XXI
— Minä luulen, että ruhtinatar on väsynyt, ja tuskinpa hevoset huvittavat häntä, sanoi Vronski Annalle, joka ehdotti, että mentäisiin hevostalleille, koska Svijazhski halusi nähdä Vronskin uuden orin. — Menkää te, minä saatan ruhtinattaren kotiin, niin saamme vähän puhella, hän sanoi, — jos niin sallitte? hän sanoi Dollylle.
— Hyvin mielelläni. Minulla ei tosiaan ole juurikaan käsitystä hevosista, sanoi Darja Aleksandrovna hiukan ihmetellen.
Hän huomasi Vronskin kasvoista, että tämä tahtoi puhutella häntä kahden kesken. Eikä hän erehtynyt. Heti kun he olivat päässeet pikkuportin kautta takaisin puutarhaan, Vronski vilkaisi Annaan päin ja huomattuaan, ettei tämä enää voinut kuulla eikä nähdä heitä, aloitti:
— Te arvasitte, että minä tahdoin puhua kanssanne, hän sanoi katsoen Dollyyn nauravin silmin. — Minä en erehdy pitäessäni teitä Annan ystävänä. Hän otti hatun päästään ja pyyhki nenäliinallaan yhä kaljummaksi käyvää päätään.
Darja Aleksandrovna ei vastannut mitään, katsahti vain arasti Vronskiin. Kun hän oli jäänyt kahden tämän kanssa, oli hänet äkkiä vallannut pelko: nauravat silmät ja kasvojen ankara ilme pelottivat häntä.
Dollyn mielessä välähteli monenlaisia otaksumia siitä, mistä Vronski aikoi hänelle puhua: "Hän pyytää minua lapsineni tulemaan heille loppukesäksi, ja minun täytyy kieltäytyä; tai hän pyytää minua Moskovassa hankkimaan Annalle sopivaa seuraa… Tai kenties hän puhuu Vasenka Veslovskista ja hänen suhteestaan Annaan. Vai Kittystäkö ja omasta syyllisyydestään?" Hän odotti kaikenlaista ikävää, mutta ei kuitenkaan arvannut Vronskin tarkoitusta.
— Teillä on niin suuri vaikutusvalta Annaan, hän pitää teistä hyvin paljon, hän sanoi, — auttakaa minua.
Darja Aleksandrovna katsoi aran kysyvästi hänen tarmokkaita kasvojaan, jotka milloin kokonaan, milloin osaksi tulivat lehmusten varjosta päivänvaloon, ja odotti miten hän jatkaisi; mutta Vronski kulki äänettömänä hänen rinnallaan piirrellen kepillään vakoja käytävän soraan.
— Koska te olette Annan entisistä ystävättäristä ainoa, joka on uskaltanut tulla meille — minä en ota lukuun ruhtinatar Varvaraa — ymmärrän käyntinne niin, ettette suinkaan ole sillä tahtonut osoittaa pitävänne meidän asemaamme normaalina, vaan että te, käsittäen tämän tilanteen koko raskauden, yhä pidätte ystävästänne ja tahdotte auttaa häntä. Eikö asia ole niin? kysyi hän katsahtaen Dollyyn.
— Niin, niin, vastasi Darja Aleksandrovna, — mutta…
— Ei, keskeytti Vronski ja pysähtyi unohtaen, että hän siten saattoi noloon asemaan puhetoverinsa, jonka myös täytyi pysähtyä. — Kukaan ei tunne Annan asemaan tukaluutta kipeämmin kuin minä. Ja senhän te ymmärrätte, jos voitte pitää minua ihmisenä, jolla on sydän. Minä olen kaikkeen syypää ja siksi minä tunnen sen niin kipeästi.
— Minä ymmärrän, sanoi Darja Aleksandrovna väkisinkin ihaillen hänen sanojensa varmuutta ja vilpittömyyttä. — Mutta juuri siksi, että te tunnette olevanne syypää, te luultavasti kuvittelette asianne pahemmaksi kuin se onkaan, sanoi Dolly. — Seurapiirien keskuudessa hänen asemansa tietenkin on vaikea.
