XXIV
— Sitä suuremmalla syyllä sinun pitäisi järjestää asiasi, jos suinkin mahdollista, sanoi Dolly.
— Niin, jos mahdollista, sanoi Anna yhtäkkiä aivan toisenlaisella, hiljaisella ja surullisella äänellä.
— Eikö avioero sitten ole mahdollinen? Minulle on kerrottu, että miehesi olisi suostuvainen.
— Dolly, minä en tahtoisi puhua siitä.
— No, ei puhuta, kiiruhti Darja Aleksandrovna sanomaan huomatessaan kärsivän ilmeen Annan kasvoilla. — Minä vain luulen, että sinä katsot asioita liian synkässä valossa.
— Minäkö? En ollenkaan. Minä olen hyvin iloinen ja tyytyväinen. Etkö ole huomannut, je fais des passions[68]. Veslovski…
— Totta puhuakseni en pitänyt Veslovskin käytöstavasta, sanoi Darja
Aleksandrovna koettaen vaihtaa puheenaihetta.
— Oh, mitäs siitä! Se vain hiukan kutkuttaa Alekseita. Veslovski on vielä poikapahanen ja kokonaan minun käsissäni; minä ohjaan häntä kokonaan tahtoni mukaan. Hän on niin kuin sinun Grishasi. Dolly! hän muutti äkkiä puheenaihetta, — sinä sanot minun katselevan asioita liian synkässä valossa. Sinä et voi sitä käsittää. Se on liian kauheata. Minä koetan olla kokonaan katsomatta.
— Mutta minun ymmärtääkseni pitäisi koettaa tehdä kaikki mitä voi.
— Mutta kun ei voi mitään! Sinä neuvot menemään avioliittoon Aleksein kanssa ja sanot, etten minä ajattele sitä. Enkö minä ole sitä ajatellut! hän sanoi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän nousi, oikaisi vartaloaan, huoahti syvään ja alkoi kävellä kevyttä käyntiään edestakaisin lattialla, väliin seisahdellen. — Enkö ole ajatellut? Ei ole päivää eikä tuntia, jona en ajattelisi ja soimaisi itseäni siitä, sillä sen ajatteleminen voi viedä järjen. Voi viedä järjen, toisti hän. — Kun ajattelen sitä, en saa unta ilman morfiinia. No niin. Koetetaan puhua siitä tyynesti. Minulle sanotaan: ottakaa avioero. Mutta ensinnäkään hän ei antaisi minulle sitä. Hän on nyt kreivitär Lidia Ivanovnan vaikutusvallan alla.
Darja Aleksandrovna nojasi tuolin selustaan ja seurasi kärsivän myötätuntoisin kasvoin Annan kävelyä kääntäen päätään sen mukaan.
— Täytyisi yrittää, hän sanoi hiljaa.
— No oletetaan, että minä yrittäisin. Mitä se merkitsisi? esitti hän nähtävästi lukemattomat kerrat miettimäänsä ja ulkoa oppimaansa ajatusta. — Se merkitsisi sitä, että minun, joka vihaan häntä, mutta joka silti tunnustan tehneeni väärin häntä kohtaan ja tunnen hänen ylevämielisyytensä, että minun pitäisi alentua kirjoittamaan hänelle… No hyvä, oletetaanpa, että minä voitan itseni ja teen sen. Minä saan joko loukkaavan tai myöntävän vastauksen. No niin, kuvitelkaamme, että hän olisi suostuvainen, Anna oli paraikaa huoneen kauemmassa päässä ja pysähtyi sinne sormeilemaan ikkunaverhoa. — Minä saisin suostumuksen, mutta poi… entä poikani? Häntä ei kuitenkaan annettaisi minulle. Hän kasvaa suureksi minun hylkäämäni isän luona ja oppii halveksimaan minua. Voitko käsittää, että minä rakastan kahta olentoa luullakseni yhtä paljon ja kumpaakin enemmän kuin itseäni — Serjozhaa ja Alekseita.
Hän tuli keskelle huonetta ja pysähtyi Dollyn eteen kädet rintaansa vasten painettuina. Valkeassa yönutussaan hän näytti erityisen pitkältä ja rotevalta. Hän painoi päänsä alas ja katseli sädehtivin, kostein silmin kulmiensa alta pientä, laihaa Dollyä, joka näytti niin säälittävältä istuessaan siinä paikatussa yönutussaan ja yömyssyssään, kiihtymyksestä vavahdellen.
— Vain näitä kahta olentoa minä rakastan, ja toinen tekee mahdottomaksi toisen. Minä en voi saattaa heitä yhteen, ja se on ainoa kaipuuni. Ja kun niin ei voi tehdä, on kaikki yhdentekevää. Kaikki, kaikki on yhdentekevää. Joskus tämä päättyy, ja siksi minä en voi enkä halua puhua siitä. Älä siis syytä äläkä tuomitse minua mistään. Sinä et voi viattomassa puhtaudessasi ymmärtää kaikkea sitä, minkä vuoksi minä kärsin.
Hän tuli Dollyn luo, istui hänen viereensä ja otti häntä kädestä katsoen häntä syyllisen näköisenä silmiin.
