XXVII
"Lähti! Loppu tuli!" sanoi Anna itsekseen seisten ikkunan luona, ja kuin vastakaikuna näihin sanoihin sammuneen kynttilän ja kamalan unen yhteisvaikutelman kylmä kauhu täytti hänen sydämensä.
— Ei, se on mahdotonta! hän huudahti ja huoneeseensa kiiruhdettuaan soitti lujasti kelloa. Hänestä tuntui nyt niin kauhealta olla yksin, ettei hän voinut odottaa palvelijan tuloa, vaan meni itse vastaan.
— Tiedustelkaa, minne kreivi meni, hän sanoi. Palvelija vastasi, että kreivi oli lähtenyt hevostalleille.
— Kreivi käski sanomaan, että jos tahdotte mennä ajelemaan, vaunut tulevat heti takaisin.
— Hyvä. Odottakaa hetki. Minä kirjoitan heti kirjelapun. Lähettäkää
Mihailo viemään sitä tallille. Nopeasti.
Anna istuutui kirjoittamaan.
/# "Olen syypää. Tule kotiin, täytyy selvittää asiat. Tule Jumalan tähden, minua niin pelottaa." #/
Hän sulki kirjeen ja antoi sen palvelijalle.
Häntä pelotti jäädä yksin, joten hän lähti palvelijan jäljessä huoneesta ja meni lastenkamariin.
"Ei se ole hän, ei läheskään hän! Missä ovat hänen siniset silmänsä ja herttainen, ujo hymynsä?" oli Annan ensimmäinen ajatus, kun hän näki pullean, punaposkisen, mustakiharaisen tyttärensä eikä Serjozhaa, jonka hän sekaannuksissaan oli luullut tapaavansa lastenkamarissa. Tyttö istui pöydän ääressä ja koputteli kovaäänisesti ja itsepintaisesti pöydän pintaa vesikarahvin tulpalla. Hänen mustat nappisilmänsä tuijottivat äitiä. Vastattuaan englantilaiselle hoitajattarelle olevansa täysin terve ja lähtevänsä huomenna maalle Anna istuutui tyttärensä viereen ja alkoi pyöritellä karahvin tulppaa sen edessä. Mutta lapsen äänekäs, heleä nauru ja kulmakarvojen värähdys toivat niin elävästi hänen mieleensä Vronskin, että hän kiiruhti pois huoneesta itku kurkussa. "Onko tosiaan kaikki lopussa? Ei, se on mahdotonta", ajatteli Anna. "Hän tulee takaisin. Mutta kuinka hän voi selittää minulle tuon hymynsä ja sen, miksi hän niin vilkastui puhellessaan tuon naisen kanssa? Mutta vaikkei hän saisikaan sitä selitetyksi, minun täytyy koettaa uskoa. Jollen usko, niin jäljellä on vain… mutta sitä minä en tahdo."
Anna katsahti kelloon. Kaksitoista minuuttia oli kulunut. "Nyt hän on saanut kirjelapun ja on tulossa takaisin. Vain kymmenen minuuttia enää… Mutta entä jollei hän tulekaan! Ei, tuleehan hän. Hän ei saa nähdä, että olen itkenyt. Menen pesemään kasvoni. Niin, olenko minä jo kammannut hiukseni vai enkö?" hän kysyi itseltään eikä voinut muistaa. Hän koetti kädellään päätänsä. "Kai minä olen kammannut, mutta en mitenkään muista milloin sen tein." Hän ei vielä uskonut kättään, vaan meni suuren peilin luo nähdäkseen, oliko tukka todellakin kammattu vai eikö. Tukka oli kammattu, mutta hän ei voinut muistaa koska oli sen tehnyt. "Kuka tuo on?" ajatteli hän katsoen kuumeisia kasvojaan ja oudosti välähteleviä silmiä, jotka tuijottivat peilistä häntä vastaan. "Niin, minähän se olenkin", ymmärsi hän yhtäkkiä, ja katsellessaan koko kuvaansa hän tunsi äkkiä hänen suudelmansa kaulallaan ja hänen hartiansa värähtivät. Sitten hän kohotti kätensä huulilleen ja suuteli sitä.
