XXVIII
Ilma oli selkeä. Koko aamun oli sataa tihuuttanut, mutta nyt taivas oli seestynyt. Peltikatot, jalkakäytävien laatat, ajotien mukulakivet, ajoneuvojen pyörät, nahat ja metalliosat välkkyivät toukokuun auringossa. Oli puolenpäivän aika ja liikenne kaduilla vilkkaimmillaan.
Anna istui kimmoisien jousiensa varassa rauhallisen kevyesti keinuvien vaunujen nurkassa ja mietti uudelleen viime päivän tapahtumia. Ympäriltä kuului rattaiden lakkaamaton räminä, vaikutelmat vaihtuivat nopeasti raikkaassa ulkoilmassa; ja nyt Anna näki asemansa aivan toisessa valossa kuin ennen kotoa lähtöään. Nyt ajatus kuolemastakaan ei tuntunut hänestä enää niin hirvittävältä ja selkeältä eikä kuolema näyttänyt enää välttämättömältä. Nyt hän soimasi itseään siitä alennustilasta, mihin oli itsensä päästänyt. "Minä rukoilen häneltä anteeksi. Olen antautunut hänen armoilleen. Tunnustanut itseni syylliseksi. Miksi? Enkö minä sitten voi elää ilman häntä?" Ja vastaamatta tähän kysymykseen Anna alkoi lukea ilmoituskilpiä. "Konttori ja varasto. Hammaslääkäri… Minä kerron Dollylle kaiken. Hän ei pidä Vronskista. Se kyllä kirvelee, mutta minä sanon kuitenkin hänelle kaiken. Hän pitää minusta ja minä seuraan hänen neuvoaan… Minä en alistu enkä antaudu hänen kasvatettavakseen. Filippov… Filippovin sämpylät… Sanovat heidän vievän täältä taikinaa Pietariin. Moskovan vesi on niin hyvää. Entä Mytishtshinon kaivovesi ja blinit." Ja hän muisti, miten hän kauan, kauan sitten, kun hän oli vasta seitsemäntoista ikäinen, kävi tätinsä kanssa Troitsassa. "Hevosilla vielä ajettiin. Olinko se tosiaan minä punaisine käsineni?… Kuinka paljon siitä, mikä silloin näytti niin ihanalta ja saavuttamattomalta, on käynyt mitättömäksi; mitä silloin oli, on iäksi mennyttä. Olisinko minä silloin uskonut joutuvani tällaiseen alennustilaan? Kuinka hän tulee ylpeäksi ja tyytyväiseksi saadessaan minun kirjelappuni! Mutta minä näytän hänelle!… Miten pahalta tuo maali haisee! Mitä varten ne aina maalaavat ja rakentavat! Muoti- ja pukuliike", hän luki. Joku mies tervehti häntä. Se oli Annushkan mies. "Meidän loisiamme", muisti hän Vronskin sanat. "Meidän? Miksi meidän? On kauheaa, ettei voi nyhtää menneisyyttä juurineen. Ei voi nyhtää, mutta voi haudata sen muiston. Ja sen minä teen." Ja samassa hän muisti Aleksei Aleksandrovitshin kanssa viettämänsä vuodet ja huomasi pyyhkäisseensä ne muististaan. "Dolly arvelee, että minähän jätän jo toisen mieheni, ja katsoo minun sen vuoksi olevan vaarassa. Enkä minä tahdokaan olla oikeassa. Mutta minä en voi muuta!" hän sanoi ja oli vähällä itkeä. Samassa hän jo mietti, mille nuo kaksi tyttöä noin mahtoivat hymyillä. "Luultavasti rakkausasioille. He eivät tiedä kuinka ilotonta, kuinka alhaista se on… Lapsia bulevardilla. Pojat leikkivät hevosta. Serjozha! Minä kadotan kaikkeni enkä saa häntä takaisin. Niin, kaikki on mennyttä, jollei hän palaa. Voi olla, että hän on myöhästynyt junasta ja palannut jo kotiin. Taaskin tahdot alentua", hän sanoi omalle itselleen. "Ei, minä menen Dollyn luo ja sanon hänelle suoraan että olen onneton; olen ansainnut sen ja olen syypää siihen, mutta olen niin onneton, auta minua. Nuo hevoset ja nämä vaunut — kuinka minä inhoan itseäni näissä vaunuissa — kaikki on hänen; mutta minä en enää näe häntä."
Anna astui portaita ylös miettien sanoja, joilla kertoisi kaiken
Dollylle, ja tahallaan ärsyttäen niillä sydäntään.
— Onko ketään vieraita? kysyi hän eteisessä.
— Katerina Aleksandrovna Levina, vastasi lakeija.
"Kitty! Se samainen Kitty, johon Vronski on ollut rakastunut", ajatteli Anna, "ja jota hän kai vieläkin rakkaudella muistelee. Harmittelee, ettei ottanut häntä. Mutta minua hän vihaa ja harmittelee, että liitti elämänsä minun elämääni."
Annan tullessa sisarukset olivat paraikaa neuvottelemassa lapsen imetyksestä. Dolly lähti yksin ottamaan vastaan vierasta, joka tuli häiritsemään heidän keskusteluaan.
— Etkö sinä siis ole lähtenyt vielä? Aioin tänä iltana tulla sinun luoksesi, sanoi Dolly, — kertomaan Stivan kirjeestä, jonka vastikään sain.
— Me saimme myös sähkösanoman, vastasi Anna katsellen ympärilleen nähdäkseen Kittyn.
