XVI
Rupeamatta suorastaan väittämään vastaan Sergei Ivanovitsh ohjasi tottuneen väittelijän tavoin keskustelun heti toiseen suuntaan.
— Jos sinä tahdot aritmeettista tietä ottaa selvää kansan hengestä, se on tietenkin sangen vaikeasti tavoitettavissa. Äänioikeutta meillä ei ole olemassa eikä tule vastakaan olemaan, sillä se ei ilmaise kansan tahtoa: mutta siihen on muitakin teitä. Se tuntuu ilmassa, sen tuntee sydämellään. Minä en puhu niistä vedenalaisista virtauksista, jotka ovat liikkuneet kansan seisovassa meressä ja jotka jokaisen ennakkoluulottoman ihmiset täytyy tunnustaa; tahdon viitata vain sivistyneistön elämään. Kaikki eri puolueet, jotka ennen olivat niin vihamielisiä keskenään, ovat nyt sulautuneet yhteen. Kaikki eripura on loppunut, kaikki yhteiskunnalliset äänenkannattajat puhuvat samaa, kaikki tuntevat sen luonnonvoiman, joka heidät on vallannut ja vie heitä samaan suuntaan.
— Niin kyllä, sanomalehdet puhuvat kaikki samaa, sanoi ruhtinas.
— Se on totta. Niin yhtä ja samaa kuin sammakot ukonilman edellä.
Niiden takiahan sitä ei mitään muuta kuulekaan.
— Olivatpa ne sammakkoja tai ei, minä en sanomalehtiä julkaise enkä tahdo niitä puolustaa; mutta minä puhun sivistyneistön yksimielisyydestä, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen veljeensä päin. Levin aikoi vastata, mutta vanha ruhtinas ehti ennemmin.
— No, siitä yksimielisyydestä voi sanoa vielä muutakin, sanoi ruhtinas. — Minä otan esimerkiksi vävyni Stepan Arkadjevitshin, te tunnette hänet. Hän saa nyt paikan jonkin herra ties minkänimisen toimiston komiteassa. Mitään työtä siinä ei ole — Dolly, ei kai se ole salaisuus — mutta palkka on kahdeksan tuhatta ruplaa. Koettakaas kysyä häneltä, onko hänen uusi virkansa hyödyllinen, niin hän todistaa teille, että sen on mitä kipeimmin tarpeen vaatima. Ja hän on rehellinen mies; mutta eihän sitä voi olla uskomatta kahdeksan tuhannen hyötyyn.
— Niin, hän pyysi minua ilmoittamaan paikan saannistaan Darja Aleksandrovnalle, Sergei Ivanovitsh sanoi tyytymättömänä, katsoen ruhtinaan poikkeavan aiheesta.
— Sellaista se on sanomalehdenkin yksimielisyys. Minä kyllä tiedän ne asiat: kun vain on sota, niillä on kaksikertaiset tulot. Tietenkin ne silloin ovat sitä mieltä, että kansan ja slaavilaisten kohtalot… ja niin edespäin.
— On useita lehtiä, joista en pidä, mutta tuo on epäoikeutettua, sanoi Sergei Ivanovitsh.
— Minä panisin vain yhden ehdon, jatkoi ruhtinas. — Alphonse Karr kirjoitti siitä erinomaisesti ennen Preussin sotaa. "Teidän mielestänne sota on välttämätön? Hyvä. Se joka saarnaa sotaa, mars erityiseen etujoukkoon, joka aina ensimmäisenä johtaa muita rynnäkköön ja hyökkäykseen."
— Olisi toimittajilla hiki hatussa! sanoi Katavasov ja remahti nauramaan kuvitellessaan tuntemansa toimittajat tuollaisen valiolegioonan sotilaina.
— Nehän tietysti pakenisivat, huomautti Dolly, — ja häiritsisivät muita.
— Jos pakenisivat, niin hauleja selkään tai kasakat ruoskineen ajamaan takaa, sanoi ruhtinas.
— Tuo on huonoa pilaa, suokaa anteeksi, ruhtinas, Sergei Ivanovitsh sanoi.
— Minä en näe siinä mitään pilaa, että… Levin aloitti, mutta
Sergei Ivanovitsh keskeytti hänet.
— Kullakin yhteiskunnan jäsenellä on oma tehtävänsä, hän sanoi. — Ajatuksen miehet täyttävät tehtävänsä yleisen mielipiteen ilmaisijoina. Yleisen mielipiteen yksimielinen ja täydellinen julkituominen on sanomalehdistön ansio ja ilahduttava ilmiö. Parikymmentä vuotta takaperin me olisimme vaienneet, mutta nyt kuuluu Venäjän kansan ääni, ja se kansa on valmis nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan itsensä sorrettujen veljiensä puolesta; se on suuri edistysaskel ja varma voiman merkki.
