XXII
Kun Anna kotiin tultuaan tapasi Dollyn, hän katsoi tätä tarkasti silmiin ikään kuin udellen, mitä Vronski oli hänelle puhunut, mutta ei kysynyt mitään.
— Pian on varmaan jo aika mennä päivälliselle, sanoi Anna. — Emme ole vielä oikein ehtineet nähdäkään toisiamme. No, juttelemme sitten illalla. Olemme kaikki lianneet itsemme siellä rakennuksella.
Dolly meni huoneeseensa ja häntä nauratti. Hänellä oli jo paras puku yllään eikä hän voinut vaihtaa sitä enää mihinkään; mutta valmistautuakseen jollain tavoin päivällistä varten hän pyysi kamarineitoa puhdistamaan vaatteet, otti uudet kalvosimet ja pani pitsikoristeen päähänsä.
— Tätä enempää en voinut tehdä, hän sanoi hymyillen Annalle, joka tuli häntä vastaan jo kolmannessa, taaskin tavattoman yksinkertaisessa puvussa.
— Niin, me keikaroimme täällä aika lailla, Anna sanoi ikään kuin pyytäen anteeksi liikaa hienouttaan. — Aleksei on niin iloinen tulostasi. Hän on suorastaan rakastunut sinuun, lisäsi hän. — Mutta etkö sinä ole väsynyt?
Ennen päivällistä ei ollut enää aikaa jutteluun. Astuessaan ruokasaliin he tapasivat siellä jo ruhtinatar Varvaran ja pitkiin takkeihin pukeutuneet herrat. Arkkitehti oli hännystakissa. Vronski esitteli vieraalle lääkärin ja tilanhoitajan. Arkkitehdin hän oli esitellyt jo sairaalassa.
Lihava hovimestari, jonka pyöreät, parrattomat kasvot kiilsivät kilpaa hänen tärkätyn valkean solmukkeensa kanssa, ilmoitti että pöytä oli katettu, ja naiset nousivat. Vronski pyysi Svijazhskia tarjoamaan kätensä Annalle ja itse hän saattoi Dollyn pöytään. Veslovski ehti ennen Tushkevitshia tarjota kätensä ruhtinatar Varvaralle, ja paria vaille jääneet Tushkevitsh tilanhoitaja, arkkitehti ja lääkäri tulivat heidän jäljessään.
Päivällinen, ruokasali, astiasto, palvelus, ruoat ja viinit vastasivat täysin muualla talossa vallitsevaa ylellisyyttä, ja näyttivät jopa voittavan sen komeudessa ja uutuudessa. Darja Aleksandrovna tarkkaili tuota komeutta emännän katsein, ja vaikkei hän aikonutkaan soveltaa sitä omaan talouteensa — sen verran kaukana se oli hänen elämäntavastaan —, syventyi hän väkisinkin ajattelemaan, mistä se kaikki oli peräisin ja kuka sen kaiken teki. Vasenka Veslovski, Stiva, Svijazhski ja monet muut hänen tuntemansa ihmiset eivät koskaan ajatelleet näitä asioita, vaan pitäytyivät siinä jokaisen kunnon isännän vierailleen uskottelemassa käsityksessä, että talon aineellinen hyvinvointi on syntynyt itsestään ilman pienintäkään vaivannäköä isännältä. Darja Aleksandrovna tiesi, ettei edes lasten aamiaisvelli tullut ilmaiseksi ja että näin monimutkainen ja komea päivällinen vaati erityistä, huolellista harkintaa. Siitä, miten Vronski silmäili pöytää, miten hän antoi merkkejä hovimestarille ja kysyi Darja Aleksandrovnalta, kumpaako saisi tarjota, botvinjaa[56] vaiko lihalientä, Darja Aleksandrovna huomasi, että isäntä itse valvoi ja piti huolen kaikesta. Nähtävästi Anna ei ollut siihen osallinen sen enempää kuin Veslovskikaan. Hän, Svijazhski, ruhtinatar Varvara ja Veslovski olivat siinä suhteessa yhtälailla vieraita, jotka käyttivät iloisesti hyväkseen sitä, mitä heille tarjottiin.
