XVII
Kuski seisautti nelivaljakon ja katsahti oikealla olevalle ruispellolle, missä miehiä istui työkärryjen luona. Kirjanpitäjä aikoi hypätä alas pukilta, mutta ei viitsinyt, vaan huusi käskevästi ja viittoili miehiä tulemaan luokseen. Ajaessa tuntunut tuulenhenki oli pysähdyttäessä lakannut; paarmat peittivät häntiään vihaisesti huiskuttavat, hikiset hevoset. Kärryjen luota kuulunut heleä viikatteen hionta taukosi. Yksi miehistä nousi ja lähti tulemaan vaunuja kohti.
— Onpas kangistunut! ärjäisi kirjuri miehelle, joka tuli hitaasti paljain jaloin vähän ajettua, kuivapintaista tietä pitkin. — Jouduhan!
Kiharapäinen ukko, jolla oli niinikiehkura tukassaan ja jonka kyyryinen selkä oli hiestä tumma, kiiruhti askeliaan ja tarttui vaunujen viereen tultuaan ruskettuneella kädellään kiinni suojuskaaresta.
— Vozdvizhenskojen herraskartanoonko? Kreivin luo? toisti hän, — tästä kun kappaleen matkaa ajatte, niin käännytte sitten oikeaan. Siitä vie suoraan kartanoon. Sitäkös te itseään menette tapaamaan, vai…?
— Ovatkos kotosalla, tiedätkö? kysyi Darja Aleksandrovna epämääräisesti, tietämättä kuinka tuolta talonpojalta olisi pitänyt kysyä, kun tarkoitti Annaa.
— Eivätkö liene, sanoi mies siirrellen paljaita jalkojaan ja jättäen tien pölyyn selviä jalkapohjan ja viiden varpaan jälkiä. — Kotona pitäisi olla, toisti hän nähtävästi juttelunhaluisena. — Eilen ikään tuli vieraita. Niitä käy myötäänsä… Mitä sinä? kääntyi hän kärryjen luota huutavaa nuorukaiseen päin. — Niinpä tosiaan menivät. Tästä vastikään ratsastivat ohi katsomaan leikkuuta. Mutta ovat jo voineet mennä kotiin. Mistäs vieraat ovat?
— Kaukaa ollaan, sanoi kuski ja nousi pukilleen. — Ettäkö ei ole pitkälti enää?
— Ei ole pitkälti. Kun tästä nyt ajatte… alkoi ukko selittää vielä kerran hangaten kädellään vaunujen suojuskaarta.
Nuori, terve, vanttera mies tuli myös vaunujen luo.
— Eikö olisi elonkorjuutyötä? kysyi hän.
— Ei minulla ole, sanoi Darja Aleksandrovna.
— Kun käännät vasempaan, tulee kartano ihan nenäsi eteen, selitti ukko, joka nähtävästi olisi mielellään jutellut matkamiesten kanssa kauemmankin.
Kuski vetäisi ohjaksista, mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun ukko huusi: — Odotahan! Hoi! Kuuletko, seisautahan! kuului kahden äänen huuto. Kuski seisautti.
— Tuolta tulevat itse, huusi talonpoika. — Hei, miten viilettävät! lisäsi hän osoittaen neljää ratsuhevosta ja char-a-bancs-vaunuja, jotka tulivat tietä pitkin.
Ratsastajat olivat Vronski, ratsurenki, Anna ja Veslovski, ja vaunuissa istuivat ruhtinatar Varvara ja Svijazhski. He olivat olleet ajelemassa ja katsomassa vasta tuotujen leikkuukoneiden toimintaa.
Kun vaunut olivat pysähtyneet, ratsastajat saapuivat käymäjalkaa. Edellä tulivat Anna ja Veslovski. Anna ratsasti tasaisesti ja rauhallisesti keskikokoisella, tanakalla englantilaisella ratsuhevosellaan, jonka harja ja häntä oli leikattu lyhyeksi. Hänen kaunis päänsä korkean hatun alla kihartuvine mustine hiuksineen, hänen täyteläiset olkapäänsä, hänen hoikka, mustan amatsonipuvun tiiviisti kietoma vartalonsa ja koko hänen tyyni, siro asentonsa hämmästytti Dollyä ihanuudellaan.
