XXV
Tuntien, että täysi sovinto oli aikaansaatu, ryhtyi Anna aamusta alkaen valmistautumaan matkaan. Vaikkei ollutkaan päätetty, lähtisivätkö he maanantaina vai tiistaina, koska kumpikin oli eilen antanut toisilleen periksi, Anna teki innokkaasti muuttovalmisteluja tuntien olevansa täysin välinpitämätön siitä, lähtisivätkö he päivää aiemmin vai myöhemmin. Hän seisoi huoneessa avoimen arkun ääressä järjestellen tavaroitaan, kun Vronski tuli tavallista aikaisemmin hänen luokseen täysissä pukeissa.
— Minä lähden heti äidin luo, hän saa lähettää minulle rahat Jegorin välityksellä. Ja huomenna olen valmis matkaan, hän sanoi.
Niin hyvällä tuulella kuin Anna olikin, hän tunsi Vronskin matkan kreivittären huvilalle sittenkin vaivaavan mieltään.
— Enhän minä itsekään ehdi valmiiksi siihen mennessä, sanoi Anna ja ajatteli samassa: "Olisipas siis kuitenkin voinut tehdä niin kuin minä tahdoin." — Ei, tee sinä vain niin kuin aioit. Mene ruokasaliin, minä tulen heti pantuani vain pois nämä tarpeettomat tavarat, hän sanoi lisäten vielä Annushkan sylissä olevaa vaatekuormaa.
Vronski söi pihviään, kun Anna astui ruokasaliin.
— Sinä et usko kuinka minua kyllästyttävät nämä huoneet, sanoi Anna istuutuen Vronskin viereen juomaan kahviaan. — Ei ole mitään kauheampaa kuin tällaiset chambres garnies. Niissä ei ole mitään ilmettä eikä sielua. Tuo kello, ikkunaverhot ja varsinkin tapetit ovat kuin mikäkin painajainen. Minä ajattelen Vozdvizenskojea kuin luvattua maata. Ethän sinä lähetä vielä hevosia?
— En, ne saavat tulla jäljestäpäin. Aiotko ajaa jonnekin?
— Aion käydä Wilsonilla. Minun täytyy viedä sinne vaatteitani. Siis varmastiko huomenna? hän sanoi iloisella äänellä; mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat.
Vronskin kamaripalvelija tuli pyytämään Pietarista tulleen sähkösanoman kuittia. Siinä, että Vronski oli saanut sähkösanoman, ei ollut mitään erikoista, mutta näytti siltä kuin hän koettaisi salata jotain. Hän sanoi kuitin olevan kirjoituspöydällä ja kääntyi kiireesti Annan puoleen:
— Huomenna saan varmasti kaikki asiat toimitetuksi.
— Keneltä on tullut sähkösanoma? kysyi Anna kuuntelematta hänen sanojaan.
— Stivalta, vastasi Vronski vastahakoisesti.
— Miksi et ole näyttänyt minulle? Mitä salaisuuksia voi olla Stivan ja minun välillä?
Vronski huusi kamaripalvelijan takaisin ja käski tuomaan sähkösanoman.
— Minä en tahtonut näyttää, sillä Stivalla on tapana lähetellä sähkösanomia ilman aikojaan; ei ollut syytä tehdä sitä nytkään, kun mitään ei vielä ole päätetty.
— Onko se avioerosta?
— On, hän ilmoittaa, ettei ole vielä saanut mitään aikaan ja että ratkaiseva vastaus on luvattu antaa näinä päivinä. Niin, lue itse.
Vapisevin käsin Anna otti sähkösanoman, ja luki, mitä Vronski oli sanonut. Lopussa oli vielä lisää: "Toivoa vähän, mutta koetan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja."
— Minä sanoin eilen, että minulle on aivan yhdentekevä, koska saan tai saanko ensinkään avioeron, sanoi Anna punastuneena. — Ei ollut mitään syytä salata sitä minulta. "Samalla lailla hän voi salata ja sälääkin minulta kirjeenvaihtonsa naisten kanssa", ajatteli Anna.
— Jashvin aikoi tulla tänään aamupäivällä tänne Voitovin kanssa, sanoi Vronski, — luullakseni hän on voittanut Pevtsovilta kaiken ja kenties enemmänkin kuin mitä se mies voi maksaa, — lähes kuusikymmentä tuhatta.
— Ei, sanoi Anna hermostuen siitä, että Vronski puheenaihetta vaihtamalla osoitti niin ilmiselvästi pelkäävänsä hänen ärtymystään, — miksi sinä luulet tuon tiedon niin koskevan minuun, että se piti salata? Minähän sanoin, etten tahdo ajatella sitä, ja toivoisin, ettet sinäkään välittäisi asiasta sen enempää.