— Mitä sinä mietit? Mitä sinä ajattelet minusta? Älä halveksi minua. Minä en ansaitse halveksuntaa. Olen nimenomaan onneton. Jos kuka on onneton, niin minä, hän sanoi, käänsi kasvonsa pois ja hyrähti itkemään.
Jäätyään yksin Dolly rukoili ja paneutui vuoteeseen. Hän oli sydämensä pohjasta säälinyt Annaa keskustellessaan tämän kanssa; mutta nyt hän ei saanut ajatuksiaan pysymään tässä. Koti ja lapset tulivat hänen mieleensä erityisen kutsuvina ja viehättävinä ja jonkin uuden valon kirkastamina. Hänen oma maailmansa tuntui hänestä nyt niin kallisarvoiselta ja rakkaalta, ettei hän olisi mistään hinnasta tahtonut viettää toista päivää erossa siitä, ja siksi hän päätti varmasti lähteä huomenna paluumatkalle.
Sillä välin Anna palasi kamariinsa, otti viinilasin, kaatoi siihen muutaman tipan lääkettä, jossa oli huomattava määrä morfiinia, joi sen ja istuttuaan jonkin aikaa liikkumattomana lähti tyynenä ja iloisena makuuhuoneeseen.
Kun hän astui sisään, Vronski katsoi häneen tarkasti hakien jälkiä siitä keskustelusta, jonka hän arvasi tapahtuneen Dollyyn huoneessa, koska Anna oli viipynyt siellä niin kauan. Mutta hän ei löytänyt Annan kiihkeän hillitystä ja jotain salaavasta ilmeestä mitään muuta kuin tutun, yhä kiehtovan kauneuden, tietoisuuden siitä ja halun vaikuttaa häneen. Vronski ei tahtonut kysyä, mitä he olivat puhuneet, vaan toivoi Annan itsensä ottavan asian puheeksi. Mutta Anna sanoi vain:
— Olen hyvilläni siitä, että pidät Dollystä. Etkö pidäkin?
— Minähän olen tuntenut hänet jo kauan. Hän on luullakseni oikein hyväluontoinen, mais excessivement terre-à-terre.[69] Olen kuitenkin hyvin iloinen hänen tulostaan.
Vronski otti Annaa kädestä ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. Anna käsitti hänen katseensa toisin ja hymyili vastaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna Darja Aleksandrovna laittautui kotimatkalle isäntäväen hartaista pyynnöistä huolimatta. Levinin kuski ajoi sekavärisen valjakkonsa vetämät, kuomustaan paikatut vaunut hiekoitetulle pihalle, katetun pääoven eteen, ja näytti vanhassa kauhtanassaan ja virkaheitossa lakissaan perin synkältä ja päättäväiseltä.
Darja Aleksandrovnalla oli epämiellyttävä olo, kun hän hyvästeli ruhtinatar Varvaran ja herrat. Päivän yhdessäolon jälkeen sekä hän että talonväki tunsivat, etteivät he sopineet yhteen ja että oli parempi pysytellä erillään. Vain Anna oli suruissaan. Hän tiesi, että Dollyn lähdettyä ei enää kukaan tulisi nostattamaan hänen sielussaan niitä tunteita, jotka Dolly oli tulollaan herättänyt. Niiden herättäminen tuotti hänelle kipua; mutta hän tiesi kuitenkin, että ne olivat hänen sielunsa paras osa ja että se puoli hänen sielussaan oli kasvamassa nopeasti umpeen siinä elämässä, jota hän eli.
Päästyään avarille pelloille Darja Aleksandrovna tunsi mielensä keventyneeksi ja aikoi kysyä miehiltä, miten nämä olivat viihtyneet Vronskin luona, kun kuski Filipp yhtäkkiä sanoi:
— Rikkaita ovat, rikkaita, mutta tuskin kolmea mittaa hevoselle kauroja piisasi. Jo hyvän aikaa ennen kukonnousua oli joka jyvä lopussa. Mihinkäs se riittää? Ei muuta kuin maistiaisiksi. Meillä sitä annetaan vieraan hevoselle niin paljon kuin syödä jaksaa.
— Saita herra, vahvisti kirjanpitäjä.
— No mitäs hevosista piditte? kysyi Dolly.
— Hevoset ovat hyvät. Ja ruoka on hyvä. Mutta ikäväpä tahtoi tulla, Darja Aleksandrovna; en tiedä miten teistä, hän sanoi kääntäen Dollyä kohti kauniit, hyväntahtoiset kasvonsa.
— Niin tuntui minustakin. Luuletteko, että ehdimme illaksi kotiin?
— Onhan se ehdittävä.
Palattuaan kotiin, missä kaikki oli hyvin, Darja Aleksandrovna kertoili innostuneena matkastaan, hyvästä vastaanotosta, Vronskien elämän komeudesta ja aistikkuudesta ja heidän hauskoista huvituksistaan eikä antanut kenenkään sanoa sanaakaan heitä vastaan.
— Vasta kun tuntee heidät molemmat hyvin — Vronskia itseään minä opin nyt enemmän tuntemaan —, voi ymmärtää, miten herttaisia ja liikuttavia he ovat, Dolly puhui täysin vilpittömästi unohtaen kokonaan sen epämääräisen tyytymättömyyden ja nolouden tunteen, joka oli vaivannut häntä vierailun aikana.