XXIII
Siihen, että perhe-elämässä voitaisiin saada jotain aikaan, tarvitaan joko täysi eripuraisuus tai rakkaudellinen sopu. Kun puolisoiden suhteet ovat epämääräiset eikä vallitse kumpikaan näistä tiloista, ei voi ryhtyä mihinkään.
Monet perheet jähmettyvät vuosikausiksi vanhoihin, kumpaakin puolisoa tympäiseviin asemiin vain sen tähden, ettei ole täyttä eripuraa eikä täyttä sopua.
Sekä Annalle että Vronskille oli elämä Moskovan kesäisen auringon synnyttämässä kuumuudessa ja pölyssä, joka oli jo ehtinyt painaa leimansa myös bulevardien puiden nuoriin lehtiin, aivan sietämätöntä. Mutta vaikka olikin jo aikoja sitten päätetty muuttaa maalle Vozdvizenskojeen, asuivat he yhä molemmille tukalaksi käyneessä Moskovassa, koska heidän välillään ei ollut viime aikoina vallinnut yksimielisyyttä.
Siihen ärtymykseen, joka heidät erotti, ei ollut mitään ulkonaista syytä, ja kaikki selvittely-yritykset olivat vain pahentaneet sitä. Se oli sisäistä laatua ja perustui siihen, että Anna vaistosi Vronskin rakkauden vähenevän, Vronski taas katui siitä, että oli saattanut itsensä Annan takia niin tukalaan asemaan, jota tämä ei edes koettanut huojentaa, vaan päinvastoin vaikeutti yhä enemmän. Kumpikaan ei ilmaissut ärtymyksensä syytä, vaan katsoi toisen tekevän väärin ja koetti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa todistaa sitä toiselle.
Annalle Vronski oli kaikkine tottumuksineen, ajatuksineen, haluineen, koko sielullisine ja fyysisine olemuksineen pelkkää rakkautta naisiin, ja tämän rakkauden olisi Annan käsityksen mukaan pitänyt kohdistua vain häneen. Tämä rakkaus oli vähentynyt; siispä Vronskin oli täytynyt kohdistaa osa rakkaudestaan toisille tai toiselle naiselle, Anna arveli ja oli mustasukkainen. Tämä mustasukkaisuus ei kohdistunut vielä kehenkään erityiseen naiseen, vaan Vronskin rakkauden vähenemiseen, mutta etsiskeli alituisesti kohdettaan siirtyen pienimmästäkin viittauksesta kohteesta toiseen. Hän oli mustasukkainen milloin niille karkeille naisille, joiden kanssa Vronski naimattomien ystäviensä houkuttelemana helposti saattoi joutua kosketuksiin, milloin seurapiirien naisille, joita Vronski saattoi tavata, milloin taas kuvitellulle nuorelle naiselle, jonka kanssa Vronski aikoi mennä naimisiin hyläten hänet. Viimeksi mainittu mustasukkaisuus vaivasi Annaa kaikkein eniten varsinkin siksi, että Vronski oli itse avomielisenä hetkenä varomattomasti kertonut Annalle, kuinka vähän hänen äitinsä ymmärsi häntä, kun saattoi yrittääkään houkutella häntä naimisiin ruhtinatar Sorokinan kanssa.
Mustasukkaisuudessaan Anna vihasi Vronskia ja haki kaikesta aihetta vihalleen. Hän syytti Vronskia kaikesta, mikä häntä vaivasi ja painoi hänen nykyisessä asemassaan: Vronski oli syypää hänen kiusalliseen odotuksen tilaansa, jossa hän oli koko Moskovan-aikansa elänyt, Aleksei Aleksandrovitshin vitkasteluun ja epäröintiin ja hänen ikävään ja yksinäiseen erakkoelämäänsä. Jos Vronski olisi rakastanut, hän olisi ymmärtänyt Annan aseman raskauden ja pelastanut tämän siitä. Juuri Vronskin takiahan oli muutettu pois maalta, missä Anna olisi tahtonut olla, ja asetuttu Moskovaan, jonka seuraelämää Vronski kaipasi. Näin Vronski oli saattanut hänet kauheaan asemaan, jonka raskautta ei itse tahtonut käsittää. Hänhän oli syypää siihenkin, että Anna oli iäksi erotettu pojastaan.
Myöskään heidän välisensä harvat hellät hetket eivät tyynnyttäneet Annaa; hän huomasi nyt Vronskin hellyydessä sellaisen tyyneyden ja varmuuden vivahteen, mitä ei ollut ennen ollut ja mikä hermostutti häntä.