— Minä välitän vain siksi, että pidän selvyydestä, sanoi Vronski.
— Selvyys ei riipu muodoista, vaan rakkaudesta, sanoi Anna hermostuen yhä enemmän Vronskin viileän ja rauhallisen sävyn vuoksi. — Miksi sinä haluat sitä niin kovasti?
"Oi, hyvä Jumala! Taas rakkaudesta!", ajatteli Vronski rypistäen kulmiaan.
— Sinähän tiedät miksi: sinua ja tulevia lapsiamme varten, sanoi
Vronski.
— Muita lapsia ei meillä tule olemaan.
— Se on hyvin ikävää, Vronski sanoi.
— Sinä tahdot sitä lapsia varten; mutta minua sinä et ajattele, sanoi Anna kuurona sille, että Vronski oli sanonut: sinua ja lapsiamme varten.
Kysymys tulevista lapsista oli kauan ollut eripuran aiheena heidän välillään, ja se hermostutti Annaa nytkin. Vronskin halu saada lapsia merkitsi Annan mielestä sitä, ettei Vronski pitänyt arvossa hänen kauneuttaan.
— Oi, minähän sanoin, että sinuakin varten. Ennen kaikkea juuri sinua varten, hän toisti rypistäen kasvojaan kuin kivusta, — sillä olen varma siitä, että sinun hermostuneisuutesi suurimmaksi osaksi johtuu tilanteen epämääräisyydestä.
"Nyt hän on lakannut teeskentelemästä ja hänen kylmä vihansa minua kohtaan näkyy selvästi", ajatteli Anna; hän ei kuunnellut Vronskin sanoja, vaan katseli kauhuissaan sitä kylmää ja armotonta tuomaria, joka ärsyttävänä katsoi Vronskin silmistä.
— Se ei ole syy, sanoi Anna, — enkä minä edes ymmärrä, kuinka minun hermostuneisuuteni syynä, kuten sinä sanot, voisi olla se, että minä olen kokonaan sinun vallassasi. Siinä ei ole mitään tilanteen epämääräisyyttä, päinvastoin…
— On hyvin ikävää, ettet tahdo ymmärtää sitä, Vronski keskeytti hänet haluten itsepäisesti saada ajatuksensa lausutuksi, — epämääräisyys on siinä, että sinä luulet minun olevan vapaa.
— Sen suhteen voit olla täysin rauhallinen, sanoi Anna kääntyen sivuttain Vronskiin ja ryhtyi juomaan kahviaan.
Hän tarttui kuppiinsa pikkusormi harallaan ja kohotti sen huulilleen. Juotuaan muutamia kulauksia hän katsahti Vronskiin ja ymmärsi selvästi tämän ilmeestä, että Vronskia inhotti hänen kädenliikkeensä ja hänen siemailustaan syntyvä ääni.
— Minulle on aivan yhdentekevää, mitä sinun äitisi ajattelee ja millaisiin naimisiin hän sinut tahtoo, sanoi Anna laskien kupin vapisevin käsin teevadille.
— Mutta emmehän me siitä puhu.
— Juuri siitä. Ja saat olla varma, ettei kukaan sydäntä vailla oleva nainen, olipa hän vanha tai nuori, äitisi tai vieras, liikuta minua vähääkään.
— Anna, minä pyydän, ettei puhuisi loukkaavasti äidistäni.
— Nainen, joka ei ole sydämellään arvannut, mikä on hänen poikansa onni ja kunnia, on vailla sydäntä.
— Minä toistan pyyntöni, ettet puhuisi loukkaavasti äidistäni, jota minä kunnioitan, sanoi Vronski korottaen äänensä ja katsoen ankarasti häntä silmiin.
Anna ei vastannut. Katsellessaan kiinteästi Vronskia, tämän kasvoja ja käsiä, hän muisti yksityiskohtia myöten eilisen sovinnonteon ja tämän kiihkeät hyväilyt. "Samanlaisia hyväilyjä hän on tuhlannut ja tulee tuhlaamaan toisillekin naisille!" ajatteli hän.
— Sinä et pidä äidistäsi. Nuo puheet ovat pelkkiä korulauseita! hän sanoi katsoen vihaisesti Vronskiin.
— Jos niin on, niin täytyy…
— Täytyy tehdä ratkaisu, ja minä olen sen tehnyt, sanoi Anna ja aikoi lähteä huoneesta, mutta samassa tuli Jashvin sisään. Anna tervehti vierasta ja pysähtyi.
