XVI
Darja Aleksandrovna täytti aikeensa ja lähti Annan luo. Hänestä oli hyvin ikävää pahoittaa sisarensa ja lankonsa mieltä; hän ymmärsi kuinka oikeassa Levinit olivat tahtoessaan pysytellä kokonaan erossa Vronskista; mutta itse hän katsoi velvollisuudekseen käydä Annan luona ja näyttää, että hänen ystävyytensä oli yhä ennallaan, vaikka Annan asema olikin muuttunut.
Ollakseen tällä matkallaan riippumaton Levineistä Darja Aleksandrovna oli pyytänyt vuokraamaan hevosia kylästä; mutta kun Levin sai; tietää sen, hän tuli nuhtelemaan kälyään.
— Miksi sinä luulet, etten minä pidä tuosta matkastanne? Jos niin olisikin, niin ikävämmäksihän se asia vain siitä tulee, että sinä haet kylästä hevoset, puheli Levin. — Sinä et ole kertaakaan sanonut minulle varmasti meneväsi. Vieraiden hevosten ottaminen on ensinnäkin ikävää minulle, ja kaiken kukkuraksi niitä kyllä saa, mutta ne eivät vie perille asti. Minullahan on kyllä hevosia. Ja jollet sinä tahdo pahoittaa mieltäni, niin lähdet minun hevosillani.
Darja Aleksandrovnan täytyi suostua, ja määräpäivänä Levin toimitti kälylleen nelivaljakon ja mukana seuraavat vaihtohevoset, jotka oli koottu työ- ja ratsuhevosista ja jotka epäsuhtaisesta ulkonäöstään huolimatta voisivat viedä Darja Aleksandrovnan samana päivänä perille saakka. Näin monen hevosen luovuttaminen Darja Aleksandrovnan käyttöön oli Levinille hiukan vaikea asia, kun samaan aikaan tarvittiin hevosia sekä vanhan ruhtinattaren että kätilön lähtöä varten. Mutta hänen vieraanvaraisuutensa ei sallinut, että Darja Aleksandrovna menisi vuokrahevosilla. Hän tiesi sitä paitsi Darja Aleksandrovnan tarvitsevan muuhun ne kaksikymmentä ruplaa, jotka kyydistä pyydettiin, sillä hän tunsi Darja Aleksandrovnan huonon rahatilanteen eikä suinkaan ollut välinpitämätön sen suhteen.
Levinin neuvosta Darja Aleksandrovna lähti jo ennen auringon nousua. Tie oli hyvä, kevyet vaunut kulkivat tasaisesti, ja hevoset juoksivat iloista ravia; kuskipukilla kuskin vieressä istui kirjanpitäjä, jonka Levin oli pannut matkaan lakeijan virkaa toimittamaan. Darja Aleksandrovna vaipui torkuksiin ja heräsi vasta tultaessa majataloon, jossa hevoset oli vaihdettava.
Juotuaan teetä sen saman varakkaan talonpoikaisisännän luona, missä Levin oli viivähtänyt matkallaan Svijazhskin luo, ja tarinoituaan eukkojen kanssa lapsista ja ukon kanssa kreivi Vronskista, jota tämä kehui kovasti, Darja Aleksandrovna lähti kymmenen aikaan ajamaan eteenpäin. Kotona hänellä ei koskaan ollut aikaa miettimiseen, sillä huolenpito lapsista vei kaiken ajan. Mutta tällä nelituntisella taipaleella kaikki pidätellyt ajatukset tulivat parvena hänen päähänsä, ja hän syventyi ajattelemaan elämäänsä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen ajatuksensa kummastuttivat häntä itseäänkin. Ensin hän ajatteli lapsiaan, joista hän oli huolissaan, vaikka ruhtinatar ja Kitty — hän luotti enemmän sisareensa — olivatkin luvanneet pitää heistä huolta. "Kunhan Masha ei taas rupeaisi vallattomaksi eikä Grisha vain menisi hevosten jalkoihin, ja kun ei Lilin vatsa temppuilisi." Mutta sitten nykyhetken asiat alkoivat vaihtua läheisen tulevaisuuden kysymyksiin. Hän alkoi miettiä uuden asunnon vuokraamista ensi talveksi, salin kaluston uusimista ja turkin teettämistä vanhemmalle tytölle. Sitten hänen mieleensä tuli kaukaisempia tulevaisuuden kysymyksiä, kuten kuinka hän saisi lapsistaan ihmisiä. "Tytöistä kyllä saa", ajatteli hän, "mutta pojista?"