Oli jo hämärä. Odotellen Vronskia kotiin poikamiespäivällisiltä Anna käveli edestakaisin Vronskin työhuoneessa, mihin vähiten kuului kadun humina, ja hautoi mielessään eilisen riidan kirvelevää muistoa. Hän koetti johdattaa mieleensä riidan aihetta, mutta ei tahtonut päästä irtautumaan muistiin syöpyneistä loukkaavista sanoista, joita oli molemmin puolin lausuttu. Viimein hän muisti riidan syyn eikä pitkään aikaan voinut uskoa, että eripura oli saanut alkunsa niin viattomasta ja toisarvoisesta asiasta. Niin se kuitenkin oli. Kaikki oli alkanut siitä, että Vronski oli puhunut ivallisesti naiskymnaaseista pitäen niitä tarpeettomina, ja Anna oli puolustanut niitä. Vronski ei yleensäkään antanut suurta arvoa naisten sivistykselle ja hän oli sanonut, ettei Hanna, Annan englantilainen kasvatti, tarvinnut fysiikan tietoja.
Se oli ärsyttänyt Annaa. Hän oli nähnyt siinä vihjeen omiin töihinsä kohdistuvasta ylenkatseesta. Niinpä hän oli miettinyt lauseen, jonka piti olla kosto.
— Minä en enää odotakaan, että te ottaisitte minun tunteeni huomioon niin kuin rakastava ihminen voi tehdä, mutta olin kuitenkin toivonut enemmän hienotunteisuutta, hän oli sanonut.
Ja Vronski oli tosiaankin punastunut harmista ja sanonut jotain katkeraa. Anna ei muistanut mitä hän itse oli vastannut, mutta silloin Vronski oli lausunut jotain, minkä silminnähtävänä tarkoituksena oli loukata häntä:
— Minä en tosiaankaan pidä teidän kiintymyksestänne tuohon tyttöön, sillä minä näen, että se on luonnotonta, Vronski oli sanonut.
Tuo kovuus, jolla Vronski koetti särkeä sen maailman, jonka Anna oli niin suurella vaivalla rakentanut itselleen raskaan elämänsä kärsimykset kestääkseen, ja se vääryys, joka ilmeni hänen syytöksessään, kun hän sanoi Annan teeskentelevän, sai Annan suunniltaan.
— On ikävä, että yksistään karkea ja aineellinen on teistä luonnollista ja ymmärrettävää, oli Anna sanonut ja lähtenyt huoneesta.
Kun Vronski eilisiltana oli tullut hänen luokseen, he eivät olleet maininneet sanaakaan tuosta riidasta. Silti kumpikin oli tuntenut, että riita oli sovittu mutta ei unohdettu.
Tänään Vronski oli ollut koko päivän poissa kotoa, ja Annasta tuntui niin yksinäiseltä ja niin ikävältä olla epäsovussa Vronskin kanssa, että hän halusi unohtaa kaiken, antaa anteeksi ja sopia tämän kanssa, syyttää itseään ja tunnustaa hänet syyttömäksi.
"Minä olen itse syypää. Olen ärtyisä ja järjettömän mustasukkainen. Minä teen sovinnon hänen kanssaan ja me lähdemme maalle, siellä minä rauhoitun jälleen", hän puheli itselleen.
"Luonnotonta", hän muisti yhtäkkiä tuon sanan, jolla hän ymmärsi Vronskin tahtoneen haavoittaa häntä. "Minä tiedän mitä hän tarkoitti; hän tahtoi sanoa, että on luonnotonta rakastaa vierasta lasta eikä omaansa. Mitä hän tietää äidinrakkaudesta, minun rakkaudestani Serjozhaan, jonka minä uhrasin hänen takiaan! Mutta miksi hän tahtoi haavoittaa minua. Ei, hän rakastaa toista naista, toisin ei voi olla."
Ja huomatessaan, että koettaessaan rauhoittaa itseään hän oli taas tehnyt saman kierroksen kuin niin monesti ennenkin ja palannut entiseen ärtymykseensä, hän kauhistui itseään. "Onko se tosiaankin mahdotonta? Enkö minä todellakaan voi ottaa syytä niskoilleni?" hän kysyi itseltään ja aloitti taas alusta. "Hän on vilpitön ja rehellinen ja rakastaa minua. Minä rakastan häntä ja pian tulee avioeropäätös. Mitä minä enää muuta tahdon? Minä tarvitsen lepoa ja luottamusta ja minä otan syyn niskoilleni. Niin, nyt kun hän tulee kotiin, sanon, että syy oli minun, vaikkei se minun ollutkaan, ja me lähdemme maalle."
Ja välttääkseen enempää ajattelua ja uutta ärtymystä hän soitti kelloa, käski tuoda arkut sisään ja alkoi pakata maallemuuttoa varten.
Vronski tuli kotiin kymmenen aikaan.