Miksi hänen, jonka sielussa myrskysi ja joka tunsi seisovansa elämänsä tienkäänteessä, miksi hänen piti tällä hetkellä teeskennellä vieraalle ihmiselle, joka ennemmin tai myöhemmin saisi tietää kaiken, sitä Anna ei itsekään ymmärtänyt. Mutta hän tukahdutti heti sisäisen myrskynsä ja istuutui puhelemaan vieraan kanssa.
— No kuinka ovat asianne? Oletteko jo saanut velkanne? kysyi hän
Jashvinilta.
— Nähtävästi en saakaan kaikkea, ja perjantaina minun täytyy lähteä. Entä koskas te? sanoi Jashvin katsellen silmät sirissä Vronskia ja arvaten, mitä oli tapahtunut.
— Luultavasti ylihuomenna, sanoi Vronski.
— Tehän olette jo kauan tehneet lähtöä.
— Mutta nyt päätös on varma, sanoi Anna katsoen Vronskia suoraan silmiin tavalla, joka sanoi, ettei sovinnon mahdollisuutta kannattanut toivoakaan.
— Eikö teidän todellakaan ole sääli tuota Pevtsov-raukkaa? jatkoi
Anna keskusteluaan Jashvinin kanssa.
— En ole koskaan kysynyt itseltäni, Anna Arkadjevna, onko sääli vai eikö. Minun koko omaisuutenihan on tässä, hän osoitti povitaskuaan, — ja nyt minä olen rikas mies; mutta tänään menen taas klubille ja palaan kenties keppikerjäläisenä. Tahtoohan jokainen, joka istuutuu pelaamaan minun kanssani, riistää paidankin minun yltäni, ja samoin minä hänen. Ja me ottelemme, ja siinähän se huvi onkin.
— Mutta entä jos olisitte naimisissa, sanoi Anna, — millaista olisi teidän vaimonne elämä?
Jashvin nauroi.
— Senpä tähden nähtävästi en ole joutunutkaan naimisiin enkä ole koskaan aikonutkaan.
— Entäs Helsingissä? sanoi Vronski yhtyen keskusteluun ja katsahtaen hymyilevään Annaan. Kohdatessaan hänen katseensa Anna otti kasvoilleen kylmän, ankaran ilmeen, kuin tahtoen sanoa: "Ei ole unohdettu. Kaikki on niin kuin äskenkin."
— Oletteko tosiaan ollut rakastunut? hän sanoi Jashvinille.
— Voi, hyvä isä, kuinka monta kertaa! Mutta niin kuin toinen voi istuutua korttien ääreen ollakseen aina valmis nousemaan, kun tulee rendez-vous'n hetki, niin minäkin voin antautua rakkauden valtaan, mutta en silti myöhästy illalla, kun peli alkaa. Ja niin olen tehnytkin.
— En minä puhu sellaisesta vaan oikeasta rakkaudesta, Anna sanoi aikoen kysyä, mitä oli tapahtunut Helsingissä, mutta ei tahtonut toistaa Vronskin lausumaa sanaa.
Huoneeseen astui Voitov, joka ostatteli oria; Anna nousi ja poistui huoneesta.
Ennen kaupungille lähtöään Vronski poikkesi Annan huoneeseen. Anna oli etsivinään jotain pöydältä, mutta häpesi teeskentelyään ja katsahti kylmästi Vronskia suoraan silmiin.
— Mitä te tahdotte? kysyi hän ranskaksi.
— Otan "Gambertan" kantakirjan; minä myin sen, sanoi Vronski sillä äänellä, joka selvemmin kuin sanat ilmaisi: "Minulla ei ole aikaa selvittelyihin eivätkä ne mitään auta."
"Minä en ole tehnyt mitään ", ajatteli Vronski, "Jos hän tahtoo rangaista itseään, tant pis pour elle".[98] Mutta huoneesta lähtiessään hän luuli Annan sanoneen jotain, ja hänen sydämensä värähti yhtäkkiä säälistä häntä kohtaan.
— Mitä, Anna? hän sanoi.
— Ei mitään, Anna vastasi yhtä kylmästi ja tyynesti.
— "Jollei mitään, niin tant pis", ajatteli Vronski kylmeten jälleen ja kääntyi pois. Huoneesta lähtiessään hän näki Annan kalpeat kasvot ja värähtelevät huulet. Hän olisi tahtonut pysähtyä ja sanoa Annalle lohduttavia sanoja, mutta jalat veivät pois huoneesta ennen kuin hän ehti ajatella mitä sanoisi. Koko tämän päivän hän oli poissa kotoa, ja kun hän illalla myöhään palasi, sanoi palvelustyttö, että Anna Arkadjevnan päätä särki ja että tämä oli pyytänyt, ettei tämän huoneeseen tultaisi.