XXIII
Dolly oli jo paneutumaisillaan vuoteeseen, kun Anna yöpuvussaan tuli huoneeseen.
Päivän kuluessa Anna oli useamman kerran alkanut puhua Dollylle sisimmistä ajatuksistaan ja jäänyt joka kerta ensimmäisiin sanoihin. "Puhutaan niistä sitten, kun pääsemme kahden kesken. Minulla on niin paljon sanottavaa", hän oli sanonut.
Nyt he olivat kahden, eikä Anna tiennyt mistä puhuisi. Hän istui ikkunan luona ja katseli Dollyä etsien muististaan noita ehtymättömiltä näyttäneitä tärkeitä puheenaiheita eikä tahtonut löytää mitään. Sinä hetkenä hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo sanottu.
— No, kuinka Kitty jaksaa? hän sanoi raskaasti huoaten ja katsoen Dollyyn syyllisen näköisenä. — Sanohan, Dolly, todella, eikö hän ole kiukuissaan minulle?
— Kiukuissaan? Ei! sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen.
— Mutta kai hän sentään vihaa ja halveksii minua?
— Eikö mitä! Mutta tiedäthän, ettei niitä asioita unohdeta.
— Niin, niin, sanoi Anna kääntyen avointa ikkunaa kohti. — Mutta minun syyni se ei ollut. Ja kuka oikeastaan on syyllinen? Mitä on syyllinen? Olisiko voinut käydä toisin? Mitä sinä luulet? Olisitko sinä esimerkiksi voinut olla joutumatta Stivan vaimoksi?
— En tosiaan osaa sanoa. Mutta kerrohan sinä…
— Kyllä, kyllä, mutta vielä pari sanaa Kittystä. Onko hän onnellinen? Hänen miehensä sanotaan olevan kunnon mies.
— Se on liian vähän sanottu. Minä ainakaan en tunne parempaa miestä kuin hän.
— Sehän on hauskaa! Oikein hauskaa!
Dolly hymyili.
— Mutta kerrohan nyt itsestäsi. Olisi niin paljon asioita. Mehän puhuimme… Dolly ei tiennyt miten nimittäisi Vronskia. Sekä "kreivi" että "Aleksei Kirillovitsh" tuntui hänestä kankealta.
— Aleksein kanssa, sanoi Anna, — minä tiedän, että te puhuitte jostain. Mutta minä aioin kysyä sinulta suoraan, mitä sinä ajattelet minusta ja minun elämästäni?
— On vaikea niin äkkiä sanoa. En tosiaan tiedä.
— Ei, sano nyt sentään… Sinä olet nähnyt minun elämäni. Mutta älä unohda, että olet nähnyt meidät kesällä, jolloin emme ole yksin… Me tulimme tänne varhain keväällä, asuimme aivan keskenämme ja tulemme tekemään niin vastakin, enkä toivo mitään sen parempaa. Mutta kuvittelehan, että minun pitäisi asua yksin ilman häntä, ja sellaistahan sattuu… Minä näen kaikesta, että niin tulee useinkin käymään ja että hän tulee olemaan puolet ajasta poissa kotoa, sanoi Anna nousten ja istuutuen lähemmäksi Dollyä. — Minä en tietystikään, keskeytti hän Dollyn, joka aikoi väittää vastaan, — en tietystikään rupea väkisin häntä pidättelemään. Enkä minä estelekään häntä. Pidetään kilpa-ajoja, siellä on hänen hevosiaan, ja hän menee. Ja menköön kun tahtoo. Mutta ajattelehan minun asemaani… Mutta mitäpä siitä kannattaa puhua! Hän hymyili. — Niin, mitä hän sanoi sinulle?
