XXI
Väliaikainen lautatalli oli rakennettu aivan kilparadan viereen, ja Vronskin hevosen oli eilen ollut määrä saapua sinne. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä. Näinä viimeisinä päivinä hän ei ollut itse käynyt ratsastamassa sillä, vaan oli jättänyt sen valmentajalle, eikä nyt ollenkaan tiennyt, missä kunnossa hänen hevosensa oli saapunut. Tuskin hän oli noussut rattailtaan, kun hänen tallirenkinsä, niin sanottu hevospoika, groom, joka jo kauempaa oli tuntenut hänen rattaansa, haki valmentajan. Tämä kuivakka englantilaismies, jolla parran virkaa toimitti leuan alle jätetty pieni karvatupsu, keinahteli Vronskia vastaan kömpelöin jockeyn askelin ja kyynärpäät levällään, pitkävartiset saappaat jalassa ja lyhyt takki yllään.
— No miten Frou-Frou jaksaa? kysyi Vronski englanniksi.
— All right, sir, — vallan hyvin, herra, vastasi englantilainen jostain kurkkunsa sisältä. — Parempi on olla menemättä, lisäsi hän nostaen hattuaan. — Minä panin sille turpasuojan, ja hevonen on hermostunut. Parempi on olla menemättä, hevonen käy siitä levottomaksi.
— Ei, kyllä minä menen. Tahdon katsoa.
— Mennään sitten, sanoi englantilainen synkän näköisenä, kuten äskenkin suutaan avaamatta, ja lähti kulkemaan edeltä rennoin askelin, kyynärpäillään huitoen.
He tulivat lautamajan pihalle. Päivystäjä, puhdaspuseroinen, korea ja uljaannäköinen poika, tuli varsiluuta kädessä tulijoita vastaan ja seurasi heidän jäljessään. Tallissa oli viisi hevosta eri pilttuissa, ja Vronski tiesi, että siellä seisoi myös hänen tänään tuotu pääkilpailuansa, Mahotonin satakuusikymmentäneljä senttiä korkea punaruskea Gladiator. Omaa hevostaan enemmän Vronski olisi tahtonut nähdä Gladiatorin, jota ei ollut nähnyt. Mutta Vronski tiesi, ettei ratsumiehen arvolle sopinut kyselläkään siitä, puhumattakaan katsomisesta. Hänen kulkiessaan käytävää pitkin poika avasi toisen vasemmanpuoleisen pilttuun oven, ja Vronski huomasi suuren punaruskean hevosen ja valkeat jalat. Hän tiesi, että se oli Gladiator, mutta käännähti toisaalle ikään kuin toiselle tarkoitetun avatun kirjeen äärestä, ja kiiruhti Frou-Froun pilttuun luo.
— Tuolla on Mak… Mak… tin, hevonen, en koskaan opi lausumaan sitä nimeä, sanoi englantilainen olkansa yli, osoittaen suurella mustakyntisellä sormellaan Gladiatorin osastoa.
— Mahotinin? Niin, se on minun vaarallisimpia kilpailijoitani,
Vronski sanoi.
— Jos te ratsastaisitte sillä, sanoi englantilainen, — niin löisin vetoa teidän puolestanne.
— Frou-Frou on herkempi, se taas on voimakkaampi, Vronski sanoi hymyillen, kun kuuli ratsastustaan kiitettävän.
— Esteratsastuksessa riippuu kaikki ajosta ja "pluckista", sanoi englantilainen.
"Pluckia" eli tarmoa ja rohkeutta, tunsi Vronski omaavansa tarpeeksi, olipa hän — mikä oli paljon tärkeämpää — lujasti vakuuttunut, ettei kellään maailmassa voinut olla tuota "pluckia" enemmän kuin hänellä.
— Oletteko varma, ettei olisi tarvinnut hiostaa enemmän?
— Eikö mitä, vastasi englantilainen. — Olkaa hyvä, puhukaa hiljemmin. Hevonen hermostuu, viittasi hän päällään suljettuun pilttuuseen, jonka edessä he seisoivat ja josta kuului oljen kahinaa.
