XX
Vronski majaili avarassa ja puhtaassa väliseinän kahtia jakamassa inkeriläistuvassa. Petritski asui hänen kanssaan yhdessä leirilläkin oltaessa. Petritski nukkui, kun Vronski ja Jashvin astuivat tupaan.
— Nousetkos siitä, sanoi Jashvin väliseinän taakse mentyään ja nyki olkapäästä pörröpäistä Petritskiä, joka nukkui nenä tyynyyn painettuna.
Petritski hypähti äkkiä polvilleen ja tirkisteli ympärilleen.
— Veljesi kävi täällä, hän sanoi Vronskille. — Herätti minut, piru vieköön, ja sanoi tulevansa uudelleen. Ja vetäen peitteen suoraksi hän heittäytyi jälleen tyynylleen. — Älä viitsi, Jashvin, puheli hän harmissaan Jashvinille, joka kiskoi peitettä hänen päältään. — Sano mieluummin mitä minä joisin; on niin paha maku suussa, että…
— Votka on parasta, mörähti Jashvin. — Tereshtshenko! Votkaa herralle ja kurkkuja, hän karjaisi, nähtävästi nauttien äänestään.
— Votkaako? Mitä? kysyi Petritski otsa kurtussa hieroen silmiään. — Juotkos sinä? Juodaan yhdessä! Vronski, otathan sinäkin? sanoi Petritski nousten ja käärien tiikeriraitaisen peitteen kainaloittensa alle. Hän astui väliseinän ovelle, kohotti kätensä ja alkoi laulaa ranskaksi: "Oli kerran Thu-u-lessa kuningas." — Vronski, otathan sinäkin?
— Anna olla, Vronski sanoi, joka veti ylleen lakeijan tuomaa takkiaan.
— Mihin nyt? kysyi Jashvin. — Kas tuossahan tulee kolmivaljakkosikin, lisäsi hän huomatessaan ovelle ajavat rattaat.
— Tallille, ja sitten pitää käydä Brjanskin luona puhumassa hevosista, Vronski sanoi.
Vronski oli todellakin luvannut käydä Brjanskin luona kymmenen virstan päässä Pietarhovista viemässä hänelle rahat hevosista, ja hän aikoi ehtiä vielä sinnekin. Mutta toverit ymmärsivät heti, että hänen lähdöllään oli muitakin tarkoituksia.
Petritski, joka jatkoi lauluaan, iski silmää ja pani huulensa törölleen ikään kuin sanoakseen: Kyllä se sinun Brjanskisi tunnetaan!
— Katsokin, ettet myöhästy! huomautti Jashvin lyhyesti ja vaihtaakseen puheenaihetta kysyi: — Miten minun kimoni, oletko tyytyväinen? katsellen ikkunasta Vronskille myymäänsä aisahevosta.
— Seis! huusi Petritski Vronskille, joka jo hankki lähtöä. —
Veljesi jätti sinulle kirjeen ja lapun. Odotas, missäs ne ovat?
Vronski pysähtyi.
— No, missä ne ovat?
— Missä ne ovat? Kas siinä pulma! lausui Petritski juhlallisesti kohottaen etusormensa verkkaan ylöspäin nenänsä päältä.
— No sano nyt äläkä hulluttele! pyysi Vronski hymyillen.
— Kamiinaa en ole lämmittänyt. Jossain täällä.
— Jätä jo hulluttelu! Missä on kirje?
— En tosiaan muista. Vai näinkö minä unta? Odotas nyt! Älä nyt suutu. Jos sinä olisit minun laillani juonut eilen neljä pulloa veljenmaljoja, niin et muistaisi missä nukuit. Odota, kohta se muistuu mieleen.
Petritski meni väliseinän taa ja heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen.
— Odotahan! Näin minä makasin, ja hän seisoi siinä. Niin, niin, niin… Täällä se on! — ja Petritski kaivoi kirjeen patjan alta, johon itse oli sen kätkenyt.
Vronski otti veljensä kirjeen ja kirjelapun. Ne olivat, niin kuin hän oli arvannut odottaakin, nuhdekirje äidiltä siitä, ettei hän ollut pitkään aikaan käynyt tätä katsomassa, ja kirjelappu veljeltä, joka ilmoitti haluavansa puhua hänen kanssaan. Vronski tiesi, että molemmat koskivat samaa asiaa. "Mitä se heille kuuluu!" ajatteli Vronski ja puristaen kirjeet kokoon pisti ne takinnappien väliin lukeakseen ne tarkemmin matkalla. Tuvan eteisessä tuli vastaan kaksi upseeria, toinen oman, toinen vieraan rykmentin miehiä.
Vronskin asunto oli aina kaikkien upseerien pakopaikkana.
— Mihin nyt?
— Täytyy käydä Pietarhovissa.
— Joko hevosesi on tullut Tsarskojesta?
— Jo, vaikka minä en ole vielä sitä nähnyt.
— Puhutaan, että Mahotinin Gladiator ontuu.
— Lorua se on! Mutta miten te tällä kurakelillä ratsastatte? sanoi toinen.
— Kas siinä pelastajani! huudahti Petritski tulijat nähdessään. Sotilaspalvelija seisoi hänen edessään kädessään tarjotin, jolla oli votkaa ja suolattuja kurkkuja. — Tuo Jashvin käskee juomaan, jotta virkistyisin.
— Kyllä te eilen piditte elämää, sanoi toinen tulijoista, — ette antaneet koko yönä nukkua.
— Mutta loppu vasta oli jotain! kertoi Petritski. — Volkov kiipesi katolle ja sanoi olevansa surullinen. Minä huusin: musiikkia tänne, soittakaa hautajaismarssi! Ja niin se mies nukahti katolle hautausmarssin soittoon.
— Juo, juo ehdottomasti votkaa ja sitten seltterivettä ja paljon sitruunaa, neuvoi Jashvin seisten Petritskin vierellä kuin äiti, joka pakottaa lastaan ottamaan lääkkeitä, — ja sitten vähän samppanjaa päälle, noin pullon verran.
— Tuo kuulostaa viisaalta. Odotahan, Vronski, otetaan ryyppy.
— Ei, hyvästi nyt, hyvät herrat, tänään en juo.
— Painoako pelkäät? No, juodaan me muut. Tuo seltterivettä ja sitruuna.
— Vronski! huusi joku hänen mennessään eteiseen.
— Mitä?
— Antaisit leikata tukkasi, muuten se painaa liikaa, varsinkin kaljun kohdalta.
Vronskin tukka alkoi tosiaan ennen aikojaan harveta. Hän naurahti iloisesti näyttäen tiivistä hammasriviään, painoi lakin kaljunsa päälle, meni ulos ja istuutui rattaille.
— Tallille! hän sanoi ja aikoi heti ottaa kirjeet esiin lukeakseen ne, mutta jättikin ottamatta, ettei huomio hajaantuisi ennen kuin hevonen olisi tarkastettu. "Myöhemmin!"…