Ensi alkuun ratsastaminen oli tuntunut Dollystä sopimattomalta. Ratsastavan naisen kuvaan liittyi hänen mielikuvituksessaan väkisinkin jonkinlaisen keveän ja nuorekkaan keimailun piirre, joka ei hänen mielestään sopinut Annan asemassa olevalle naiselle; mutta kun hän näki Annan läheltä, hänen täytyi muuttaa mielensä. Tyylikkyydestä huolimatta kaikki hänessä — hänen asentonsa, pukunsa ja liikkeensä — oli niin korutonta, tyyntä ja arvokasta, ettei voinut olla mitään luonnollisempaa.
Annan rinnalla, harmaan, tulisen ratsuhevosen selässä ratsasti Vasenka Veslovski liehuvanauhainen skotlantilaislakki päässään. Hän ojenteli paksuja jalkojaan nähtävästi ihaillen itseään. Darja Aleksandrovna ei voinut pidättää iloista hymyään, kun näki hänet. Heidän takanaan ratsasti Vronski. Hänellä oli tummanharmaa, puhdasrotuinen ratsu, joka oli nähtävästi tulistunut laukatessaan ja jota hän koetti nyt käymäjalkaa ratsastaessaan tyynnyttää.
Hänen jäljessään ratsasti pieni, ratsurengin puvussa oleva mies. Svijazhski ja ruhtinatar ajoivat ratsastajien kintereillä uusissa char-abancs-vaunuissa, joiden edessä oli suuri musta ajohevonen.
Heti kun Anna huomasi, kuka tuo pieni, vanhojen ajopelien nurkkaan vetäytynyt nainen oli, hänen kasvonsa kirkastuivat iloisesta hymystä. Hän huudahti, hätkähti satulassaan ja kannusti hevosensa neliin. Tultuaan vaunujen viereen hän hyppäsi apua odottamatta maahan ja juoksi ratsupukuaan kannatellen Dollyn luo.
— Niin minä luulinkin enkä uskaltanut luulla. Kuinka hauskaa! Et voi kuvitella kuinka iloinen olen! hän puhui painaen välillä kasvonsa Dollyn kasvoja vasten ja suudellen häntä, ja välillä taas katsoen häntä hymyillen silmiin. — Mikä ilo minulle, Aleksei! hän sanoi katsahtaen Vronskiin, joka oli myös hypännyt alas hevosen selästä ja tullut vaunujen luo.
Vronski otti harmaan, korkean hatun päästään ja astui Dollyn luo.
— Ette usko, kuinka hyvillämme olemme tulostanne, hän sanoi erityisen painokkaasti ja hymyili niin, että vahvat valkeat hampaat välkkyivät.
Vasenka Veslovski nosti hevosen selästä lakkiaan ja heilautti iloisesti sen nauhoja päänsä yllä tervehtiäkseen vierasta.
— Se on ruhtinatar Varvara, vastasi Anna Dollyn kysyvään katseeseen, kun vaunut olivat saavuttaneet heidät.
— Vai niin! sanoi Darja Aleksandrovna, ja hänen kasvoissaan kuvastui salainen mielipaha.
Ruhtinatar Varvara oli hänen miehensä täti, ja Dolly tunsi hänet jo vanhastaan eikä pitänyt hänestä. Hän tiesi, että ruhtinatar Varvara oli kaiken ikänsä kyläillyt rikkaitten sukulaistensa luona; ja Dollyä loukkasi se seikka, että hänen miehensä sukulainen oli nyt asettunut Vronskin elätettäväksi. Anna huomasi Dollyn ilmeen, hämmentyi ja punastui, pudotti kädestään pitkät helmansa ja oli vähällä kompastua.
