaksanut enää ajatella itse kuoleman kysymystä, vaan hänen mieleensä tuli väkisinkin, mitä hänen aivan pian olisi tehtävä: suljettava silmät, puettava vainaja ja tilattava arkku. Ja — omituista kyllä — hän huomasi olevansa sinä hetkenä täysin kylmä, ei tuntenut surua, ei menetyksen tyhjyyttä eikä edes sääliä veljeään kohtaan. Jos hänellä ylipäätään oli jokin tunne veljeään kohtaan, se oli pikemminkin eräänlaista kateutta sen tiedon vuoksi, joka kuolevalla nyt oli, mutta jota hän ei voinut saada.

Hän istui siten kauan vuoteen ääressä odottaen loppua. Mutta loppua ei tullut. Ovi avautui ja Kitty kurkisti sisään. Levin nousi käännyttääkseen hänet pois. Samassa hän kuuli kuolevan liikahduksen.

— Älä mene, sanoi Nikolai ja ojensi kätensä. Levin antoi hänelle omansa ja viittoili vihaisesti vaimolleen, että tämä poistuisi.

Kuolevan käsi kädessään hän istui puoli tuntia, tunnin ja toisen tunnin. Hän ei nyt enää ajatellut kuolemaa. Hän mietti, mitä Kitty mahtoi tehdä, kuka asui viereisessä huoneessa, ja oliko tohtorilla oma talo. Tuli jo nälkä ja alkoi nukuttaa. Hän päästi varovasti käden ja koetti jalkoja. Jalat olivat kylmät, mutta sairas hengitti vielä. Levin aikoi varpaillaan lähteä pois, mutta sairas liikahti taas ja sanoi: "Älä mene."

* * * * *

Aamu sarasti. Sairaan tila oli aina vain samanlainen. Levin päästi hiljalleen irti kuolevan käden ja meni häneen katsomatta huoneeseensa nukkumaan. Herättyään hän sai odottamansa kuolemanuutisen sijaan kuulla, että sairas oli jälleen tointunut aiempaan tilaansa. Hän istuskeli taas, ryki, söi ja puhui taas paranemisestaan ja kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta, ja oli vielä ärtyisämpi ja synkempi kuin ennen. Ei Kitty, ei Levin eikä kukaan muukaan saanut häntä tyyntymään. Hän oli kaikille vihoissaan, soimasi kaikkia, syytti heitä omista kärsimyksistään ja vaati, että hänen luokseen kutsuttaisiin kuuluisa lääkäri Moskovasta. Joka kerta kun häneltä kysyttiin hänen vointiaan, vastasi hän samalla lailla, vihaisen ja nuhtelevan näköisenä: "Kärsin kauheasti, sietämättömästi."

Sairaan tuskat kävivät yhä suuremmiksi, varsinkin makuuhaavojen vuoksi, joita ei enää voinut parantaa, ja hän kiukutteli yhä enemmän syyttäen ympärillä olevia kaikesta ja varsinkin siitä, ettei hänelle ollut hankittu lääkäriä Moskovasta. Kitty koetti kaikin tavoin auttaa ja viihdyttää häntä; mutta kaikki oli turhaa ja Levin huomasi, että Kitty oli jo itsekin sekä fyysisesti että henkisesti riutunut, vaikka ei tahtonut sitä myöntää. Kaikkien mielestä oli häipynyt se hiljainen kuolemantunto, joka oli vallinnut sinä yönä, jolloin sairas itse oli luullut kuolevansa ja kutsunut veljensä luokseen. Kaikki tiesivät, että hän auttamatta kuolisi pian ja että hän oli jo nyt puoliksi kuollut. Eikä kukaan muuta toivonutkaan kuin että hän kuolisi niin pian kuin suinkin, joskin he ajatuksensa salaten kaatoivat hänelle lääkkeitä, hakivat apteekista uusia, kutsuivat lääkäreitä ja pettivät häntä, itseään ja toisiaan. Se oli kaikki valhetta, ilkeää, loukkaavaa ja herjaavaa valhetta. Levin tunsi sen erityisen kipeästi, koska hänen luonteensa oli herkempi kuin muiden ja koska hän rakasti kuolevaa enemmän kuin kukaan.