"Mitä tämä on? Minä olen tullut hulluksi", ja hän meni makuukamariin, missä Annushka järjesteli huonetta.
— Annushka, hän sanoi pysähtyen palvelustytön eteen ja katsoen häneen tietämättä mitä sanoisi.
— Darja Aleksandrovnan luohan te aioitte, sanoi palvelustyttö ikään kuin ymmärtäen.
— Darja Aleksandrovnanko luo? Niin, minä lähden. "Viisitoista minuuttia sinne, viisitoista minuuttia takaisin. Hän on jo tulossa, hän tulee heti." Anna otti kellon ja katsoi sitä. "Mutta kuinka hän saattoi lähteä ja jättää minut tällaiseen tilaan? Kuinka hän voi elää tekemättä sovintoa minun kanssani!" Hän meni ikkunan luo ja alkoi katsoa kadulle. Ajan puolesta Vronskin olisi jo pitänyt ehtiä. Mutta arvio saattoi olla väärä, ja Anna alkoi uudelleen muistella, milloin Vronski oli lähtenyt kotoa, ja laskea minuutteja.
Sillä välin kun Anna kävi ruokasalin seinäkellon mukaan tarkistamassa kelloaan, joku ajoi oven eteen. Anna kiiruhti ikkunaan ja näki Vronskin vaunut. Mutta kukaan ei kuulunut tulevan portaita ylös, ja alhaalta kuului puhetta. Lähetti oli tullut vaunuilla takaisin. Anna meni häntä vastaan.
— En tavannut kreiviä; oli lähtenyt Nizegorodskin rautatietä.
— Mitä hän sanoi?… Anna uteli punakalta, iloiselta Mihailolta, joka antoi hänelle kirjelapun takaisin.
"Mutta hänhän ei saanut sitä", muisti hän.
— Mene viemään tämä sama kirje kreivitär Vronskajan huvilaan, tiedäthän? Ja tuo heti vastaus, hän sanoi lähetille.
"Mutta minä itse, mitäs minä teen?" ajatteli hän. "Niin, minä lähden Dollyn luo tosiaankin, muuten tulen hulluksi. Niin, minähän voin sitä paitsi lähettää sähkösanoman." Ja hän kirjoitti sen:
/# "Minun on välttämätöntä saada puhua kanssanne, tulkaa heti." #/
Lähetettyään sähkösanoman hän meni pukeutumaan. Kun hän oli pukeutunut ja pannut hatun päähänsä, hän katsahti taas rauhalliseen, hyvinvoivaan Annushkaansa. Annushkan pienistä, harmaista hyväntahtoisista silmistä kuvastui selvästi säälivä osanotto.
— Annushka rakas, mitä minä teen? nyyhkytti Anna vaipuen voimattomana tuolille.
— Mitä te nyt niin huolehditte, Anna Arkadjevna? Sattuuhan sitä kaikenlaista. Menkää ajelemaan, niin virkistytte, neuvoi palvelijatar.
— Niin, minä menen, Anna sanoi tointuen ja nousi. — Jos minun poissa ollessani tulee sähkösanoma, lähettäkää se Darja Aleksandrovnan luo… Ei, minä tulen itse pian takaisin.
"Niin, ei pidä ajatella, pitää tehdä jotain, lähteä jonnekin, ennen kaikkea lähteä tästä talosta", hän päätteli kuunnellen kauhuissaan sydämensä hirveää jyskettä, lähti kiireesti ulos ja istuutui vaunuihin.
— Minne käskette? kysyi Pjotr asettuessaan kuskinpukille.
— Znamenkalle, Oblonskille.