Darja Aleksandrovna meni pysähtyneiden ajoneuvojen luo ja tervehti kylmästi ruhtinatar Varvaraa. Svijazhski oli myös hänelle tuttu. Svijazhski kysyi, miten hänen eriskummallinen ystävänsä Levin jaksoi nuoren vaimonsa kanssa, ja luotuaan pikaisen silmäyksen nelivaljakon hevosiin ja kuluneisiin vaunuihin, ehdotti, että arvoisat rouvat istuutuisivat char-a-bancs'iin.
— Ja minä lähden noilla kulkuneuvoilla, hän sanoi. — Hevonen on kiltti, ja ruhtinatar ajaa mainiosti.
— Ei, olkaa te vain siellä, sanoi Anna, — me ajamme yhdessä Darja Aleksandrovnan kanssa, ja ottaen Dollyä käsivarresta vei hänet takaisin vaunuihin.
Darja Aleksandrovna ihasteli silmät suurina noita hienoja ajopelejä, jollaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, kauniita hevosia ja hienostuneita, säteileviä kasvoja, jotka häntä ympäröivät. Mutta eniten häntä ihmetytti muutos, joka oli tapahtunut hänelle niin tutussa ja rakkaassa Annassa. Toinen, vähemmän tarkkaavainen nainen, joka ei olisi tuntenut Annaa ennestään eikä ajatellut niitä asioita, joita Dolly oli miettinyt tullessaan, ei olisi huomannut Annassa mitään erikoista. Mutta Dolly huomasi hänessä heti sen erityisen kauneuden, joka ilmenee naisissa vain rakkauden parhaimpina aikoina, eikä voinut olla sitä mielessään ihastelematta. Jokainen piirre hänen kasvoissaan, poskien ja leuan kuoppien selkeys, huulten asento, hymy, joka ikään kuin liihotteli ympäri kasvoja, silmien loiste, liikkeiden siro nopeus, äänen täyteläinen sointi, vieläpä hänen ystävällisen äkäinen vastauksensakin Veslovskille, kun tämä pyysi saada ratsastaa hänen ratsullaan opettaakseen sitä laukkaamaan oikealla puolen kaikki tämä oli erityisen viehättävää; ja hän näytti itse tietävän sen ja iloitsevan siitä.
Kun Dolly ja Anna olivat istuutuneet vaunuihin, molemmat valtasi yhtäkkiä omituinen hämmennys. Anna hämmentyi huomatessaan Dollyn tarkkaavaisen ja kysyvän katseen; Dolly taas ei voinut Svijazhskin huomautuksen jälkeen olla ujostelematta vanhoja likaisia "kulkuneuvojaan", joihin Annakin oli istuutunut. Kuski Filipp ja kirjanpitäjä olivat myös ikään kuin hämillään. Salatakseen kainostelunsa konttoristi hyöriskeli vaunujen ympärillä ollen auttavinaan rouvia vaunuihin, mutta Filipp kävi synkännäköiseksi ja päätteli, ettei tuosta ulkomaalaisesta komeudesta kannattanut välittää mitään. Hän katsahti mustaan juoksijaan ja hymähti ivallisesti, ikään kuin varmana siitä, että tuollainen on hyvä vain "romenaatihevosena", mutta ettei se mene helteessä neljääkymmentäkään virstaa yhtä mittaa.
Työkärryjen luona olevat talonpojat olivat kaikki nousseet seisomaan ja katselivat uteliaina ja iloisina maantielle tehden huomautuksiaan herrasväestä.
— Hyvillään näkyvät olevan, eivät ole tainneet ihan äsken tavata, sanoi niinipäähineinen, kiharatukkainen ukko.
— Tuolla mustalla orilla sitä kelpaisi lyhteitä ajaa; liukkaasti menisi.
— Katsokaas! Onko tuo housuniekka nainen? sanoi eräs miehistä osoittaen naistensatulaan istuutuvaa Vasenka Veslovskia.
— Ei, mies se on. Kas, miten kiepsahti näppärästi.
— Tokko tässä enää kannattaa ruveta ruokalevolle?
— Mitä sitä enää tämän päivän nimiin nukkumaan? sanoi ukko ja katsoi kämmenensä alitse aurinkoa kohti. — Päivä on jo yli puolen! Ottakaahan koukut, niin lähdetään.