"Nyt minä kyllä voin pitää tarkempaa huolta Grishasta, kun olen vapaa eikä ole uusia tulossa. Stivasta ei tietenkään ole kasvattajaksi. Hyvien ihmisten avulla saan sentään jotain aikaan; mutta jos tulee vielä lapsia…" Ja hän tuli ajatelleeksi, kuinka väärin oli, kun sanottiin naista kohdanneen kirouksen ilmenevän siinä, että hänen täytyi kivulla ja tuskalla synnyttää lapsia. "Mitäs synnyttäminen, mutta raskaana olo — se se on piinallista", ajatteli hän muistellen viimeistä raskaana oloaan ja viimeisimmän lapsensa kuolemaa. Ja hän muisti, mitä majatalon nuori emäntä oli sanonut, kun hän oli kysynyt, onko lapsia:
— Oli yksi tyttö, mutta siitäkin päästi Luoja vapaaksi; paastonaikana haudattiin.
— No eikö ollut hyvin ikävä lasta? oli Darja Aleksandrovna kysynyt.
— Mitäs sitä ikävöimään? On ukolla muutenkin lastenlapsia kylliksi.
Huolta vain. Ei pääse työhön eikä mihinkään. Haitaksi vain on.
Vastaus oli Darja Aleksandrovnasta tuntunut inhottavalta, niin hauskan näköinen kuin tuo nuori emäntä olikin; mutta nuo sanat tulivat väkisinkin hänen mieleensä. Noissa kyynillisissä sanoissa oli sittenkin pisara totuutta.
"Ja yleensäkin", Darja Aleksandrovna ajatteli luoden muistossaan silmäyksen koko viisitoistavuotiseen avioelämäänsä, "tuo raskaana olo, kuvotus, mielen tylsyys, välinpitämättömyys kaikesta — rumaahan se on. Nuori, kaunis Kitty, kuinka hänkin on siinä tilassa rumentunut, miten sitten minä. Lapsivuode, kärsimykset, inhottavat tuskat, se viimeinen hetki… sitten imettämiset, unettomat yöt, ne hirveät kivut…"
Darja Aleksandrovna aivan värähti muistaessaan, mitä kipuja hän oli nänniensä pykimisen vuoksi tuntenut melkein jokaista lasta imettäessään. "Sitten lasten sairaudet ja ikuinen pelko: sitten muistutukset, pahat taipumukset — hän muisti Mashan vadelmaretkellä tekemän pahantyön —, opetukset, latinat — kaikki se on niin arvaamatonta ja vaikeaa. Ja kun ne samat lapset sitten vielä sattuvat kuolemaan." Ja hänen mieleensä nousi taas hänen äidinsydäntään alituisesti kalvava muisto hänen viimeisimmän lapsensa, kuristustautiin kuolleen pojan kuolemasta ja hautajaisista; hän muisti, kuinka välinpitämättöminä muut olivat seisseet pienen, vaaleanpunaisen arkun ympärillä ja muisti oman yksinäisen tuskansa, joka viilteli sydäntä hänen katsoessaan kalpeaa pikkuotsaa kiharaisine ohimoineen ja ikään kuin kummastelevaa, auki jäänyttä pikku suuta, ennen kuin arkun päälle pantiin vaaleanpunainen kultaristinen kansi.
"Ja mitä hyvää siinä sitten on? Mitä siitä kaikesta sitten seuraa? Se, että minun elämäni menee raskaana oloon ja imettämiseen, että saan aina vihoitella, torua ja murista, kiduttaa itseäni ja muita, olla vastenmielinen omalle miehelleni ja kaiken lopuksi tuottaa maailmaan huonosti kasvatettuja, rutiköyhiä lapsia. Jollemme nytkin olisi päässet kesäksi Levinien luo, en tiedä kuinka olisimme eläneet. Kostja ja Kitty ovat niin hienotunteisia, etteivät näytä, että me olemme tiellä. Mutta emmehän me voi kaiken ikäämme täällä elää. Heille tulee lapsia eivätkä he voi auttaa meitä; he ovat nytkin ahdingossa. Täytyykö turvautua isävanhukseen, joka ei muutenkaan ole jättänyt itselleen juuri mitään? En siis saa edes lapsiani kasvatetuksi ilman apua ja nöyryytystä. No niin, jos nyt oletamme, että kaikki käy mahdollisimman hyvin, että lapset pysyvät terveinä ja minä jollain tavoin saan ne kasvatetuksi, niin parhaimmassa tapauksessa lapsistani tulee mukiinmeneviä ihmisiä eikä ilkiöitä. Siinä kaikki, mitä minä voin toivoa. Ja sen vuoksi niin paljon piinaa ja vaivaa… koko elämä mennyt hukkaan!" Hän muisti taas, mitä majatalon nuorikko oli sanonut, ja hänestä oli vastenmielistä muistella sitä. Mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että niissä sanoissa oli pisara karkeaa totuutta.
