XXIV
— No, oliko hauskaa? kysyi Anna mennen häntä vastaan syyllisyydentuntoisen ja leppeän näköisenä.
— Niin kuin tavallisesti, vastasi Vronski huomaten heti ensimmäisellä katseella, että Anna oli hyvällä tuulella. Hän oli jo tottunut noihin mielialan vaihteluihin ja oli siitä nyt erityisen hyvillään, sillä oli nyt itsekin mitä parhaassa mielentilassa.
— Mitä minä näen! Hyvä juttu! sanoi Vronski osoittaen eteisessä olevia arkkuja.
— Niin, kyllä nyt täytyy jo muuttaa. Minä kävin ajelemassa ja oli niin kaunista, että tuli ikävä maalle. Ei kai sinua mikään pidättele?
— En toki muuta toivokaan. Tulen heti, käyn vain vaihtamassa takin.
Pyydä tuomaan teetä.
Ja Vronski meni kamariinsa.
Oli jotain loukkaavaa siinä, että hän sanoi: "Hyvä juttu", niin kuin sanotaan lapselle, kun se on lakannut kiukuttelemasta, ja vielä loukkaavammalta Annasta tuntui vastakohtaisuus hänen syyllisyydentuntoisen ja Vronskin itsetietoisen äänensävyn välillä. Hänessä kuohahti hetkeksi taistelunhalu; mutta hän voitti itsensä, sai halunsa tukahdutetuksi ja oli Vronskin tullessa yhtä iloinen kuin äskenkin.
Kun Vronski oli tullut hänen luokseen, hän kertoi osaksi jo valmiiksi miettimillään sanoilla päivänsä vietosta ja maallemuuttosuunnitelmistaan.
— Tiedätkö, että minä olen kuin inspiraation vallassa, puhui hän. — Mitä me täällä rupeamme odottamaan eron saantia? Yhtä hyvähän on maallakin. En voi odottaa pitempään. En tahdo toivoa enkä kuulla puhuttavan koko avioerosta. Olen päättänyt, ettei sillä tule olemaan vaikutusta minun elämääni. Oletko sinäkin samaa mieltä?
— Olen, olen! sanoi Vronski katsahtaen levottoman Annan kiihottuneisiin kasvoihin.
— Mitä te teitte siellä? Keitä kaikkia oli? kysyi Anna oltuaan hetkisen vaiti.
Vronski sanoi vieraiden nimet. — Päivällinen oli mainio, ja venekulkue ja kaikki muu oli oikein viehättävä, mutta Moskovassahan kaikkeen pitää sotkea jotain naurettavaa. Joku nainen, Ruotsin kuningattaren uimaopettaja, esitteli taitojaan.
— Kuinka? Uiko hän? kysyi Anna kasvot synkistyen.
— Ui. Jossain punaisessa uimapuvussa, vanha, ruma nainen. No, koska me siis lähdemme?
— Mikä tyhmä päähänpisto! Uiko hän jotenkin erityisesti? sanoi Anna vastaamatta Vronskin kysymykseen.
— Siinä ei ollut kerrassaan mitään erikoista. Sitähän minä juuri sanon, kauhean tyhmää. Niin, koska sinä olet ajatellut että lähdemme?
Anna ravisti päätään ikään kuin karkottaakseen ikävän ajatuksen.
— Milloin lähdemme? Mitä pikemmin, sen parempi. Huomenna emme ehdi.
Ylihuomenna.
— Niin… odotas. Ylihuomenna on sunnuntai, minun täytyy käydä äitini luona, sanoi Vronski ja hämmästyi, sillä tuskin hän oli ehtinyt sanoa äitinsä nimen, kun hän jo tunsi Annan katsovan häntä tiiviisti ja epäluuloisesti. Vronskin hämmennys antoi varmuutta Annan epäluuloille. Hän sävähti punaiseksi ja vetäytyi kauemmaksi Vronskista. Ruotsin kuningattaren uimaopettajattaren sijasta hänen mieleensä tuli nyt ruhtinatar Sorokina, joka asui maalla lähellä Moskovaa kreivitär Vronskin kanssa.
