XXVI
Koskaan ennen koko päivä ei ollut kulunut riidan merkeissä. Nyt se oli tapahtunut ensimmäisen kerran. Se ei ollut enää pelkkää riitaa. Se oli jo täydellisen kylmenemisen selvää tunnustamista. Kuinka Vronski saattoikaan katsahtaa häneen sillä lailla kuin oli katsonut tullessaan ottamaan kantakirjaa? Katsoa ja nähdä, että hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan epätoivosta, ja mennä kuitenkin mykkänä ja tyynen välinpitämättömänä ohitse. Se ei ollut pelkkää kylmyyttä, se oli suoranaista vihaa häntä kohtaan, ja syynä siihen oli rakkaus toiseen naiseen, — se oli selvä.
Ja muistellessaan Vronskin lausumia säälimättömiä sanoja Anna ajatteli, mitä kaikkea muutakin Vronski olisi voinut ja tahtonut hänelle sanoa, ja ärtyi yhä enemmän.
"Minä en pidättele teitä", hän olisi voinut sanoa. "Te voitte mennä minne tahdotte. Varmaankaan ette ole tahtonut avioeroa miehestänne siksi, että voisitte palata hänen luokseen. Palatkaa. Jos tarvitsette rahaa, niin minä annan. Paljonko ruplia tarvitsette?"
Hän kuvitteli Vronskin lausuneen hänelle kaikki julmimmat sanat, mitä karkea ihminen olisi voinut sanoa, eikä voinut antaa niitä tälle anteeksi, aivan kuin Vronski olisi todellakin sanonut ne.
"Mutta eikö hän eilen vastikään vannonut minulle rakkauttaan, hän, suora ja rehellinen mies? Olenhan minä niin monesti ennenkin ollut turhaan epätoivoissani", hän puhui itselleen pian sen jälkeen.
Koko sen päivän, lukuun ottamatta Wilsonilla käyntiä, joka vei kaksi tuntia, Anna oli viettänyt epäilyksissä ja epätietoisuudessa siitä, oliko kaikki jo lopussa vai oliko vielä sovinnon toivoa, olisiko heti pitänyt lähteä vai pitikö vielä kerran tavata Vronskia. Hän oli odottanut koko päivän, ja kun hän illalla huoneeseensa poistuessaan käski palvelustyttöään sanomaan, että hänen päätään särki, hän päätteli: "Jos hän tulee välittämättä palvelijattaren sanoista, niin hän rakastaa vielä. Jollei, kaikki on lopussa, ja silloin minä päätän mitä minun on tehtävä!…"
Hän kuuli illalla Vronskin vaunujen tärinän, niiden pysähtymisen, ovikellon soiton ja hänen askeleensa ja sananvaihtonsa palvelijattaren kanssa: Vronski uskoi mitä hänelle sanottiin eikä välittänyt tiedustella enempää. Siis nyt kaikki oli lopussa.
Kuolema näyttäytyi Annalle nyt elävästi ja kirkkaasti ainoana keinona, joka voisi elvyttää entisen rakkauden Vronskin sydämessä, jolla voisi rangaista häntä ja voittaa siinä taistelussa, jota Annan sydämeen asettunut paha henki ei päästänyt sammumaan.
Nyt oli yhdentekevää, lähdettäisiinkö maalle vai eikö, samoin kuin sekin, saataisiinko avioero vai eikö — se oli kaikki tarpeetonta. Täytyi vain rangaista häntä.
Kun hän kaatoi itselleen tavanomaisen määrän oopiumia ja ajatteli, että tarvitsisi vain juoda koko pullollinen ja kuolisi, se näytti hänestä niin helpolta ja yksinkertaiselta, että hän alkoi jälleen nautinnolla ajatella, mitä tuskia Vronski tuntisi, kuinka katkerasti tämä katuisi ja rakastaisi hänen muistoaan, kun kaikki olisi jo myöhäistä. Hän makasi vuoteessaan silmät avoinna, katseli loppumaisillaan olevan kynttilän valossa katon reunakoristetta ja sille ulottuvaa vuodeverhon varjoa ja kuvitteli elävästi Vronskin tunteita, kun ei häntä enää olisi. "Kuinka minä saatoin sanoa hänelle ne sydämettömät sanat?" sanoisi Vronski silloin. "Kuinka minä saatoin lähteä huoneesta sanomatta hänelle mitään? Nyt hän on poissa. Hän on iäksi mennyt meiltä pois. Hän on siellä…"
Yhtäkkiä vuodeverhon varjo alkoi häilähdellä vallaten koko katonreunuksen ja katon, toiset varjot kiitivät toiselta puolen vastaan, pakenivat hetkeksi pois, mutta kiisivät jälleen entistä nopeampina esiin, häilähtelivät, sulautuivat yhteen ja kaikki pimeni. "Kuolema!" ajatteli Anna. Hänet valtasi sellainen kauhu, ettei hän pitkään aikaan voinut käsittää missä oli, ei ollut löytää tikkuja eikä saada vapisevin käsin sytytetyksi toista kynttilää loppuun palaneen ja sammuneen sijaan. "Ei, olkoon mitä hyvänsä, kun vain saa elää! Minähän rakastan häntä. Ja hänhän rakastaa minua! Pitää unohtaa tämä", ajatteli hän tuntien kyynelten vierivän poskiaan pitkin elämään palaamisen ilosta. Päästäkseen pelostaan hän meni kiireesti Vronskin kamariin.