— Suorastaan helvetillinen! sanoi Vronski rypistäen kulmiaan synkästi. — Ei voi kuvitella pahempia henkisiä kärsimyksiä kuin mitä hän sai kokea Pietarissa viipyessämme siellä pari viikkoa… voitte uskoa sen.
— Niin, mutta täällä maalla, niin kauan kuin Anna tai te ette kaipaa seuraelämää…
— Kaipaa sitä! sanoi Vronski ylenkatseellisesti. — Mitä minä sillä teen?
— Niin kauan — ja sitähän voi kestää koko elinikänne — te olette onnellisia eikä teitä häiritse kukaan. Minä näen Annasta, että hän on onnellinen, täysin onnellinen; hän on jo ehtinyt sanoakin sen minulle, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen; ja tuli niin sanoessaan vasten tahtoaan ajatelleeksi, mahtoiko Anna sentään olla kovin onnellinen.
— Niin kyllä, sanoi Vronski. — Minä tiedän, että hän on kuin vironnut uuteen elämään monien kärsimysten jälkeen; hän on onnellinen. Hän on onnellinen nykyhetkestä. Mutta minä?… Tulevaisuus pelottaa minua… Anteeksi, tahdotteko kävellä?
— Minulle on yhdentekevää.
— Istutaan sitten tähän.
Darja Aleksandrovna istuutui lehtokujan kulmassa olevalle penkille.
Vronski pysähtyi hänen eteensä.
— Minä näen, että hän on onnellinen, Vronski toisti, ja epäilys siitä, oliko Anna tosiaan onnellinen, tuli entistä voimakkaampana Darja Aleksandrovnan mieleen. — Mutta kauanko tällaista voi jatkua? On kokonaan eri asia, olemmeko tehneet oikein vai väärin; mutta arpa on heitetty, hän sanoi siirtyen venäjästä ranskan kieleen, — ja me olemme iäksi sidotut yhteen. Kaikkein pyhimmät rakkauden siteet liittävät meitä toisiimme. Meillä on lapsi ja ehkä saamme lisääkin lapsia. Mutta laki ja meidän asemamme ovat sellaiset, että ne tuottavat tuhansia sotkuja, joita hän, levätessään koko sielullaan kaikkien kärsimystensä ja koettelemustensa jälkeen, ei näe eikä tahdo nähdä. Ja sen voi kyllä ymmärtää. Mutta minä en voi olla niitä näkemättä. Minun tyttäreni on lain mukaan Kareninin eikä minun. En siedä tällaista valheellisuutta! hän sanoi tehden kädellään tarmokkaan, torjuvan eleen ja katsahtaen Darja Aleksandrovnaan synkästi ja kysyvästi.
Darja Aleksandrovna vain katsoi häneen eikä vastannut mitään. Vronski jatkoi:
— Jos huomenna syntyy poika, minun poikani, on hänkin lain mukaan Karenin; hän ei peri minun nimeäni eikä omaisuuttani, ja olipa meidän perhe-elämämme kuinka onnellista hyvänsä ja olipa meillä lapsia kuinka paljon tahansa, minun ja heidän välillään ei ole mitään yhdistävää sidettä. He ovat Karenineja. Voitteko käsittää, miten tukala ja kauhea asemani on! Minä olen koettanut puhua siitä Annalle. Se hermostuttaa häntä. Hän ei ymmärrä enkä minä voi sanoa hänelle kaikkea. Asiaa voi katsoa vielä toiseltakin puolen. Minä olen onnellinen, onnellinen hänen rakkaudestaan, mutta minulla täytyy olla työtä. Minä olen löytänyt täällä työsarkani, ylpeilen siitä ja pidän sitä entisten toverieni hovi- ja virkatehtäviä ylevämpänä toimintana. Enkä varmastikaan vaihda työtäni heidän työhönsä. Minä työskentelen täällä pysyen paikoillani ja olen onnellinen ja tyytyväinen, emmekä me mitään muuta kaipaa onneksemme. Minä pidän tästä työstä. Cela n'est pas un pis-aller[54], päinvastoin…
Darja Aleksandrovna huomasi, että Vronski hieman sekosi ajatuksissaan, eikä hän oikein ymmärtänyt tämän syrjähypyn tarkoitusta. Hän tunsi kuitenkin, että Vronski nyt, alettuaan puhua sydämenasioistaan, joista hän ei voinut suoraan puhua Annalle, tahtoi sanoa kaiken sanottavansa ja että kysymys hänen toiminnastaan täällä maalla kuului samaan sydämenosastoon kuin kysymys hänen suhteestaan Annaan.