— Onko pitkälti vielä, Mihailo? kysyi Darja Aleksandrovna kirjanpitäjältä päästäkseen kiusaavista ajatuksistaan.
— Tästä kylästä kuulemma seitsemän virstaa.
Vaunut vierivät kyläkadulta sillalle. Heleästi ja iloisesti jutellen kulki sillalla joukko talonpoikaisnaisia, kerput selässä. Naiset pysähtyivät ja katselivat vaunuja uteliaina. Kaikki katsomaan kääntyneet kasvot näyttivät Darja Aleksandrovnasta terveiltä ja iloisilta ja tuntuivat aivan kuin ärsyttävän häntä elämänhalullaan. "Kaikki elävät ja nauttivat elämästä", ajatteli Darja Aleksandrovna sivuutettuaan eukot ja tultuaan mäelle, jolta vanhat jousitetut vaunut lähtivät hevosten ravatessa tasaisesti vierimään alas viettävää tietä pitkin, "mutta minä olen kuin vankilasta tullut ja vain hetkeksi havahtunut siitä huolten maailmasta, joka painaa minut maahan. Kaikki elävät: nuo eukot, Natalie-sisko ja Varenka ja Anna, jonka luokse menen, minä vain en."
"Moittivat ja tuomitsevat Annan. Mistä syystä? Olenko minä sitten parempi. Minulla on kuitenkin mies, jota minä rakastan. Vaikken rakasta niin kuin tahtoisin, niin rakastan kuitenkin, mutta Annapa ei rakastanut omaansa. Mitä hän sille voi? Hän tahtoo elää. Jumalahan on pannut sen halun sydämeemme. Hyvin mahdollista, että minä olisin tehnyt samoin. Minä en vielä tiedä, teinkö hyvin, kun tottelin häntä sinä kauheana aikana, kun hän tuli luokseni Moskovaan. Minun olisi silloin pitänyt jättää mieheni ja aloittaa alusta. Minä olisin voinut vielä oikealla tavoin rakastaa ja saada rakkautta. Ja onko näin sitten parempi? Minä en kunnioita häntä. Hän on minulle tarpeen", hän ajatteli miestään, "ja minä koetan kestää kaikki. Onko se sitten parempi? Minä olisin silloin vielä voinut miellyttää jotakuta, minulla oli vielä kauneuteni jäljellä", jatkoi Darja Aleksandrovna mietteitään, ja hänen teki mieli katsoa peiliin. Hänellä oli käsilaukussa pieni peili ja hän aikoi ottaa sen esiin; mutta vilkaistuaan kuskin ja heilahtelevan kirjanpitäjän selkään hän tunsi, että olisi noloa, jos jompikumpi näistä sattuisi katsahtamaan taakseen, ja jätti peilin ottamatta.
Mutta peiliin katsomattakin hän arveli, ettei vieläkään ollut myöhäistä; ja hän muisti Sergei Ivanovitshin, joka oli ollut erityisen kohtelias hänelle, ja Stivan ystävän, herttaisen Turovtsynin, joka oli yhdessä hänen kanssaan hoitanut lapsia tulirokon aikana ja ollut rakastunut häneen. Ja sitten oli vielä eräs aivan nuori herra, joka — kuten Stiva oli leikillisesti kertonut — piti häntä kaikista Shtsherbatskien sisaruksista kauneimpana. Ja Darja Aleksandrovna punoi mielessään mitä kiihkeimpiä ja mahdottomimpia lemmenseikkailuja. "Anna on menetellyt aivan oikein, minä en ainakaan rupea häntä soimaamaan siitä. Hän on onnellinen ja tekee toisenkin onnelliseksi. Hän ei ole niin nääntynyt kuin minä, vaan varmaankin yhtä nuorekas, viisas ja kaikelle avoin kuin aina ennenkin", mietti Darja Aleksandrovna, ja hänen huulilleen ilmestyi veitikkamainen hymy varsinkin siksi, että hän Annan rakkaustarinaa ajatellessaan kuvitteli itselleen melkein samanlaisen seikkailun jonkinlaisen kollektiivisen, häneen rakastuneen mieshenkilön kanssa. Samoin kuin Anna hänkin tunnusti kaiken miehelleen. Tämän tunnustuksen Stepan Arkadjevitshissa herättämä hämmästys ja nolous sai Dollyn väkisinkin hymyilemään.
Näitä miettiessään hän oli saapunut siihen tienhaaraan, jossa
Vozdvizhenskojen kylään vievä tie erosi valtatiestä.