— Siellä sinä voit käydä huomenna, sanoi Anna.
— Enpäs voi. Minun pitää saada sieltä valtakirja ja rahaa ja niitä ei saa vielä huomenna, vastasi Vronski.
— Jos niin on, niin emme lähde ollenkaan.
— No mutta miksi?
— Minä en lähde myöhemmin. Maanantaina tai ei koskaan!
— Miksi juuri niin? kysyi Vronski kuin ihmeissään. — Eihän siinä ole mitään järkeä.
— Sinun mielestäsi siinä ei ole järkeä, sillä sinä et välitä minusta vähääkään. Sinä et tahdo ymmärtää minun elämääni. Ainoa, mikä on vähänkin pitänyt täällä mieltäni virkeänä, on Hanna. Sinä pidät sitä teeskentelynä. Sinähän sanoit eilen, etten minä pidä tyttärestäni, vaan teeskentelen pitäväni kasvatistani ja että se on luonnotonta. Minä tahtoisin tietää, millainen elämä täällä voisi olla minulle luonnollista.
Hetkeksi hän tointui ja kauhistui, kun huomasi pettäneensä äskeiset aikeensa. Mutta vaikka hän tiesikin kulkevansa tuhoaan kohti, hän ei voinut hillitä itseään, olla näyttämättä, kuinka väärässä Vronski oli, eikä alistua hänen tahtonsa alle.
— Minä en ole koskaan sanonut niin. Minä sanoin, etten pidä tuosta oudosta kiintymyksestäsi.
— Miksi sinä et puhu totta, vaikka kerskailet suoruudellasi?
— Minä en kerskaile koskaan enkä myöskään valehtele koskaan, Sanoi Vronski pidätellen vihaa, joka kohosi hänen sielussaan. — On hyvin ikävää, jollet sinä kunnioita…
— Kunnioitus on keksitty sen tyhjän paikan peitoksi, missä rakkauden pitäisi olla. Ja jollet sinä enää rakasta minua, niin on parempi ja rehellisempi sanoa se suoraan.
— Ei, tämä käy jo sietämättömäksi! huudahti Vronski nousten tuoliltaan. Hän pysähtyi Annan eteen ja lausui hitaasti: — Minkä tähden sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni? Hän näytti siltä kuin olisi voinut sanoa vielä paljon muutakin, mutta olisi hillinnyt itsensä. — Sillä on rajansa.
— Mitä te sillä tarkoitatte? huudahti Anna katsoen kauhuissaan sitä selvää vihan ilmettä, mikä näkyi Vronskin kasvoista ja varsinkin hänen julmista, uhkaavista silmistään.
— Minä tarkoitan… Vronski aloitti, mutta pysähtyi. — Minun täytyy kysyä: mitä te minusta tahdotte?
— Mitä minä voin tahtoa? Minä voin tahtoa vain sitä, ettette jättäisi minua, eikö niin? sanoi Anna ymmärtäen kaiken, minkä Vronski oli jättänyt sanomatta loppuun. — Mutta sitä minä en tahdo, se on toisarvoista. Minä tahdon rakkautta, mutta sitä ei ole. Se on kaikki lopussa.
Hän lähti ovea kohti.
— Älähän mene! sanoi Vronski hellittämättä kulmiensa synkkää poimua, mutta pidätellen häntä kädestä. — Mistä on kyse? Minä sanoin, että matkaa on lykättävä päivää myöhemmäksi, ja sinä sanoit siihen, että minä valehtelen ja olen epärehellinen ihminen.
— Niin, ja minä toistan vielä, että mies, joka soimaa minua siitä, että on uhrannut kaikkensa minulle, hän sanoi muistellen aikaisemmassa riidassa lausuttuja sanoja, — on pahempi kuin epärehellinen mies. Hän on sydämetön mies.
— Ei, kärsimykselläkin on rajansa! Vronski huudahti ja päästi nopeasti hänen kätensä irti.