Anna toimi emäntänä ainoastaan sikäli, että ohjasi keskustelua. Tämä tehtävä oli sangen vaativa: pienen pöydän ympärillä istui täysin eri maailmaan kuuluvia henkilöitä kuten tilanhoitaja ja arkkitehti, jotka koettivat vain olla näyttämättä tottumattomuuttaan pöydässä vallitsevaan ylellisyyteen eivätkä osanneet ottaa pitemmälti osaa yleiseen keskusteluun, mutta Anna suoriutui tilanteesta tavallisella tahdikkuudellaan, hienosti, luontevasti, vieläpä iloisestikin.
Kun oli ensin puhuttu siitä, miten Tushkevitsh ja Veslovski olivat soudelleet kahden, Tushkevitsh alkoi kertoa Pietarin pursiklubin viime kilpailusta. Mutta ensimmäisen vaitiolon koittaessa Anna kääntyi arkkitehdin puoleen saadakseen hänetkin mukaan keskusteluun.
— Nikolai Ivanovitsh ihmetteli kovasti, hän sanoi puhuen Svijazhskista, — kuinka uusi rakennus on edistynyt siitä asti kun hän viimeksi oli täällä: mutta minä käyn joka päivä katsomassa rakennusta ja ihmettelen joka kerta, miten se edistyy.
— Herra kreivin kanssa on hyvä työskennellä, sanoi arkkitehti hymyillen. Hän oli arvonsa tunteva, kohtelias ja tyyni mies. — Ei ole mitään lääninviranomaisia jarruttamassa. Ne laatisivat kokonaisen riisin asiakirjoja siitä, mistä me selviämme parilla kolmella sanalla.
— Amerikkalaiset tavat, huomautti Svijazhski hymyillen.
— Niin, siellä rakennetaan järkiperäisesti…
Keskustelu siirtyi Yhdysvaltojen hallintoviranomaisten väärinkäytöksiin, mutta Anna suuntasi sen kohta toiseen aiheeseen saadakseen tilanhoitajankin mukaan.
— Oletko koskaan nähnyt elonkorjuukonetta? Anna kysyi Darja Aleksandrovnalta. — Me tulimme juuri sitä katsomasta, kun sinä tulit. Minäkin näin sen ensimmäisen kerran.
— Kuinka se toimii? kysyi Dolly.
— Aivan kuin sakset. Lauta ja paljon pieniä saksia. Tällä tavoin.
Anna otti veitsen ja haarukan kauniisiin, valkeisiin ja sormusten koristamiin käsiinsä ja alkoi esittää koneen toimintaa. Hän tajusi kyllä, ettei hänen selityksistään varmaankaan voisi käsittää mitään, mutta hän tiesi puhuvansa miellyttävästi ja käyttelevänsä sirosti kauniita käsiään ja jatkoi selittelyään.
— Pikemminkin ne muistuttavat kynäveitsiä, sanoi Veslovski katsoen ihastuneena Annaan.
Anna hymyili tuskin huomattavasti, mutta ei vastannut mitään. — Eivätkö ne olekin kuin sakset, Karl Fjodorovitsh? kääntyi hän tilanhoitajan puoleen.
— Oo jaa, vastasi saksalainen. — Es ist ein ganz einfaches
Ding[57], ja alkoi selittää koneen rakennetta.
— Vahinko, ettei kone samalla sido. Minä näin Wienin näyttelyssä koneen, joka myös sitoi rautalangalla, sanoi Svijazhski. — Sellaiset olisivat edullisempia.
— Es kommt drauf an… Der Preis vom Draht muss ausgerechnet werden[58]. Ja äänettömyydestään herätetty saksalainen kääntyi Vronskin puoleen. — Das lässt sich ausrechnen, Erlaucht[59] Ja saksalainen pani jo käden povitaskuunsa ottaakseen esiin lyijykynän ja muistikirjan, johon hän teki laskunsa, mutta malttoi mielensä, kun näki Vronskin kylmän katseen ja muisti istuvansa ruokapöydässä. — Zu kompliziert, macht zu viel Klopot[60], päätteli hän.