Vronski nukkui sikeästi. Anna meni hänen luokseen ja katseli häntä kauan aikaa hänen kasvojaan ylhäältä valaisten. Nyt kun hän nukkui, Anna rakasti häntä niin, ettei voinut pidättää hellyyden kyyneliä häntä katsellessaan; mutta hän tiesi, että herätessään Vronski katsoisi Annaa kylmin, itsetietoisen syyttömin katsein, ja ennen kuin hän voisi puhua Vronskille rakkaudestaan, hänen täytyisi osoittaa, kuinka väärin tämä oli häntä kohdellut. Anna ei herättänyt miestä vaan palasi kamariinsa, ja toisen kerran oopiumia otettuaan hän vajosi aamuyöllä painostavaan puolihorrokseen, tiedostaen silti tilansa koko ajan.
Aamulla hän näki hirveän painajaisen, joka silloin tällöin oli vaivannut häntä jo ennen kuin hän oli alkanut elää Vronskin kanssa, ja hän heräsi siihen. Pörröpäinen ukonkänttyrä teki jotain kumartuneena raudan ääreen, lasketellen järjettömiä ranskalaisia sanoja, ja kuten aina tässä painajaisessa Anna tunsi nytkin kauhukseen, ettei ukko kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan teki rautoineen jotain hirveää hänen päänsä lähellä, ja se hirveä tehtiin hänelle. Hän heräsi koko keho kylmässä hiessä.
Kun hän oli noussut, hän muisti eilispäivän kuin sumun läpi.
"Oli riita, niin kuin niin usein ennenkin. Minä sanoin päätäni kivistävän, eikä hän tullut katsomaan. Huomenna me lähdemme, täytyy tavata hänet ja valmistautua lähtemään", hän sanoi itselleen. Ja saatuaan tietää Vronskin olevan työhuoneessaan Anna lähti hänen luokseen. Mennessään salin poikki hän kuuli rattaiden pysähtyvän pääovelle. Ikkunaan vilkaistessaan hän näki suljetut vaunut, joista kurkisti nuori nainen syreeninvärinen hattu päässään. Hän puhui jotain ovikelloa soittavalle lakeijalle. Alhaalta kuului puhetta, minkä jälkeen joku tuli portaita ylös, ja pian kuuluivat salin viereisestä huoneesta Vronskin askeleet: hän meni nopeasti eteiseen ja portaita alas. Anna meni taas ikkunan luo. Nuori nainen, jolla oli syreeninvärinen hattu, antoi hänelle käärön. Vronski sanoi hänelle jotain hymyillen. Vaunut lähtivät, ja Vronski juoksi nopeasti takaisin portaita ylös.
Sumu, joka Annan sielussa oli peittänyt kaiken, hajaantui äkkiä. Eiliset tunteet pusersivat kipeää sydäntä uusin voimin. Hän ei voinut enää käsittää, kuinka oli voinut alentua olemaan kokonaisen päivän Vronskin talossa. Hän meni Vronskin huoneeseen ilmoittaakseen tälle päätöksensä.
— Ruhtinatar Sorokina kävi tyttärensä kanssa tuomassa minulle äidin lähettämät rahat ja paperit. En saanut niitä eilen. Onko pääsi jo terveempi? sanoi Vronski tyynesti koettaen olla näkemättä ja ymmärtämättä Annan kasvojen synkkää ja ilkkuvaa ilmettä.
Anna seisoi keskellä lattiaa ja katsoi häneen kiinteästi eikä sanonut mitään. Vronski vilkaisi häneen, rypisti kasvojaan ja luki edelleen kirjettään. Anna kääntyi ja lähti hitaasti pois huoneesta. Vronski olisi vielä voinut saada hänet kääntymään, mutta Anna oli jo lähellä ovea ja Vronski oli yhä vaiti; vain paperiarkki kahisi hänen kääntäessään kirjeen.
— Niin, muuten, sanoi Vronski, kun Anna oli jo ovella, — huomenna me siis varmasti lähdemme? Eikö niin?
— Te, mutta en minä, sanoi Anna kääntyen häneen päin.
— Anna, näinhän ei voi elää…
— Te, mutta en minä, toisti Anna.
— Tämä käy jo sietämättömäksi!
— Te… te saatte vielä katua, sanoi Anna ja poistui.
Annan epätoivoisen ilmeen pelästyttämänä Vronski hypähti pystyyn ja aikoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta malttoi mielensä ja istuutui jälleen puristaen hampaansa yhteen ja rypistäen kulmiaan. Tuo hänen mielestään sopimaton uhkailu hermostutti häntä. "Minä olen koettanut kaikkea", ajatteli hän, "tästedes on parasta olla kiinnittämättä huomiota asiaan." Hän valmistautui lähtemään kaupungille ja uudelleen äitinsä luo, jonka allekirjoitus hänen täytyi saada valtakirjaansa.
Anna kuuli hänen askeltensa äänen työhuoneesta ja ruokasalista. Vierassalissa Vronski pysähtyi. Mutta hän ei poikennut Annan luo, käski vain jättää oriin Voitoville. Sitten Anna kuuli kuinka rattaat tulivat pääovelle, ovi avautui ja Vronski poistui. Mutta nyt Vronski tuli uudelleen ovelle, ja joku juoksi ylös. Se oli kamaripalvelija, joka kiiruhti hakemaan Vronskin hansikkaita. Anna meni ikkunan luo ja näki, kuinka Vronski otti hansikkaat ylös katsomatta. Sitten hän kosketti kädellään kuskin selkää ja sanoi tälle jotain. Ikkunoihin vilkaisematta Vronski istuutui vaunuihin tavalliseen asentoonsa, nostaen jalan toisen polven päälle. Vaunujen kääntyessä nurkan taakse hän veti hansikasta käteensä.