"Hän vihaa minua, se on selvä", ajatteli Anna ja lähti vaiti, epävarmoin askelin pois huoneesta. "Hän rakastaa toista, se on vieläkin selvempi", hän vakuutti itselleen tultuaan huoneeseensa. "Minä etsin rakkautta, mutta sitä ei ole. Siis kaikki on lopussa", toisti hän äsken lausumansa sanat, "ja täytyy lopettaa."
"Mutta miten?" kysyi hän itseltään ja istuutui nojatuoliin peilin luo.
Ajatukset kiersivät nopeasti hänen päässään. Minne hän nyt lähtisi, tädinkö luo, joka oli hänet kasvattanut, vaiko Dollyn luo, vai lähtisikö hän ypöyksin ulkomaille? Mitä Vronski nyt mahtoi tehdä yksin työhuoneessaan! Olikohan tämä lopullinen riita, vai olisiko sopu vielä mahdollinen? Mitähän hänen entiset pietarilaistuttavansa nyt sanoisivat ja mitenkähän Aleksei Aleksandrovitsh ottaisi vastaan tiedon heidän väliensä rikkoutumisesta?… Näitä ja muita ajatuksia kierteli hänen päässään, mutta hän ei antautunut koko sielullaan niiden valtaan. Hänen sielussaan oli jokin epäselvä ajatus, ainoa asia, joka kiinnosti häntä, mutta hän ei kyennyt tiedostamaan sitä selkeästi. Muistettuaan vielä kerran Aleksei Aleksandrovitshin hän muisti myös viimeistä lapsivuodettaan seuranneen sairautensa ja sen tunteen, joka silloin oli pitänyt häntä vallassaan. "Miksi en saanut kuolla?" hän muisti silloin lausumansa sanat ja silloisen tunteensa. Ja hän ymmärsi yhtäkkiä, mitä hänen sielussaan liikkui. Niin, se oli se ajatus, joka yksin ratkaisi kaiken. "Kuolla!…"
"Kuolema pyyhkii pois kaiken — Aleksei Aleksandrovitshia ja Serjozhaa painavan häpeän ja minun oman kauhean häpeäni. Ja silloin hänkin katuu, säälii ja rakastaa minua ja tuntee tuskaa tähteni." Hän istui nojatuolissa, itsesäälin hymy kasvoilleen jähmettyneenä, ja irrotteli ja työnteli takaisin vasemman kätensä sormuksia, kuvitellen elävästi Vronskin tunteita hänen kuolemansa jälkeen.
Vronskin lähestyvät askeleet herättivät hänet ajatuksistaan. Hän oli panevinaan pois sormuksiaan eikä edes kääntynyt tulijaan päin.
Vronski tuli hänen luokseen, otti häntä kädestä ja sanoi hiljaa:
— Anna, lähdetään huomenna, jos sinä tahdot. Olen suostuvainen kaikkeen.
Anna oli vaiti.
— Mitä? kysyi Vronski.
— Itsehän tiedät, sanoi Anna ja voimatta enää pidättyä purskahti itkemään.
— Hylkää minut, hylkää! nyyhkytti hän. — Minä matkustan huomenna pois… Teen vielä muutakin. Kuka minä olen? turmeltunut nainen, kivi sinun kaulassasi. En tahdo kiusata sinua, en! Päästän sinut vapaaksi. Sinä et rakasta minua, sinä rakastat toista!
Vronski rukoili häntä rauhoittumaan ja vakuutti, ettei hänen mustasukkaisuudellaan ollut perustan häivääkään, ettei hän koskaan ollut lakannut rakastamasta Annaa, vaan rakasti nyt vielä enemmän kuin ennen.
— Anna, miksi sinä kidutat noin itseäsi ja minua? Vronski puheli suudellen hänen käsiään. Vronskin kasvoista kuvastui hellyys, ja Anna luuli kuulleensa kyynelten vivahteen hänen äänessään ja tunsi kyynelten kosteutta kädellään. Ja yhtäkkiä muuttui hurja mustasukkaisuus hurjaksi, kiihkeäksi hellyydeksi; hän syleili Vronskia peittäen suudelmin tämän pään, kaulan ja kädet.