— Wünscht man Dochots, so hat man auch Klopots[61], sanoi Vasenka Veslovski pitäen saksalaista pilanaan. J'adore l'allemand[62], kääntyi hän taas hymyillen Annan puoleen.
— Cessez[63], sanoi Anna leikillisen ankarasti.
— Me luulimme tapaavamme teidät pellolla, Vasili Semjonitsh, Anna sanoi sairaalloisen näköiselle lääkärille, kävittekö siellä?
— Minä kävin siellä mutta livistin pian takaisin, vastasi lääkäri synkän leikillisesti.
— Te olette siis ollut paljon liikkeellä.
— Riittävästi!
— No miten on sen mummon laita? Ei kai se ole lavantautia?
— Ei juuri parempaakaan, vaikkei ihan sitä.
— Kuinka ikävää! sanoi Anna ja osoitettuaan siten kohteliaisuuttaan talon virkailijoille hän kääntyi oman piirinsä puoleen.
— Olisi kyllä ollut vaikea rakentaa konetta teidän selityksenne perusteella, Anna Arkadjevna, sanoi Svijazhski leikillään.
— Kuinka niin? Anna sanoi suu hymyssä, mistä näkyi, että hän tiesi selityksessään olleen jotain viehättävää, minkä Svijazhskikin oli huomannut. Tuo nuorekas keimailu oli Annassa uusi piirre, joka ihmetytti Dollyä.
— Mutta sen sijaan Anna Arkadjevnalla on ihmeteltävät tiedot arkkitehtuurissa, sanoi Tushkevitsh.
— Eilenkin minä kuulin Anna Arkadjevnan puhuva kattoansaista ja vuoliaisista, sanoi Veslovski.
— Mikä ihme se on, kun saa niin paljon nähdä ja kuulla, sanoi Anna.
— Te ette varmaankaan tiedä edes mistä taloja tehdään?
Darja Aleksandrovna huomasi, ettei Anna oikein pitänyt Veslovskin leikittelevästä sävystä tämän puhutellessa häntä, mutta tavallaan hän kuitenkin itse antoi tukea tuolle keveälle liehittelylle.
Vronski menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin Levin. Hän piti nähtävästi Veslovskin puheita aivan merkityksettöminä ja leikillään yllytti tätä itsekin.
— No sanokaapas, Veslovski, millä kivet liitetään yhteen?
— Tietysti sementillä.
— Bravo! Ja mitä on sementti?
— Jonkinlaista velliä… ei, kittiä, sanoi Veslovski saaden kaikki nauramaan.
Keskustelu sujui nyt isäntäväen ja varsinaisten vieraiden kesken. Lääkäri, arkkitehti ja tilanhoitajan olivat synkkinä vaiti. Puheensorina oli taukoamaton, ja väliin jotakuta läsnäolijoista hipaistiin arkaan kohtaan. Kerran niin kävi Darja Aleksandrovnallekin, ja se sai hänet punastumaan ja kiivastumaan niin, että jälkeenpäin hän häpesi itseään. Svijazhski oli alkanut puhua Levinistä ja kertoa hänen omituisista mielipiteistään, joiden mukaan koneet olivat vain vahingoksi Venäjän maataloudessa.
— Minulla ei ole kunnia tuntea herra Leviniä, sanoi Vronski hymyillen, — mutta luultavasti hän ei ole koskaan nähnyt niitä koneita, jotka hän tuomitsee. Tai jos on nähnyt ja kokeillut joitakin, niin varmaankin sellaisia, jotka ovat venäläistä eikä ulkomaista tekoa. Ja mitä mielipiteitä niistä silloin voi muodostaa?
— Turkkilaisia mielipiteitä, huomautti Veslovski hymyillen Annalle.
— Minä en kykene puolustamaan hänen mielipiteitään, sanoi Darja Aleksandrovna sävähtäen punaiseksi, — mutta sen minä voin sanoa, että hän on hyvin sivistynyt ihminen, ja jos hän olisi läsnä, hän kyllä tietäisi mitä vastata; mutta minä en osaa.
