XVIII
Anna katseli Dollyn laihoja, kuihtuneita ja pölyisiä kasvoja ja aikoi sanoa, että Dolly oli vanhentunut; mutta muistaessaan itse kaunistuneensa ja huomatessaan Dollyn ihastuneen katseen hän huoahti ja alkoi puhua omasta itsestään.
— Sinä katselet minua, hän sanoi, — ja ajattelet, voinko minä olla onnellinen nykyisessä asemassani. No niin. Häpeä tunnustaa, mutta minä… minä olen anteeksiantamattoman onnellinen. On aivan kuin olisin ollut loihdittuna tai nähnyt hirveää, kammottavaa unta ja yhtäkkiä herännyt ja huomannut, ettei noita kauheuksia olekaan. Minä olen saanut kestää paljon piinallista ja kauheata, mutta nyt olen jo kauan aikaa, varsinkin siitä saakka, kun tulimme tänne, ollut kovin onnellinen!… hän sanoi katsoen Dollyyn arasteleva, kysyvä hymy huulillaan.
— Onpa hauska kuulla! sanoi Dolly hymyillen, mutta kylmemmin kuin olisi tahtonut. — Olen kovin iloinen puolestasi. Miksi et ole kirjoittanut minulle?
— Miksikö?… Siksi, etten ole rohjennut… sinä unohdat minun asemani…
— Et rohjennut? Minulle? Jos sinä tietäisit kuinka minä… Minusta on…
Dolly alkoi kertoa tämänaamuisia mietteitä, mutta se ei tuntunut hänestä sillä hetkellä oikein sopivalta.
— No, siitä ehdimme puhua myöhemmin. Mitä rakennuksia nuo kaikki ovat? hän kysyi tahtoen vaihtaa puheenaihetta ja osoittaen vihantojen akaasia- ja sireeniaitojen takaa näkyviä punaisia ja vihreitä kattoja. — Aivan kuin pieni kaupunki.
Mutta Anna ei vastannut hänen kysymykseensä.
— Ei, ei! Mitä mieltä sinä olet minun asemastani, mitä sinä ajattelet siitä, sano? kysyi hän.
— Minun mielestäni, Dolly aloitti, mutta samassa vaunujen ohitse nelisti naistensatulassaan raskaasti keinahteleva Vasenka Veslovski, joka oli saanut ratsun laukkaamaan tahtonsa mukaan. "Hyvin menee, Anna Arkadjevna!" hän huudahti. Anna ei edes vilkaissut häneen päin; mutta Dollystä tuntui taaskin vaikealta ryhtyä täällä maantiellä tuohon pitkään keskusteluun, ja siksi hän supisti sanottavansa muutamaan lauseeseen.
— En ajattele mitään, hän sanoi, — minä olen aina pitänyt sinusta, ja jos oikein pitää jostain ihmisestä, niin pitää hänestä kokonaisena, sellaisena kuin hän on, eikä vain sellaisena kuin tahtoisi hänen olevan.
Anna käänsi katseensa pois silmiään siristäen — se oli uusi tapa, jota Dolly ei ollut ennen huomannut — ja vaipui hetkeksi mietteisiin voidakseen ymmärtää Dollyn sanojen koko merkityksen. Päästyään perille niistä hän katsahti Dollyyn.
— Jos sinulla olisi joitakin syntejä, hän sanoi, — niin ne kaikki annettaisiin sinulle anteeksi tulosi ja noiden sanojesi tähden.
Ja Dolly näki, kuinka kyyneleet kihosivat Annan silmiin. Hän puristi vaiti Annan kättä.
— Niin, mitä rakennuksia nuo ovat? Kylläpä niitä on paljon! toisti hän hetken vaitiolon jälkeen äskeisen kysymyksensä.
— Ne ovat työväen ja virkailijoiden asuntoja, tehdasrakennuksia ja hevostalleja. Tuosta alkaa puisto. Kaikki oli päässyt rappeutumaan, mutta Aleksei on korjauttanut kaiken. Hän pitää niin tästä maatilastaan ja on hyvin innostunut maataloudesta, mitä en ollenkaan osannut odottaa. Hän on niin monipuolinen luonne! Mihin ikinä hän ryhtyy, hän tekee kaikki loistavasti. Hän ei ikävöi vähääkään, päinvastoin, hän nauttii työstään. Mikäli minä ymmärrän, hänestä on tullut mainio, harkitseva isäntä, taloudenpidossaan melkein itara. Mutta ainoastaan siinä. Kun on kysymys kymmenistä tuhansista, silloin hän ei laske, Anna puhui kasvoillaan se salaperäisen iloinen veitikkamainen hymy, jollainen naisilla usein on heidän puhuessaan rakastamansa miehen salaisista ominaisuuksista, joista vain he ovat päässeet perille. — Tuo suuri rakennus tuolla, näethän, on uusi sairaala. Minä luulen sen tulevan maksamaan toistasataatuhatta ruplaa. Se on hänen lempilapsensa nykyään. Ja tiedätkö miten se sai alkunsa? Talonpojat pyysivät häntä luovuttamaan heille heinämaata halvempaan hintaan, mutta hän ei suostunut, ja minä moitin häntä saituudesta. Ei tietenkään yksinomaan siitä syystä, mutta osaksi kuitenkin, hän ryhtyi puuhaamaan tuota sairaalaansa näyttääkseen, ettei ole saita, ymmärräthän. Totta kyllä c'est une petisesse[38]; mutta minä rakastan häntä vieläkin enemmän sen vuoksi. Nyt saat heti nähdä asuinrakennuksen. Se on hänen isoisänsä ajoilta eikä sitä ole vähääkään muutettu.