Hän avasi oven, ja Vronski astui pienen ikkunan himmeästi valaisemaan pilttuuseen. Turpakoppa päässään seisova tummanruskea hevonen siirteli jalkojaan tuoreella olkialustalla. Vilkaistessaan karsinan hämärään Vronski taas kerran tavoitti tahtomattaan yhdellä ainoalla yleissilmäyksellä rakastamansa hevosen kaikki piirteet. Frou-Frou oli keskikokoinen eikä nuhteeton rakenteeltaan. Se oli kauttaaltaan kapealuinen. Vaikkakin sen rintapuoli kaartui voimakkaasti eteenpäin, rinta oli kapea. Lautasilta se oli hiukan luisu ja sekä etu- että varsinkin takajalat olivat silmiinpistävän väärät. Taka- ja etujalkojen jäntereet eivät olleet erityisen vankat, mutta sen sijaan oli eturuumis harvinaisen leveä, mikä pisti erityisesti silmään nyt, kun hevosta oli pidetty vähemmällä ruualla ja se oli vatsan kohdalta hoikistunut. Sen sääriluut näyttivät polvien alapuolelta edestä katsoen tuskin sormea paksummilta, mutta sivulta ne sen sijaan olivat harvinaisen leveät. Sivuiltaan koko hevonen oli muualta paitsi kylkiluiden kohdalta kuin kokoon litistetty ja sen sijaan eteen- ja taaksepäin venytetty. Mutta sillä oli erityisen tuntuvana ominaisuus, joka saa unohtamaan kaikki viat ja puutteet; se ominaisuus oli veri, veri, joka ilmaisee itsensä, kuten englantilaiset sanovat. Hienossa, liikkuvassa ja silkinsileässä nahassa risteilevän suoniverkon alla kaartelevat lihakset näyttivät lujilta kuin luu. Laiha pää ulkonevine, välkkyvine ja iloisine silmineen leveni turvan alaosassa ulkoneviksi sieraimiksi, joitten välissä vavahteli verenkuultava kalvo. Hevosen koko hahmossa ja varsinkin sen päässä oli jotakin selväpiirteistä, tarmokasta ja samalla hellää. Se oli niitä eläimiä, jotka näyttävät olevan puhumatta vain siksi, ettei niitten suun mekaaninen rakenne sitä salli.
Ainakin Vronskista tuntui siltä, että se ymmärsi kaiken, mitä hän tunsi siinä katsellessaan sitä.
Heti kun Vronski astui pilttuuseen, se veti syvään ilmaa sieraimiinsa ja katsoi tulijoihin ulkonevilla silmillään pälyten, niin että valkuainen veristyi, helisti turpakoppaansa ja nosteli kevyesti jalkojaan.
— Siinä näette, miten hermostunut se on, sanoi englantilainen.
— Voi sinua, rakas! Voi! puheli Vronski astuen hevosen luo ja viihdytellen sitä.
Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä rauhattomammaksi hevonen kävi. Vasta kun hän oli tullut sen pään kohdalle, se äkkiä sävähti hiljaiseksi, ja lihakset vain värähtelivät ohuen, hienon karvan alla. Vronski silitti hevosen voimakasta kaulaa, työnsi erilleen joutuneen harjasuortuvan terävän niskan toiselle puolelle ja asetti kasvonsa sen laajentuneiden, lepakonsiivenohuiden sieraimien luo. Hevonen hengitti kuuluvasti, sieraimet jännittyneinä, painoi toisen korvansa värähtäen alas ja kurotti vahvan mustan huulensa Vronskia kohti, ikään kuin tahtoen ottaa häntä hihasta kiinni. Mutta muistettuaan turpakoppansa se ravisti sitä ja alkoi taas levottomasti nostella sileitä jalkojaan.
— Rauhoitu, rakkaani, rauhoitu! hän sanoi silittäen vielä sen lautasia ja poistui karsinasta mielessään iloinen tunne siitä, että hevonen oli mitä parhaimmassa kunnossa.
Hevosen jännitys oli tarttunut Vronskiinkin. Hän tunsi veren tulvahtavan sydämeensä, ja tunsi samoin kuin hevonen halua liikkua ja purra; häntä sekä pelotti että riemastutti yhtaikaa.
— No, minä luotan teihin, hän sanoi englantilaiselle, — puoli seitsemän olette siis paikalla.
— Kaikki tehdään täsmälleen, sanoi englantilainen. — Minne te nyt menette, my Lord? kysyi hän äkkiä, käyttäen nimitystä my Lord, jota hän ei juuri koskaan ollut käyttänyt.
Vronski kohotti hämmästyneenä päätään ja katsahti englantilaista silmiin ihmetellen tuon kysymyksen rohkeutta. Mutta ymmärrettyään, ettei englantilainen sitä kysyessään puhutellut häntä isäntänään vaan ratsumiehenä, hän vastasi:
— Täytyy käydä Brjanskin luona. Puolen tunnin kuluttua olen kotona.