— Hän puhui siitä, mistä minä itse aioin sinulle puhua, ja minun on helppo olla hänen asianajajanaan; siitä, eikö olisi mahdollista… Darja Aleksandrovna takelteli sanoissaan, — korjata, parantaa sinun asemaasi… Sinähän tiedät minun kantani… Mutta sittenkin, jos suinkin mahdollista, olisi mentävä naimisiin…
— Siis hankittava avioero? sanoi Anna. — Tiedätkö, että ainoa nainen, joka Pietarissa kävi minua tervehtimässä, oli Betsy Tverskaja. Sinähän tunnet hänet? Au fond c'est la femme la plus dépravée qui existe[66]. Hän eli Tushkevitshin kanssa pettäen miestään mitä iljettävimmin Ja hän sanoi minulle, ettei hän tahdo tietää tuttavuudestani niin kauan kuin asemani on laiton. Älä luule, että minä vertaisin sinua häneen… Minä tunnen sinut, rakkaani. Se vain johtui tässä mieleeni… Niin, mitä Aleksei sanoi sinulle? toisti hän.
— Hän sanoi kärsivänsä sinun ja itsensä vuoksi. Sinä kenties sanot sitä itsekkyydeksi, mutta se on luonnollista ja jaloa itsekkyyttä. Hän tahtoisi ensinnäkin laillistuttaa tyttärensä ja tulla mieheksesi, jolla olisi täysi oikeus sinuun.
— Voiko kukaan aviovaimo olla siinä määrin orja kuin minä nykyisessä asemassani? keskeytti Anna synkästi.
— Ennen kaikkea hän tahtoisi… tahtoisi, ettet sinä kärsisi.
— Se on mahdotonta! Entä sitten?
— Ja mikä on kaikkein luonnollisinta: hän tahtoo, että hänen lapsensa saisivat oikean nimensä.
— Mitkä lapset? kysyi Anna katsoen syrjään silmiään siristäen.
— Ani ja tulevat.
— Niistä hän saa olla huoleti: muita lapsia ei minulla tule olemaan.
— Kuinka sinä voit sen niin varmasti sanoa?
— Ei tule, koska minä en tahdo.
Kiihtymyksestään huolimatta Annan ei voinut olla hymyilemättä sille lapsekkaan uteliaisuuden, ihmettelyn ja kauhun ilmeelle, joka kuvastui Dollyn kasvoista.
— Lääkäri sanoi minulle sairauteni jälkeen…
— Onko se mahdollista! sanoi Dolly silmät selällään.
Hän oli saanut kuulla sellaista, jonka laajalle kantavia johtopäätöksiä hän ei heti alkuun voinut selvästi käsittää, mutta tunsi saavansa paljon, paljon miettimisen aihetta.
Tuo tieto, joka äkkiä selitti hänelle kaikki nuo ennen niin arvoitukselliset yksi- ja kaksilapsiset perheet, herätti hänessä niin paljon ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita, ettei hän osannut sanoa mitään, katsoi vain Annaan ihmetyksestä suurentunein silmin. Samasta asiasta hän itsekin oli tänne tullessaan haaveillut, mutta saatuaan nyt tietää sen olevan mahdollista, hän oli siitä kauhuissaan. Hän tunsi, että se ratkaisi liian yksinkertaisesti tuon monimutkaisen kysymyksen.
— N'est ce pas immoral[67]? hän sanoi oltuaan hetkisen vaiti.
— Miksi niin? On kai minulla vapaus valita kumpaako tahdon: tahdonko olla raskaana, toisin sanoen sairaana, vai tahdonko pysyä mieheni ystävänä ja toverina olemalla kuitenkin hänen vaimonsa, sanoi Anna tahallisen pintapuolisella ja kevytmielisellä äänensävyllä.
— No niin, miksei, sanoi Darja Aleksandrovna kuunnellen samoja todisteita, joita oli itsekin ajatellut, mutta enää niillä ei ollut entistä vaikutusvoimaa.
— Sinusta ja muista, jatkoi Anna, ikään kuin arvaten Dollyn ajatukset, — asia vielä voi näyttää epäilyksenalaiselta, mutta minun kohdallani se on selvä… Voit varmaan ymmärtää sen. Minä en ole aviovaimo; hän rakastaa minua niin kauan kuin rakastaa. Ja millä minä voin ylläpitää hänen rakkauttaan? Tällä näin?
Hän ojensi valkeat käsivartensa.