— Mutta eihän ole kyse pelkästä uhrautumisesta, vaan myös turkkilaisten murhaamisesta, Levin sanoi arasti. — Kansa uhrautuu ja on aina valmis sen tekemään oman sielunsa hyväksi, mutta ei toisten tappamiseksi, hän lisäsi yhdistäen tahtomattaan keskustelun niihin ajatuksiin, jotka häntä niin kovasti kiinnostivat.
— Sielunsa hyväksi? Se käsite, ymmärrättehän, on luonnontieteilijälle hämärä. Mitä te sielulla tarkoitatte? sanoi Katavasov hymyillen.
— Kyllä te sen tiedätte.
— Minulla ei totisesti ole siitä pienintäkään aavistusta! väitti
Katavasov äänekkäästi nauraen.
— En rauhaa, vaan miekan minä toin teille, sanoo Kristus, Sergei Ivanovitsh nosti yksinkertaisesti ja kuin aivan selvänä asiana esiin juuri sen raamatunkohdan, joka oli aina eniten vaivannut ja kummastuttanut Leviniä.
— Oikein sanottu, sanoi taaempana seisova ukko jälleen vastaukseksi sattumalta häneen luotuun katseeseen.
— Hävisitte, veliseni, oikein pahasti hävisitte, huudahti Katavasov iloisesti.
Levin punastui harmista — ei sen vuoksi, että oli joutunut tappiolle, vaan siksi, että oli antautunut väittelyyn.
"Ei, minä en voi väitellä heidän kanssaan", ajatteli hän, "heillä on läpitunkemattomat panssarinsa, mutta minä olen alaston."
Hän näki, että Sergei Ivanovitshia ja Katavasovia oli mahdoton saada muuttamaan kantaansa ja hänen itsensä oli vielä mahdottomampi luopua vakaumuksestaan. Se, mitä he saarnasivat, oli sitä samaa järjen ylpeyttä, joka oli ollut vähällä viedä hänet turmioon. Hänen mielestään muutamilla kymmenillä ihmisillä, joukossa hänen veljensäkin, ei voinut olla oikeutta väittää sen nojalla, mitä muutamat sadat pääkaupunkeihin saapuneet suurisuiset vapaaehtoiset kertoivat, että he sanomalehtineen olivat kansan tahdon ja ajatustavan julkituojia, ajatustavan, joka sai ilmaisunsa kostona ja murhana. Hän ei voinut hyväksyä sitä, koska ei ollut nähnyt sellaisten ajatusten ilmauksia kansassa, jonka keskuudessa hän eli, eikä havainnut niitä omassa itsessään (eikä hän voinut pitää itseään muuna kuin yhtenä niistä ihmisistä, jotka muodostivat Venäjän kansan); ennen kaikkea tuo näkökanta oli hänelle vieras siksi, että hän samoin kuin kansakin tiesi varmasti, että yhteinen hyvä, missä ikinä se piilikin, oli saavutettavissa vain ankarasti noudattamalla sitä hyvyyden lakia, joka on jokaiselle ilmoitettu, eikä hän siis voinut toivoa sotaa eikä saarnata minkäänlaisten yhteisten tarkoitusperien puolesta. Hän kannatti Mihailytshia ja koko kansaa, joka oli ilmaissut ajatuksensa varjagien hallitsijoiksi kutsumista koskevassa tarussa: "Ruhtinoikaa ja hallitkaa meitä. Me lupaamme ilomielin täydellistä nöyryyttä. Kaiken vaivannäön, kaikki nöyryytykset, kaikki uhraukset me otamme niskoillemme; mutta tuomitseminen ja päättäminen ei kuulu meille." Nyt kansa olisi Sergei Ivanovitshin sanojen mukaan luopumassa tuosta niin kalliilla hinnalla ostetusta oikeudestaan.
Levin olisi vielä tahtonut sanoa, että jos yleinen mielipide oli erehtymätön tuomari, niin mikseivät myös vallankumous tai kommuuni olisi yhtä oikeutettuja kuin liike slaavilaisten hyväksi. Mutta kaikki nämä olivat ajatuksia, jotka eivät vieneet mihinkään tulokseen. Sitä paitsi näkyi aivan selvästi, että tällä hetkellä väittely hermostutti Sergei Ivanovitshia, ja siksi väittely oli pahaa. Levin ei vastannut mitään, kiinnitti vain vieraidensa huomion tiheneviin pilviin ja ehdotti, että lähdettäisiin kotiin ennen kuin sade ehtisi.