XX

— No, ruhtinatar, tässä on nyt Dolly, jota te olette niin halunnut tavata, sanoi Anna astuen Darja Aleksandrovnan kanssa suurelle kiviselle ulkoparvekkeelle, jonka varjoisammalla puolella ruhtinatar Varvara istui ompelukehyksensä ääressä kirjailemassa tuolinpäällystä kreivi Aleksei Kirillovitshille. — Hän sanoo, että ei tahdo mitään ennen päivällistä, mutta käskekää sentään tuomaan aamiaista; minä menen hakemaan Alekseita ja tuon heidät kaikki tänne.

Ruhtinatar Varvara otti Dollyn ystävällisesti ja hieman holhoavasti vastaan ja alkoi heti selittää asettuneensa Annan luo siitä syystä, että oli aina pitänyt hänestä enemmän kuin Katerina-sisko eli ruhtinatar Katerina Pavlovna, joka oli kasvattanut Annan, ja että nyt, kun kaikki olivat hylänneet Annan, hän piti velvollisuutenaan auttaa tätä tänä mitä vaikeimpana ajanjaksona.

— Kun hän saa avioeron, minä poistun takaisin yksinäisyyteeni, mutta nyt minä voin olla hyödyksi, ja täytän velvollisuuteni, niin raskasta kuin se minulle onkin, toisin kuin muutamat muut. Kuinka herttaisesti sinä teit kun tulit! He elävät aivan kuin kaikkein parhaimmat aviopuolisot; Jumala olkoon heidän tuomarinsa, se ei ole meidän ihmisten asia. Ovatko he muka ensimmäiset? Entäs Birjuzovski ja rouva Avenjeva… Itse Nikandrovkin, ja Vasiljev ja rouva Mamonova, ja Liza Neptunova… Eikä kukaan puhunut mitään. Loppujen lopuksi kaikki avasivat heille ovensa. Ja toiseksi, c'est un intérieur si joli, si comme il faut. Tout-á-fait à l'anglaise. On se ré-unit le matin au breakfeast et puis on se sépare[49]. Ennen päivällistä saa jokainen tehdä mitä tahtoo. Päivällinen on kello 7. Stiva teki oikein kiltisti lähettäessään sinut. Hänen ei pidä halveksia heitä. Tiedätkö, kreivi Vronski voi äitinsä ja veljensä avulla saada aikaan mitä hyvänsä. He tekevät täällä paljon hyvää. Eikö hän ole puhunut sinulle sairaalastaan? Ce sera admirable[50], kaikki on tuotu Pariisista.

Puhelu keskeytyi, kun Anna, joka oli löytänyt herrat biljardihuoneesta, palasi heidän seurassaan parvekkeelle. Päivälliseen oli vielä aikaa, ilma oli ihana, ja siksi tehtiin useampia ehdotuksia jäljellä olevien kahden tunnin viettämiseksi. Ajanviettotapoja oli Vozdvizhenskojessa hyvin paljon, ja ne olivat kokonaan toisenlaisia kuin Pokrovskojessa.

— Une partie de lawn tennis[51], Veslovski ehdotti hymyillen kaunista hymyään. — Me rupeamme taas samalle puolelle, Anna Arkadjevna.

— On liian kuuma. Emmekö mieluummin kävelisi hiukan puutarhassa ja menisi sitten soutelemaan näyttääksemme Darja Aleksandrovnalle rantoja, ehdotti Vronski.

— Minä suostun kaikkeen, sanoi Svijazhski.

— Luullakseni Dollykin tahtoisi mieluummin kävellä, eikö niin?
Sitten menemme vähän soutelemaan, sanoi Anna.

Niin päätettiinkin. Veslovski ja Tushkevitsh lähtivät edellä uimahuoneelle laittamaan veneitä kuntoon.

Toiset lähtivät hiljalleen kävelemään pitkin puutarhakäytävää; Anna ja Svijazhski kulkivat edellä, Dolly ja Vronski jäljessä. Dollyä kahlitsi ja masensi hiukan tämä kokonaan uusi ympäristö, johon hän oli joutunut. Teoreettisesti järkeilemällä hän saattoi puolustaa Annan tekoa, jopa suorastaan hyväksyäkin sen. Kuten monet siveellisen elämän yksitoikkoisuuteen väsyneet, nuhteettoman siveelliset naiset, hänkin oli välimatkan päästä täysin suvaitsevainen rikollista rakkautta kohtaan ja tunsi miltei kadehtivansa sitä. Sitä paitsi hän sydämestään rakasti Annaa. Mutta kun hän nyt näki tämän ilmielävänä noiden hänelle vieraiden, nykyajan tapaan käyttäytyvien ihmisten parissa, hänen tuli paha olla. Erityisesti häntä vaivasi ruhtinatar Varvara, joka antoi kaiken anteeksi niiden mukavuuksien takia, joista sai nyt nauttia.