— Minä pidän hänestä paljon, ja me olemme hyvät ystävykset keskenämme, sanoi Svijazhski. — Mais pardon, il est un petit peu toque[64]; hän väittää esimerkiksi, että zemstvot ja rauhantuomarit ovat vallan tarpeettomia, eikä tahdo ottaa mihinkään osaa.
— Se on meidän venäläistä välinpitämättömyyttämme, sanoi Vronski kaataen jääkylmästä karahvista vettä ohueen jalalliseen lasiin. — Ei tunneta, että meidän oikeutemme asettavat meille myös velvollisuuksia, ja siksi ei niitä myöskään tunnusteta olevan.
— Minä en tunne ketään, joka täyttäisi velvollisuutensa tunnollisemmin kuin hän, sanoi Darja Aleksandrovna, jota hermostutti Vronskin ylemmyydentuntoinen sävy.
— Minä taas, jatkoi Vronski, jolle tämä kysymys näytti olevan jostain syystä kipeä, — minä taas, millainen muuten lienenkin, olen hyvin kiitollinen kunniasta, jota minulle on osoitettu, kun minut — kiitos Nikolai Ivanovitshin (hän viittasi Svijazhskiin) — on valittu rauhantuomariksi. Kokouksissa käyminen ja talonpojan hevosjutun harkitseminen on minulle yhtä tärkeä velvollisuus kuin mikä muu työ hyvänsä. Ja jos minut valitaan valtuustoon, pidän sitä kunniana. Sehän on ainoa tapa, jolla voin maksaa niistä eduista, joita minulla tilanomistajana on. Ikävä vain, että meillä ymmärretään niin huonosti, mikä merkitys suurtilallisilla tulisi ja voisi olla valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässämme.
Darja Aleksandrovna ihmetteli, kuinka tyynen varma Vronski oli asiansa oikeudesta siinä oman pöytänsä ääressä puhuessaan. Hän muisti päinvastaista mieltä olevan Levinin esittävän yhtä varmasti omaa kantaansa omassa pöydässään. Mutta hän piti Levinistä ja oli siksi tämän puolella.
— Teitä, kreivi, on siis lupa odottaa seuraavaan vaalikokoukseen? sanoi Svijazhski. — Mutta täytyy matkustaa aikaisemmin, jos mieli ehtiä sinne kahdeksanneksi päiväksi. Jospa te tekisitte minulle sen kunnian, että tulisitte luokseni.
— Mutta minäpä olen hiukan samaa mieltä sinun lankosi kanssa, sanoi Anna hymyillen, — joskaan en ole yhtä jyrkkä, lisäsi hän hymyillen. — Minä pelkään, että meille on viime aikoina karttunut liikaa noita yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Kuten ennen oli niin paljon virkamiehiä, ettei missään asiassa päässyt eteenpäin ilman niitä, niin nyt on yhtä paljon yhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Aleksei on nyt ollut täällä kuusi kuukautta, ja hän on jo viiden tai kuuden eri toimi- ja lautakunnan jäsen — hän on rauhantuomari ja valamies ja kuuluu holhouslautakuntaan, valtuuskuntaan ja johonkin hevosten jalostusyhdistykseen. Du train que cela va[65], kaikki aika menee siihen. Ja minä luulen, että ne, kun niitä on niin paljon, jäävät pelkäksi muodollisuudeksi. Kuinka monessa paikassa te, Nikolai Ivanovitsh olettekaan jäsenenä? Yli kymmenessä, jollen väärin muista?
Anna puhui leikillisesti, mutta hänen äänensävystään kuulsi hermostus. Darja Aleksandrovna, joka seurasi tarkkaavaisesti Annaa ja Vronskia, huomasi sen heti. Hän huomasi myös, että Annan puhuessa Vronskin kasvot saivat äkkiä vakavan ja itsepäisen ilmeen. Nämä huomiot kuten myös se, että ruhtinatar Varvara puheenaihetta vaihtaakseen kiiruhti puhumaan pietarilaisista tuttavista, sekä muisto siitä, kuinka odottamatta Vronski äsken puutarhassa oli siirtynyt puhumaan omasta toiminnastaan, kertoivat Dollylle, että yhteiskunnallista toimintaa koskevaan kysymykseen liittyi jokin Annan ja Vronskin välinen salainen riita.