Levin, jolla oli jo kauan ollut mielessä sovinnon aikaansaaminen veljiensä kesken ennen Nikolain kuolemaa, oli kirjoittanut veli Sergei Ivanovitshille ja saanut häneltä vastauksen, jonka hän luki sairaalle. Sergei Ivanovitsh kirjoitti, ettei voinut itse saapua, mutta pyysi liikuttavin sanoin veljeltään anteeksi.

Sairas ei vastannut mitään.

— Mitä minä kirjoitan hänelle? kysyi Levin. — Ethän sinä ole vihoissasi hänelle?

— En vähääkään! vastasi Nikolai hermostuneesti. — Kirjoita hänelle, että hän lähettäisi lääkärin luokseni.

Kului kolme tuskallista päivää, sairas oli yhä samassa tilassa. Hänen kuolemaansa toivoivat nyt kaikki, jotka vain näkivät hänet: hotellin lakeijat, isäntä ja vuokralaiset, lääkärit, Marja Nikolajevna, Levin ja Kitty. Vain kuoleva itse ei näyttänyt toivovan mitään sellaista, vaan päinvastoin kiukutteli, kun lääkäriä ei kuulunut, otti yhä lääkkeitään ja puhui elämästä. Vain niinä harvoina hetkinä, jolloin oopiumi vähäksi aikaa vapautti hänet kärsimysten taakasta, hän sopersi väliin unenhorroksissaan julki sen, mikä liikkui hänen sielussaan voimakkaampana kuin kenenkään muun: "Voi, kun tulisi loppu!" tai: "Milloin tämä loppuu!"

Kasvavat tuskat tekivät tehtävänsä ja valmistivat häntä kuolemaan. Ei ollut asentoa, jossa hän ei olisi kärsinyt, ei hetkeä, jona tuska olisi helpottanut, ei ruumiinjäsentä tai paikkaa, johon ei koskenut ja joka ei olisi kiusannut häntä. Jopa tuon ruumiin muistot, vaikutelmat ja ajatukset herättivät hänessä jo samanlaista inhoa kuin itse ruumiskin. Toisten ihmisten näkeminen, heidän puheidensa kuuleminen, omat muistijäljet — kaikki piinasi häntä. Ympärillä olevat tunsivat sen ja hillitsivät tiedostamattaan liikkeitään, puheitaan ja mielihalujensa ilmaisua hänen läheisyydessään. Koko hänen elämänsä oli sulautunut pelkäksi kärsimisen ja vapautumisen halun tunteeksi.

Hänessä oli nähtävästi meneillään murros, jonka tehtävänä oli saada hänet pitämään kuolemaa halujensa tyydytyksenä ja onnena. Ennen jokainen kärsimyksestä tai menetyksestä aiheutuva halu, kuten nälkä, väsymys tai jano, oli tyydytetty nautintoa tuottavan fyysisen toimituksen avulla, mutta nyt menetys tai kärsimys ei saanut hyvitystä enää mistään, ja jokainen tarpeiden tyydytysyritys aiheutti vain uutta kärsimystä. Siksi kaikki halut olivatkin sulautuneet yhteen suureksi haluksi, joka janosi vapautusta kaikista kärsimyksistä ja niiden lähteestä, ruumiista. Mutta hänellä ei ollut sanoja, joilla ilmaista vapautuksen halunsa, eikä hän sen vuoksi puhunut siitä, vaan vaati tottumustensa mukaan tyydytystä niille haluille, joita ei enää voinut tyydyttää. — Kääntäkää toiselle kyljelle, pyysi hän ja vaati kohta, että hänet oli käännettävä ennalleen. — Antakaa lihalientä. Viekää pois. Kertokaa nyt jotain, miksi te ette puhu mitään? Ja kun joku alkoi puhua, hän sulki silmänsä osoittaen olevansa väsynyt, välinpitämätön ja vastahakoinen.

Kymmenentenä päivänä tulonsa jälkeen Kitty sairastui. Hänen päätään kivisti ja häntä kuvotti eikä hän voinut koko aamuna nousta vuoteesta.

Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja jännityksestä ja määräsi hänelle lepoa.

Päivällisen jälkeen Kitty kuitenkin nousi ja meni kuten aina käsitöineen sairaan luo. Kun hän astui sisään, sairas katsahti häneen ankarasti ja hymähti halveksivasti, kun Kitty sanoi olleensa kipeänä. Sinä päivänä sairas niiskutti yhtenään ja voihki surkeasti.

— Miten te nyt voitte? kysyi Kitty häneltä.

— Huonommin, sai Nikolai vaivoin sanotuksi. — Koskee.

— Mihin koskee?

— Joka paikkaan.

— Tänään kuolee, saattepa nähdä, sanoi Marja Nikolajevna kuiskaten, mutta kuitenkin niin kuuluvasti, että sairas, joka — kuten Levin oli huomannut — oli käynyt hyvin herkäksi, saattoi kuulla sen. Levin kiiruhti selittämään kuiskutusta ja katsahti sairaaseen. Nikolai oli kuullut sanat, mutta ne eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Hänen katseensa oli yhtä soimaava ja jännittynyt kuin ennenkin.

— Miksi te niin luulette? kysyi Levin Marja Nikolajevnalta, kun tämä oli seurannut häntä käytävään.

— On ruvennut hypistelemään itseään, sanoi Marja Nikolajevna.

— Miten hypistelemään?

— Tällä tavoin, hän sanoi nykien villahameensa poimuja. Ja Levin huomasi, että sairas tosiaankin koko sen päivän hypisteli itseään ja ikään kuin tahtoi tempoa pois jotakin.

Marja Nikolajevnan ennustus kävi toteen. Iltayöstä sairas ei enää kyennyt kohottamaan käsiään ja tuijotti vain eteensä, katseessaan tarkkaavaisen keskittynyt ilme. Hän katsoi samalla tavoin silloinkin, kun Levin tai Kitty kumartuivat hänen puoleensa, jotta hän voisi nähdä heidät. Kitty antoi hakea papin kuolinrukousta lukemaan.

Papin lukiessa kuolinrukousta kuolevassa ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä: silmät olivat kiinni. Levin, Kitty ja Marja Nikolajevna seisoivat vuoteen ääressä. Pappi ei ollut vielä lopettanut rukoustaan, kun kuoleva oikaisi vartaloaan, huoahti ja avasi silmänpä. Päätettyään rukouksen pappi painoi ristin kylmää otsaa vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittansa alle ja vielä pari minuuttia äänettömänä seistyään kosketti kylmennyttä, veretöntä kättä.

— Loppu on tullut, sanoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni:

— Ei vielä… Kohta.

Ja hetken kuluttua kasvot seestyivät, viiksien alle nousi hymy, ja läsnä olevat naiset ryhtyivät huolellisesti varustamaan vainajaa lähtökuntoon.

Veljen kuolleena näkeminen herätti Levinin sielussa jälleen sen kuoleman tutkimattomuudesta, läheisyydestä ja väistämättömyydestä johtuvan kauhun, joka oli vallannut hänet sinä syksyisenä iltana, jolloin Nikolai-veli oli saapunut hänen luokseen. Tuo tunne oli nyt vielä voimakkaampi kuin ennen; hän tunsi nyt entistä vähemmän kykenevänsä ymmärtämään kuoleman merkitystä, ja sen väistämättömyys tuntui hänestä entistä kamalammalta. Mutta vaimon läheisyyden ansiosta tuo tunne ei saattanut häntä epätoivoon: kuolemasta huolimatta hän tunsi pakottavaa tarvetta elää ja rakastaa. Hän tunsi, että rakkaus pelasti hänet epätoivosta ja että tuo rakkaus epätoivon uhatessa yhä kasvoi ja puhdistui.

Hän ehti tuskin nähdä kuoleman salaisuuden täyttymyksen, kun syntyi jo toinen, yhtä ratkaisematon salaisuus, joka kutsui häntä rakkauteen ja elämään.

Lääkäri oli päässyt varmuuteen Kittyn tilasta. Hän huonovointisuutensa johtui raskaudesta.