— Hän kirjoittaa, ettei voi käsittää mitä Aleksei Aleksandrovitsh oikeastaan tahtoo, mutta ettei hän lähde ilman vastausta.
— Minä luulin, että täällä oli joku. Saanko lukea kirjeen?
— Niin, onhan täällä Kitty, sanoi Dolly hämillään, — hän jäi lastenkamariin. Hän on ollut hyvin sairaana.
— Minä kuulin. Saanko lukea kirjeen?
— Minä tuon sen heti. Ei siinä sanota, ettei eroa saa. Stiva sanoo päinvastoin, että on toiveita, sanoi Dolly pysähtyen ovelle.
— Minä en tahdokaan, sanoi Anna.
"Kitty pitää alentavana tulla tapaamaan minua", ajatteli Anna jäätyään yksin. "Kenties hänellä on oikeus tehdä niin. Mutta hänen, joka itse on ollut rakastunut Vronskiin, hänen ei pitäisi näyttää sitä minulle, vaikka niin olisikin. Minä tiedän, ettei yksikään kunnollinen nainen voi ottaa minua vastaan tässä asemassani. Minä tiedän, että ensimmäisestä hetkestä asti uhrasin hänelle kaikkeni. Ja tämä on palkkani! Voi kuinka minä vihaan häntä! Ja miksi minun piti tulla tänne. On vain vielä raskaampi ja pahempi olla." Hän kuuli sisarusten äänen toisesta huoneesta. "Mitä minä sanon Dollylle? Rupeanko Kittyn lohduksi kertomaan, kuinka onneton olen, ja alistunko hänen suojeltavakseen? En ikinä. Eikä Dollykään siitä mitään ymmärtäisi. Ja mitä minä hänelle sanoisin. Olisi vain hauska saada nähdä Kittyä ja näyttää hänelle, kuinka minä halveksin kaikkia ja kaikkea ja kuinka kaikki on minulle nyt yhdentekevää."
Dolly tuli kirje kädessään. Anna luki sen ja antoi Dollylle.
— Minä tiesin kaiken, hän sanoi. — Eikä se liikuta minua vähääkään.
— Miten niin? Minä kyllä toivon parasta, sanoi Dolly katsoen uteliaana Annaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt Annaa noin kummallisen hermostuneessa tilassa. — Koska sinä lähdet? kysyi hän.
Anna siristi silmiään ja katsoi vastaamatta eteensä.
— Miksi Kitty piiloutuu minulta? hän sanoi katsoen oveen ja punastuen.
— Mitä hullutuksia! Hän imettää itse lastaan, ja kun se ei tahtonut oikein luonnistua, minä neuvoin häntä… Hän on hyvillään, että saa nähdä sinua. Hän tulee heti, puheli nolostunut Dolly, joka ei ollut tottunut valehtelemaan. — Kas siinä hän tulee.
Kuullessaan Annan tulleen Kitty oli aikonut pysytellä lastenkamarissa; mutta Dolly oli houkutellut hänet muuttamaan mielensä. Kooten voimansa Kitty astui saliin, meni punastuen Annan luo ja ojensi kätensä.
— Hauska nähdä, hän sanoi ääni väristen.
Kitty oli hämmentynyt taistelusta sielussaan: toisaalta hän suhtautui tuohon huonoon naiseen vihamielisesti, toisaalta tahtoi olla tälle ystävällinen. Mutta heti kun hän näki Annan kauniit, puoleensavetävät kasvot, vihamielisyys katosi.
— Minä en olisi ihmetellyt, vaikkette olisi tahtonutkaan tavata minua. Olen niin tottunut kaikkeen. Te olette ollut sairaana? Niin, te olette muuttunut, sanoi Anna.
Kitty tunsi, että Anna suhtautui häneen pahansuovasti. Hän selitti pahansuopaisuutta kiusallisella asemalla, jossa Anna, hänen entinen suojelijansa, tunsi nyt olevansa häneen nähden, ja hänen tuli tätä sääli.
He puhelivat Kittyn sairaudesta, hänen lapsestaan ja Stivasta, mutta mikään ei näyttänyt kiinnostavan Annaa.
— Minä tulin sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi Anna nousten tuoliltaan.
— Koska te lähdette?
Mutta Anna ei taaskaan vastannut, vaan kääntyi Kittyn puoleen.
— Olen hyvin iloinen siitä, että sain nähdä teidät, hän sanoi ohuesti hymyillen. — Olen kuullut teistä niin paljon joka puolelta, myös teidän mieheltänne. Hän kävi luonani ja minä pidin hänestä kovasti, hän lisäsi ilmiselvästi pahaa tarkoittaen. — Missä hän on nyt?
— Hän lähti maalle, sanoi Kitty punastuen.
— Sanokaa hänelle terveisiä minulta, sanokaa ehdottomasti.
— Ehdottomasti, toisti Kitty naiivisti katsoen häntä osaaottavasti silmiin.
— No, hyvästi Dolly, ja suudelmaan Dollyä ja puristettuaan Kittyn kättä Anna poistui kiireesti huoneesta.
— Yhtä viehättävä kuin ennenkin. Kaunis hän on! Kitty sanoi jäätyään sisarensa kanssa kahden. — Mutta hänessä on jotain säälittävää. Kauhean säälittävää!
— Tänään hänessä oli jotain erikoista, sanoi Dolly. — Kun saatoin häntä eteiseen, minusta näytti kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.