Ajatukset ja muistot kiersivät Darja Aleksandrovnan päässä tavattoman nopeasti, kuten kiihtymyksen hetkinä on tavallista. "Minä en", ajatteli hän, "houkutellut Stivaa; hän meni minun luotani toisten luo, ja se ensimmäinen, jonka tähden hän oli uskoton minulle, ei pystynyt pidättämään häntä sillä, että oli aina kaunis ja iloinen. Stiva hylkäsi hänet ja otti toisen. Voikohan Anna sitten sillä saada kreivi Vronskin ajan pitkään pysymään luonaan? Jos Vronski sitä hakee, löytää hän varmaan vieläkin viehättävämpiä ja parempia pukeutumis- ja käytöstapoja. Ja niin valkeat ja sirot kuin hänen paljaat käsivartensa ovatkin, niin kaunis kuin koko hänen täyteläinen vartalonsa onkin, Vronski löytää vieläkin kauniimpia, niin kuin minun inhottava, säälittävä ja herttainen Stivani."
Dolly huoahti vain eikä vastannut mitään. Anna huomasi tuon huoahduksen, joka ilmaisi erimielisyyttä, ja jatkoi selittelyään. Hän tahtoi tuoda esiin sellaisia näkökohtia, jotka tekisivät kaikki vastaväitteet mahdottomiksi.
— Sinä pidät sitä pahana, eikö niin? hän kysyi.
— Mutta ajattele vähän, hän jatkoi. — Sinä unohdat missä asemassa minä olen. Kuinka minä voisin toivoa lapsia? Minä en puhu kärsimyksistä; niitä minä en pelkää. Ajattelehan, mitä minun lapsistani tulisi. Onnettomia raukkoja, joilla olisi vieraan nimi. Jo pelkän syntymänsä vuoksi heidän täytyisi hävetä äitiään ja isäänsä ja koko syntymäänsä.
— Mutta sitä vartenhan avioero juuri onkin välttämätön.
Mutta Anna ei kuunnellut. Hän tahtoi esittää loppuun saakka ne päätelmät, joita hän niin monet kerrat oli toistanut mielessään.
— Miksi minulle on annettu järki, jollen minä käytä sitä siihen, etten tuota maailmaan onnettomia ihmisiä?
Hän katsahti Dollyyn, mutta ei odottanut vastausta, vaan jatkoi:
— Minä tuntisin itseni aina syylliseksi onnettomien lasteni edessä, hän sanoi. — Jollei niitä ole, ne eivät ainakaan ole onnettomia, ja jos ne ovat onnettomia, olen minä yksin syypää siihen.
Samantapaisia näkökohtia oli liikkunut Darja Aleksandrovnankin mielessä; mutta nyt hän ei niitä ymmärtänyt. "Kuinka voi olla syyllinen sellaisten olentojen edessä, joita ei ole olemassakaan?" mietti hän. Ja yhtäkkiä hänen mieleensä tuli, olisiko hänen lempilapselleen Grishalle ollut parempi, jollei tätä koskaan olisi ollut olemassa? Ja se tuntui hänestä niin oudolta ja hurjalta, että hänen täytyi ravistaa päätään karkottaakseen tuon järjettömien ajatusten sekasotkun pois mielestään.
— Ei, en tiedä, paha se on, hän sanoi vain, vastenmielisyyden ilme kasvoillaan.
— Niin, mutta älä unohda, mitä sinä olet ja mitä minä olen… Ja sitä paitsi, Anna lisäsi ikään kuin tuntien omat runsaat todisteensa sittenkin köykäisiksi Dollyn vähäisten todisteiden rinnalla, — sinun tulee muistaa, etten minä ole nyt samassa asemassa kuin sinä. Sinuun nähden kysymys kuuluu näin: tahdotko olla saamatta useampia lapsia, mutta minuun nähden se kuuluu: tahdonko minä saada lapsia. Ja siinä on suuri ero. Ymmärräthän, etten minä voi toivoa niitä tässä asemassa ollessani.
Darja Aleksandrovna ei väittänyt vastaan. Hän tunsi joutuneensa kauas Annasta; heidän välillään oli kysymyksiä, joista he eivät koskaan voineet tulla yksimielisiksi ja joista oli paras olla puhumatta.