"Monennenko kerran sitä jo kysytään minulta?" hän ajatteli ja punastui, mitä hänelle sattui harvoin. Englantilainen katsoi häneen tarkkaavaisesti. Ikään kuin olisi tiennyt, minne Vronski aikoi, hän lisäsi:
— Pääasia on pysyä tyynenä kilpailun edellä. Älkää pilatko tuultanne älkääkä hermostuttako itseänne millään.
— All right, vastasi Vronski hymyillen, hyppäsi rattaille ja käski ajaa Pietarhoviin.
Hän oli ajanut vasta muutaman askeleen, kun aamusta saakka uhanneesta ukkospilvestä lankesi rankka sade.
"Huono juttu", ajatteli Vronski nostaen ylös rattaitten kattosuojuksen, — "Ennestäänkin oli jo kuraa, ja nyt maa menee aivan velliksi." Istuessaan yksin rattaittensa kattosuojuksen alla hän otti esiin äitinsä kirjeen ja veljensä kirjelapun ja luki ne.
Niin, kaikki oli yhtä ja samaa asiaa. Kaikki, niin äiti ja veli kuin muutkin, katsoivat tarpeelliseksi sekaantua hänen sydämenasioihinsa. Tuo sekaantuminen herätti hänessä vihan tunteen, mikä oli hänelle harvinaista. "Mitä se heille kuuluu? Miksi jokainen katsoo asiakseen huolehtia minusta? Ja miksi he eivät jätä minua rauhaan? Siksi, että he näkevät siinä olevan jotain sellaista, joka menee yli heidän ymmärryksensä. Jos se olisi jokin seuramaailmassa tavallinen sukupuolisuhde, ei kukaan minusta huolehtisi. Mutta he tuntevat, että se on jotain muuta, että se ei ole leikittelyä, vaan että tuo nainen on minulle elämääkin tärkeämpi. Sitä he juuri eivät käsitä, ja se heitä harmittaa. Mikä kohtalo meitä odottaneekin, me olemme itse sen valinneet emmekä sitä valita", päätteli hän itsekseen, yhdistäen sanassa me itsensä Annaan. "Ei, heidän täytyy saada opettaa meille, miten on elettävä. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä on onni, he eivät tiedä, että ilman tätä rakkautta meillä ei ole onnea eikä onnettomuutta — ei ole koko elämää", hän ajatteli.
Häntä harmitti tuo kaikkien sekaantuminen juuri siksi, että hän tunsi sydämessään toisten olevan oikeassa. Hän tunsi, ettei rakkaus, joka sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten seuramaailman salaiset lemmensuhteet, jättämättä kummankaan elämään muita jälkiä kuin hauskoja tai ikäviä muistoja. Vronski tunsi oman ja hänen asemansa koko kiusallisuuden ja ymmärsi, miten vaikeaa heidän oli seuramaailmassa näkyvän roolinsa vuoksi salata rakkauttaan, valehdella ja pettää — valehdella, pettää, viekastella ja aina ottaa huomioon muut, kun heitä yhdistävä intohimo oli niin voimakas, että molemmat unohtivat kaiken muun paitsi rakkautensa.
Hän muisti elävästi ne valheet ja petokset, joihin hänen oli usein täytynyt turvautua ja jotka olivat niin vieraita hänen luonteelleen; erityisen elävänä mieleen palasi noiden valheiden ja petosten Annalle tuottama, usein silminnähtävä häpeä. Ja hänen mieleensä nousi omituinen inhon tunne: Aleksei Aleksandrovitshiako, itseäänkö vai koko maailmaa kohtaan — sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän karkotti aina mielestään tuon oudon tunteen. Ja nytkin hän ravisti sen pois ja jatkoi mietteitään.
"Niin, hän oli ennen onneton, mutta ylpeä ja levollinen, mutta nyt hän ei enää voi olla tyyni ja arvokas, vaikkakaan hän ei näytä sitä. Kyllä tästä tilanteesta on tehtävä loppu", päätti hän itsekseen.
Ja ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli selvänä ajatus siitä, että oli välttämätöntä lopettaa tuo valhe, ja mitä pikemmin, sen parempi. "Hänen ja minun on jätettävä kaikki ja meidän on paettava jonneki yhdessä rakkautemme kanssa", hän sanoi itselleen.