Ylipäätään Dolly hyväksyi Annan teon abstraktilla tasolla, mutta silti hänestä tuntui epämiellyttävältä nähdä miestä, jonka tähden Anna oli toiminut sillä tavoin. Sitä paitsi hän ei ollut koskaan pitänyt Vronskista. Tämä oli Dollyn mielestä ylpeä ilman mitään syytä ylpeilyyn, ellei otettu lukuun rikkautta. Täällä kotonaan hän teki Dollyyn vielä mahtailevamman vaikutuksen kuin ennen, eikä Dolly voinut olla vapautunut hänen seurassaan. Dollyä vaivasi samanlainen tunne kuin paikatussa nutussa kamarineidon edessä seisoessa. Silloin häntä olivat kiusanneet nutun paikat, nyt hänen oli paha olla oman itsensä tähden.

Dolly tunsi näyttävänsä nololta ja haki puheenaihetta. Vaikka hän arvelikin, ettei niin ylpeä mies kuin Vronski pitäisi siitä, että hänen taloaan ja puutarhaansa kehuttaisiin, hän mainitsi paremman aiheen puutteessa olevansa niihin hyvin ihastunut.

— Niin, se on hyvin kaunis rakennus ja hyvää, vanhanaikaista tyyliä, vastasi Vronski.

— Pidin kovasti kuistin edessä olevasta pihamaasta. Onko se ollut sellainen ennenkin?

— Ei toki! sanoi Vronski ja hänen kasvonsa kirkastuivat mielihyvästä. — Jospa te olisitte nähnyt sen nyt keväällä!

Ja hän alkoi ensin varovasti ja sitten yhä enemmän ja enemmän innostuen kiinnittää vieraan huomiota talon ja puutarhan koristeiden yksityiskohtiin. Näkyi, että Vronski, joka oli uhrannut niin paljon vaivaa kartanonsa parantamiseen ja kaunistamiseen, oli kaivannut tilaisuutta saadakseen hieman kerskailla siitä vieraalle ja että hän iloitsi vieraan kehuista sydämestään.

— Jos haluatte vilkaista sairaalaa ettekä ole väsynyt, niin se on tässä lähellä. Menemmekö? hän sanoi katsahtaen Dollya silmiin vakuuttuakseen siitä, ettei se ikävystyttänyt tätä.

— Lähdetkö, Anna? lisäsi hän kääntyen Annan puoleen.

— Lähdemme kai. Vai mitä? kysyi Anna Svijazhskilta. — Mais il ne faut pas laisser le pauvre Veslovski et Tushkevitsh se morfondre là dans le bateau[52]. Täytyy lähettää sanomaan… Niin, se on muistomerkki, jonka hän jättää jälkeensä, sanoi Anna kääntyen Dollyn puoleen, huulillaan samanlainen veikeän tietävä hymy kuin aikaisemminkin hänen puhuessaan sairaalasta.

— Se on suurtyö! sanoi Svijazhski. Mutta jottei näyttäisi siltä, että hän tahtoo mairitella Vronskia, hän lisäsi huudahdukseensa pienen moitteen tapaisen huomautuksen. — Minä en voi olla ihmettelemättä, kreivi, hän sanoi, — kuinka te, joka terveydellisessä suhteessa teette niin paljon kansan hyväksi, olette niin välinpitämätön kouluista.

— C'est devenu tellement commun, les écoles[53], sanoi Vronski. —
Ei nyt oikeastaan siitäkään syystä, mutta minä innostuin nyt tähän,
ymmärrättehän. Tästä pääsemme suorinta tietä sairaalaan, hän sanoi
Darja Aleksandrovnalle osoittaen puistotiestä haarautuvaa käytävää.

Naiset avasivat päivänvarjonsa ja kääntyivät sivukäytävälle, joka muutaman mutkan jälkeen johti pienelle portille. Tultuaan portista Darja Aleksandrovna näki edessään suuren, punaisen, monimutkaisen rakennuksen. Se oli jo melkein valmis ja sen maalaamaton peltikatto välkkyi häikäisevänä kirkkaassa päivänpaisteessa. Sen rinnalla kohosi keskeneräinen telineiden ympäröimä rakennus. Esiliinoin itsensä suojanneet työmiehet seisoivat telineillä ja asettelivat tiiliä paikoilleen, ammensivat ämpäreistä muurauslaastia ja tasoittelivat kerrosta muurauslaudoilla.

— Nopeastipa teillä työ edistyy! sanoi Svijazhski. — Kun viimeksi kävin, ei ollut kattoakaan.