— Niin, mutta ei siinä kaikki, sanoi Vronski havahtuen mietteistään. — Pääasia työssä on varma tieto siitä, etteivät minun tekoni kuole minun mukanani, että minulla tulee olemaan perillisiä, — mutta sitä varmuutta ei minulla ole. Kuvitelkaa sen ihmisen asemaa, joka tietää edeltä käsin, että hänen ja hänen rakastamansa naisen lapsia ei tulla pitämään hänen lapsinaan, vaan jonkun toisen, joka vihaa heitä eikä tahdo tietää heistä mitään. Onhan se kauheata!
Vronski vaikeni nähtävästi syvästi liikuttuneena. — On tietysti, minä ymmärrän sen. Mutta mitä Anna sille voi? kysyi Darja Aleksandrovna.
— Niin, minä tulen nyt siihen, mihin olen tällä keskustelullamme pyrkinyt, sanoi Vronski koettaen tyynnyttää mieltään. — Anna voi, se riippuu hänestä… Jo sitäkin varten, että voisi hallitsijalta pyytää oikeutta lapsen adoptointiin, on avioero välttämätön. Ja se riippuu Annasta. Hänen miehensä oli aikanaan suostuvainen eroon, ja teidän puolisonne oli jo saada asian järjestetyksi. Minä tiedän, että hän suostuisi nytkin, kun hänelle vain kirjoittaisi. Hänhän vastasi silloin suoraan, että jos Anna haluaa sitä, hän ei tahdo kieltää. Tietenkin se on niitä farisealaisia julmuuksia, lisäsi hän synkästi, — joita vain sellaiset sydämettömät ihmiset voivat tehdä. Hän tietää, kuinka paljon jokainen muisto hänestä kiusaa Annaa ja tietäen sen vaatii tältä kirjettä. Minä kyllä käsitän, että se on Annalle piinallista. Mutta syyt ovat niin tärkeät, että täytyy passer pardessus toutes ces finesses de sentiment. Il y va du bonheur et le l'existence d'Anna et ses enfants[55]. En puhu itsestäni, vaikka kärsinkin, kärsin kovasti, hän sanoi, ja hänen ilmeestään kuvastui uhka sitä ihmistä kohtaan, joka oli hänen kärsimyksensä syynä. — Niin, ruhtinatar, takerrun teihin häpeämättä, kuin pelastuksen enkeliin. Auttakaa minua, koettakaa saada hänet kirjoittamaan sille miehelle ja vaatimaan avioeroa.
— Kyllä, tietysti, sanoi Darja Aleksandrovna muistaen elävästi viimeisen keskustelunsa Kareninin kanssa. — Kyllä, tietysti, toisti hän päättävästi muistaessaan Annan.
— Käyttäkää vaikutusvaltaanne, koettakaa saada hänet kirjoittamaan.
Minä en tahdo ja tuskinpa voisinkaan puhua hänelle siitä.
— Hyvä, minä puhun. Mutta miksi hän ei itse ajattele sitä? sanoi Darja Aleksandrovna, ja Annan uusi, outo silmiensiristämistapa tuli taas äkkiä hänen mieleensä. Ja hän muisti, että Anna siristeli silmiään juuri silloin, kun tuli kysymys hänen elämänsä aremmista sisäisistä puolista. "Aivan kuin hän siten koettaisi päästä näkemästä elämänsä kaikkia puolia", ajatteli Dolly. — Puhun varmasti, sekä itseni että hänen takiaan, sanoi Darja Aleksandrovna vastauksena Vronskin kiitolliseen ilmeeseen.
He nousivat ja lähtivät kotiin.