XVII
Ruhtinas ja Sergei Ivanovitsh istuutuivat rattaille ja lähtivät ajamaan kotia kohti; muu seurue kiiruhti jalkaisin heidän jäljestään.
Mutta vuoroin vaaleneva, vuoroin tummeneva ukkospilvi nousi niin nopeasti, että jalkamiesten täytyi vielä lisätä vauhtia ehtiäkseen kotiin ennen sadetta. Pilviröykkiön etureuna vyöryi taivaalla matalalla kuin musta nokisavu. Oli vielä parisataa askelta kotiin, kun tuuli jo nousi ja rankkasade saattoi puhjeta joka hetki.
Lapset juoksivat edellä kirkuen pelosta ja ilosta. Darja Aleksandrovna tuli juoksujalkaa jäljestä päästämättä heistä katsettaan ja taistellen hameitaan vastaan, joita tuuli hulmutti ja kääri hänen sääriensä ympäri. Herrat harppoivat pitkin askelin, pidellen hattujaan. He olivat jo aivan kuistin edessä, kun suuri pisara iskeytyi läiskähtäen rautaisen vesikourun reunaan. Lapset ja aikuiset juoksivat iloisesti hälisten katon suojaan.
— Missä on Katerina Aleksandrovna? kysyi Levin Agafja Mihailovnalta, joka tuli eteisessä vastaan, kasa liinoja ja vaippoja käsivarrellaan.
— Eikös hän teidän kanssanne ollutkaan?
— Entä Mitja?
— Haassa varmaankin hoitajan kanssa. Levin sieppasi vaipat ja juoksi hakaan.
Tuona lyhyenä aikana pilvi oli jo ehtinyt kokonaan peittää auringon, ja oli tullut pimeää kuin auringonpimennyksen aikana. Tuuli temmelsi väkivaltaisesti pakottaen Levinin väliin pysähtymään: se repi lehtiä ja kukkia lehmuksesta, paljasti rumasti ja oudosti koivujen valkeat oksat ja taivutti kaiken samaan suuntaan: akaasiat, kukat, takiaiset, heinän ja puiden latvat. Puutarhatyössä olleet palvelustytöt juoksivat kirkuen tuvan katon alle. Rankkasateen valkea esirippu peitti jo kaukaisen metsän ja puolet läheistä peltoa ja lähestyi nopeasti hakaa. Tiheinä pisaroina lankeavan sateen kostea tuoksu täytti ilman.
Painaen päätään eteenpäin ja taistellen tuulta vastaan, joka tahtoi riistää häneltä liinat, Levin lähestyi hakaa ja näki jo jotain valkeaa tammen takana, kun koko maailma äkkiä välähti häikäisevään leimahdukseen ja oli kuin taivaankansi olisi räjähtänyt rikki. Kun Levin avasi valon hetkeksi sokaisemat silmänsä ja katsoi häntä haasta erottavan sankan sadeverhon läpi, hän huomasi heti kauhukseen, että metsän keskellä kasvavan tutun tammen vihreä latva oli omituisesti muuttanut asentoaan. "Onkohan salama murskannut sen?" Levinin mielessä välähti, kun tammen latva yhä kiihtyvällä vauhdilla painui toisten puiden taa, ja samassa kuului toisten puitten päälle kaatuvan ison puun ryske.
Salaman leimahdus, ukkosen jyrinä ja kylmä, kostea tuntu, joka äkkiä ympäröi Levinin, sulautuivat hänen sielussaan yhdeksi kauhun tunteeksi.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Kunhan ei vain heidän päälleen! sopersi hän.
Ja vaikka hän heti tuli ajatelleeksi, miten järjetön hänen rukouksensa oli, koska tammi oli jo kaatunut, hän toisti sen tietäen, ettei kuitenkaan osannut tehdä mitään parempaa kuin toistaa tuota mieletöntä rukousta.
Hän juoksi sille paikalle, jossa he tavallisesti olivat, mutta ei löytänyt heitä.
He olivat lehdon toisessa laidassa, vanhan lehmuksen alla, ja kutsuivat häntä. Kaksi tummaa hahmoa (ennen ne olivat olleet valkeita) seisoi kumartuneena jonkin esineen ääressä. Ne olivat Kitty ja lapsenhoitaja. Sade harveni jo ja päivä alkoi taas valjeta, kun Levin ehti heidän luokseen. Hoitajan hameen helmus oli kuiva, mutta Kittyn vaatteet olivat läpimärät ja painautuneet kiinni vartaloon. Vaikka sade oli jo ohi, he seisoivat yhä samassa asennossa, jossa olivat olleet ukonilman alkaessa: kumpikin kumartuneena vihreän päivänvarjon peittämien pikku rattaiden ääreen.
— Kaikki hengissä? Ja vahingoittumattomina? Jumalan kiitos, Levin huudahti ja kiiruhti heidän luokseen lätäkköisen ruohon poikki, vettä täynnä olevat kengät litisten.
Kittyn punaiset, märät kasvot hymyilivät arasti hänelle muotoaan muuttaneen hatun alta.
— Eikö sinua hävetä! En käsitä, kuinka voit olla niin varomaton! ryhtyi Levin harmistuneena nuhtelemaan vaimoaan.
— Se ei ollut minun syyni. Olin juuri aikeissa lähteä täältä, kun poika kävi levottomaksi. Hänet täytyi vaihtaa kuiviin. Olimme juuri… Kitty alkoi puolustautua.
Mitjalla ei ollut mitään hätää, hän ei ollut edes kastunut, hän nukkui kaikessa rauhassa.
— No, Jumalan kiitos! Minä en tiedä mitä puhun.
Märät vaipat ja liinat koottiin; lapsenhoitaja otti pojan syliinsä ja lähti. Levin kulki vaimonsa rinnalla ja puristi salaa hänen kättään pyytäen siten anteeksi äskeistä kiivastumistaan.