— Syksyksi valmistuu kokonaan. Sisältä on jo melkein kaikki kunnossa, sanoi Anna.

— Mikä tuo toinen rakennus on?

— Siihen tulee lääkärin asunto ja apteekki, vastasi Vronski. Samassa hän näki, että lyhyeen takkiin sonnustautunut arkkitehti käveli heitä kohti. Vronski pyysi naisilta anteeksi ja lähti häntä vastaan.

Kierrettyään kalkkikuopan, josta työmiehet ottivat kalkkia, hän ja arkkitehti pysähtyivät, ja Vronski alkoi kiivaasti puhua jotakin.

— Päätykolmiosta tulee sittenkin matalampi, hän vastasi Annalle, joka kysyi, mistä he puhuivat.

— Minähän sanoin, että olisi pitänyt kohottaa perustusta, sanoi Anna.

— Niin olisi tietenkin ollut parasta, Anna Arkadjevna, sanoi arkkitehti, — mutta nyt on jo myöhäistä.

— Niin, se kiinnostaa minua kovasti, vastasi Anna Svijazhskille, joka ihmetteli hänen arkkitektonisia tietojaan. — Uudisrakennuksen tulisi olla sopusuhdassa sairaalan kanssa. Mutta se on myöhemmin keksitty ja pantu alulle ilman suunnitelmaa.

Keskusteltuaan arkkitehdin kanssa Vronski tuli taas naisten luo ja vei heidät sisään sairaalaan.

Vaikka ulkona vielä viimeisteltiinkin räystäslistoja ja alakerrassa maalattiin, oli yläkerrassa melkein kaikki jo kunnossa. Noustuaan leveitä kiviportaita ylös he tulivat ensimmäiseen suureen huoneeseen. Seinät olivat marmorinvärisiksi kalkitut, suuret, yksiruutuiset ikkunat olivat jo paikoillaan, ainoastaan parkettilattia oli vielä keskeneräinen, ja neliöitä höyläävät puusepät jättivät työnsä ja vetäisivät siteet pois tukastaan tervehtiäkseen herrasväkeä.

— Tämä on vastaanottohuone, sanoi Vronski. — Tänne tulee lukupulpetti, pöytä ja kaappi eikä mitään muuta.

— Sitten menemme tänne. Älä mene lähelle ikkunaa, sanoi Anna ja koetti, oliko maali jo kuivunut. — Aleksei, maali on jo kuivunut, lisäsi hän.

Vastaanottohuoneesta he tulivat käytävään, missä Vronski selitti heille uudenaikaisen tuuletusjärjestelmänsä. Sieltä hän vei heidät katsomaan marmorisia kylpyammeita ja erikoisjousin varustettuja vuoteita. Sitten hän näytti heille kaikki potilashuoneet, säilytys- ja pesuhuoneet, uudenaikaisen leivinuunin, käytävissä käytettävät työntörattaat, joilla voi kolisuttamatta kuljettaa tarvittavia tavaroita, ja paljon muuta. Svijazhski kiitteli kaikkea ja esiintyi joka paikassa edistyksen uusimpien saavutusten erikoistuntijana. Dolly vain ihmetteli näitä kaikkia ennennäkemättömiä ihmeitä ja kyseli tarkasti kaikkea, mikä tuotti Vronskille ilmeistä iloa.

— Niin, luulen, että tämä tulee olemaan ainoa täysin ajanmukaisesti järjestetty sairaala koko Venäjällä, sanoi Svijazhski.

— Tuleeko teillä olemaan erillinen synnytysosasto? kysyi Dolly. —
Se on tarpeellinen maalla. On usein…

Kohteliaisuudestaan huolimatta Vronski keskeytti hänet:

— Tämä ei ole synnytyslaitos, vaan sairaala, joka on avoinna kaikille sairaille paitsi tartuntatautisille, hän sanoi. — Katsokaas tätä… ja hän työnsi Darja Aleksandrovnan eteen äskettäin saapuneen toipilastuolin. — Katsokaahan. Hän istuutui tuoliin ja alkoi itse kuljettaa sitä. — Sairas ei voi kävellä, hän on vielä heikko tai hänen jalkansa ovat kipeät, mutta hän kaipaa raitista ilmaa ja ajelee tällä…

Darja Aleksandrovnaa huvitti ja miellytti kaikki, mutta eniten häntä miellytti Vronskin luonnollinen, lapsekas innostus. "Kuinka herttainen, hyvä ihminen", hän ajatteli väliin eikä kuunnellut Vronskin sanoja, katseli vain tätä, tutki tämän ilmettä ja asettui ajatuksissaan Annan sijalle. Hän oli nyt niin ihastunut tuohon innostuneeseen Vronskiin, että ymmärsi, kuinka Anna oli voinut rakastua häneen.