— Kuinka kaunis! sanoi Dolly ihastuen väkisinkin, kun komea pylväskoristeinen talo tuli näkyviin puutarhan vanhojen puiden monivivahteisen vihannuuden takaa.
— Niin, eikö olekin? Yläkerrasta on ihastuttava näköala.
He ajoivat hiekoitetulle, kukkapenkereiden koristamalle pihamaalle, missä kaksi miestä paraikaa asetteli särmikkäitä kiviä möyhennetyn kukkapenkin ympärille, ja pysähtyivät katetun pääoven eteen.
— Ahaa, he ovat jo tulleet! sanoi Anna nähdessään ratsuhevosia paraikaa vietävän pois pihasta. — Eikö tuo hevonen olekin kaunis. Se on englantilainen cob. Minun lemmikkini. Tuokaa se tänne ja antakaa sokeria. Missä kreivi on? hän kysyi kahdelta juhlapukuiselta lakeijalta, jotka kiiruhtivat ottamaan heitä vastaan. — Kas, sieltähän hän tulee! hän lisäsi nähdessään myös Vronskin ja Veslovskin tulevan vastaan.
— Mihin te tahdotte sijoittaa ruhtinattaren? kysyi Vronski ranskaksi
Annalta ja vastausta odottamatta tervehti vielä kerran Darja
Aleksandrovnaa hänen kättään suudellen. — Isoon parvekehuoneeseenko?
— Oi ei, se on niin kaukana! Ennemminkin kulmahuoneeseen, niin saamme olla enemmän yhdessä. No, käydäänpä sisään, sanoi Anna annettuaan hevoselleen lakeijan tuomat sokeripalaset.
— Et vous oubliez votre devoir[39], hän sanoi Veslovskille, joka oli myös tullut kuistille.
— Pardon, j'en ai tout plein des poches[40], vastasi Veslovski hymyillen, työntäen sormensa liivintaskuihin.
— Mais vous venez trop tard[41], sanoi Anna pyyhkien liinalla hevosen syöttämisestä kastunutta kättään.
Anna kääntyi Dollyn puoleen: — Tokihan sinä nyt jäät pitemmäksi aikaa. Yhdeksi päiväksikö? Sehän on mahdotonta.
— Lupasin niin kotona, ja lapsetkin… sanoi Dolly ujostellen pölyisiä kasvojaan ja käsilaukkuaan.
— Ei, Dolly kulta… No, katsotaan. Mennään, mennään! Anna sanoi vieden Dollyä huoneeseen.
Se ei ollut se vierashuone, jota Vronski oli ehdottanut, vaan toinen, jonka puutteet Anna sanoi Dollyn kyllä antavan anteeksi. Ja tämä huone, jota ei voitu tarjota anteeksi pyytämättä, oli niin hieno, ettei Dolly ollut koskaan asunut sellaisessa. Huone toi hänen mieleensä parhaat ulkomaiset hotellit.
— Voi, rakkaani, kuinka onnellinen olen tulostasi! sanoi Anna istuutuen ratsastuspuvussaan hetkeksi Dollyn viereen. — Kerro minulle kotiväestäsi. Stivaa olen vilaukselta tavannut. Mutta eihän hän osaa kertoa lapsistaan. Kuinka minun Tanja-lemmikkini jaksaa? Hän on kai iso tyttö jo?
— Niin, isohan hän on, vastasi Darja Aleksandrovna lyhyesti ja ihmetteli itsekin omaa kylmyyttään. — Meillä on niin mukavaa, kun asumme Levinien luona, lisäsi hän.
— Jospa minä olisin tiennyt, sanoi Anna, — ettet sinä halveksi minua… Teidän olisi pitänyt tulla meille kesäksi. Onhan Stiva Aleksein vanha hyvä ystävä, hän lisäsi ja punastui äkkiä.
— Niin, mutta meidän on siellä niin hyvä… sanoi Dolly hämillään.
— Oi, olen niin iloinen, että puhun tyhmyyksiä. Kuinka hyvin sinä teit! Anna sanoi suudellen häntä taas. — Sinä et ole vielä sanonut minulle, mitä mieltä olet minusta, mutta minäpä tahdon tietää kaikki. Olen joka tapauksessa iloinen siitä, että saat nähdä millainen olen. Minä en tahdo kenenkään luulevan, että minun tarkoitukseni on osoittaa jotakin. Minä en tahdo osoittaa enkä todistaa mitään, tahdon vain elää tekemättä pahaa kenellekään paitsi itselleni. Siihen kai minulla on oikeus, vai mitä? Se on kuin onkin pitkä kysymys, puhutaan siitä myöhemmin perin pohjin. Minä menen nyt pukeutumaan ja lähetän kamarineidon avuksesi.