Päivällinen, viinit, palvelu — kaikki oli hyvää, mutta sellaista, mitä Darja Aleksandrovna oli nähnyt vain päivälliskutsuilla ja muissa juhlissa, joista hän oli jo vieraantunut; kaikki oli yhtä persoonatonta ja pingotettua, ja se tuntui hänestä ikävältä ja painostavalta näin kotioloissa, pienen piirin kesken.
Päivällisen jälkeen istuttiin vähän aikaa parvekkeella. Sitten ruvettiin pelaamaan tennistä. Jakaannuttuaan kahteen joukkueeseen pelaajat asettuivat huolellisesti tasoitetulle ja kitketylle krokettikentälle, kireäksi vedetyn, kullattujen paalujen välisen verkon kahden puolen. Darja Aleksandrovna koetti ottaa osaa peliin, mutta ei pitkään aikaan oppinut ymmärtämään pelin menoa; ja kun hän viimein pääsi siitä selville, hän oli jo niin väsynyt, ettei jaksanut muuta kuin istua ja katsoa toisten pelaamista. Samalla puolella ollut Tushkevitsh erosi myös pelistä, mutta toiset jatkoivat. Svijazhski ja Vronski pelasivat hyvin taitavasti ja tosissaan. He seurasivat tarkasti pallon lentoa, juoksivat hätäilemättä ja vitkastelematta sitä vastaan, vahtivat sen pompahdusta ja lennättivät sen sattuvalla ja varmalla mailanlyönnillä verkon toiselle puolen. Veslovski pelasi huonommin kuin muut. Hän hätäili liikaa, mutta piti äänekkäällä ilollaan yllä innostusta peliin. Hän oli kuten toisetkin herrat naisten suostumuksella ottanut takin yltään, ja tuo iso, komea mies valkeine paidanhihoineen, hikisine, punoittavine kasvoineen ja äkkinäisine liikkeineen painui selkeänä katsojan mieleen.
Kun Darja Aleksandrovna sinä iltana paneutui nukkumaan, hän näki ummistaessaan silmänsä Vasenka Veslovskin hyöriskelevän edessään krokettikentällä.
Peli ei huvittanut Darja Aleksandrovnaa. Vasenka Veslovskin ja Annan välinen leikillinen liehakointi kyllästytti häntä, ja hänestä tuntui luonnottomalta, että aikuiset pelasivat keskenään, ilman lapsia, lasten peliä. Mutta ollakseen turmelematta toisten iloa ja saadakseen paremmin aikansa kulumaan hän liittyi vähän aikaa levättyään uudelleen peliin ja oli olevinaan siitä innostunut. Koko päivän hänestä oli tuon tuostakin tuntunut kuin hän olisi näytellyt häntä itseään parempien näyttelijöiden kanssa ja kuin hänen huono näyttelemisensä olisi turmellut koko asian.
Hän oli aikonut viipyä täällä kaksi päivää. Mutta jo illalla pelin aikana hän päätti seuraavana päivänä lähteä takaisin. Ne tuskastuttavat äidin huolet, joita hän oli niin vihannut tulomatkalla, näyttäytyivät nyt, ilman niitä vietetyn päivän jälkeen, kokonaan toisessa valossa ja houkuttelivat häntä luokseen.
Kun Darja Aleksandrovna iltateen ja öisen veneretken jälkeen oli tullut kamariinsa, riisunut vaatteensa ja istuutunut järjestämään ohuita hiuksiaan yökuntoon, hän tunsi suurta kevennystä mielessään.
Hän melkein toivoi, ettei Anna enää olisi tullut hänen luokseen. Hän olisi tahtonut olla yksin omine ajatuksineen.