XXIII
Vronski oli koettanut jo ennenkin, joskaan ei koskaan niin päättäväisesti kuin nyt, johdattaa Annaa harkitsemaan asemaansa, mutta hänen yrityksensä olivat joka kerta kilpistyneet samaan päätelmien pintapuolisuuteen ja keveyteen, jolla Anna nytkin vastasi hänen haasteeseensa. Oli kuin siinä olisi ollut jotain sellaista, jota Anna ei osannut tai tahtonut selvittää itselleen; kuin oikea Anna olisi alkaessaan puhua tästä aiheesta heti vetäytynyt jonnekin kuoreensa ja esiin tullut toinen, outo ja Vronskille vieras nainen, jota hän ei rakastanut, vaan pelkäsi, ja joka teki hänelle vastarintaa. Mutta tänään hän oli päättänyt sanoa kaiken.
— Tiesipä hän tai ei, Vronski sanoi tavalliseen tapaan varmalla ja tyynellä äänellä, — tiesipä hän tai ei, se ei kuulu meille. Me emme voi… te ette voi jäädä entiseen asemaanne, varsinkaan nyt.
— Mitä teidän mielestänne sitten pitäisi tehdä? kysyi Anna samaan ivansekaiseen sävyyn kuin äskenkin. Hän, joka oli niin pelännyt, ettei Vronski ottaisi hänen raskaudentilansa merkitystä kyllin vakavasti, oli nyt harmissaan Vronskin johtopäätöksestä, että oli tehtävä jotain.
— Ilmoittaa asia hänelle ja jättää hänet.
— No hyvä; oletetaan että minä teen niin, Anna sanoi. — Tiedättekö, mitä siitä seuraa? Kerron teille kaikki edeltä käsin, ja vihan hehku välkähti hänen hetki sitten niin hellissä silmissään. — "Vai niin, te rakastatte toista ja olette hänen kanssaan rikollisessa suhteessa?" Anna esitti miestään ja aivan Aleksei Aleksandrovitshin tapaan korosti sanaa rikollisessa. — "Minä olen varoittanut teitä huonoista seurauksista uskonnon, yhteiskunnan ja perhe-elämän kannalta. Te ette totellut minua. Nyt minä en voi antaa häväistä nimeäni"… ja poikani nimeä, hän aikoi lisätä, mutta pojastaan hän ei voinut tehdä pilaa… "häväistä nimeäni" ja jotain sen tapaista, jatkoi Anna. — Lyhyesti puhuen, hän sanoo tavalliseen valtiomiehen tapaansa selvästi ja täsmällisesti, ettei hän voi päästää minua, vaan ryhtyy kaikkiin käytettävissään oleviin keinoihin ehkäistäkseen häväistyksen. Ja tekee sitten tyynesti ja täsmällisesti kaiken, minkä sanoo. Se siitä seuraa. Hän ei ole ihminen, vaan kone ja vihainen kone, kun suuttuu, lisäsi hän muistellen tarkoin Aleksei Aleksandrovitshiä, hänen olemuksensa, puhetapansa ja käytöksensä kaikkia yksityiskohtia ja luki miehensä syyksi kaikki tässä havaitsemansa vastenmieliset piirteet, antamatta mitään anteeksi oman hirveän syyllisyytensä tähden.
— Mutta kuulehan, Anna, Vronski sanoi vakuuttavalla, pehmeällä äänellä, koettaen tyynnytellä häntä, — kyllä hänelle kuitenkin täytyy kertoa ja menetellä sitten sen mukaan, mitä hän tekee.
— Karatako?
— Vaikkapa karatakin. Minun ymmärtääkseni on mahdotonta enää jatkaa näin… En sano sitä itseni vuoksi, — minä näen, miten sinä siitä kärsit.
— Minun pitäisi siis karata ja ruveta rakastajattareksenne, Anna sanoi ilkeästi.
— Anna, Vronski sanoi nuhtelevan hellästi.
— Niin, jatkoi Anna, — ruveta rakastajattareksenne ja menettää kaikki…
Hän aikoi taas sanoa: poikani, mutta ei kyennyt lausumaan tuota sanaa.
Vronski ei voinut ymmärtää, miten Anna, jolla oli niin voimakas ja rehellinen luonne, saattoi sietää valheellista asemaansa edes haluamatta päästä siitä. Vronski ei arvannut, että pääasiallisimpana syynä siihen oli sana poika, jota Anna ei saanut suustaan. Kun Anna ajatteli poikaansa ja tämän tulevaa suhdetta isästä eronneeseen äitiin, kauhistui hän siinä määrin tekoaan, ettei uskaltanut ruveta miettimään asemaansa, vaan — nainen kun oli — koetti tyynnytellä itseään petollisin päätelmin ja sanoin, jotta kaikki saisi jäädä ennalleen ja hän voisi unohtaa tuon kauhean kysymyksen: miten kävisi hänen pojalleen.
— Minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, hän sanoi äkkiä aivan erilaisella, hellällä ja vilpittömällä äänellä, ottaen Vronskia kädestä, — älä koskaan enää puhu minulle siitä!
— Mutta Anna…
— Ethän puhu. Jätä se minun asiakseni. Minä tiedän asemani koko alhaisuuden ja kauheuden. Mutta se ei ole niin helposti ratkaistavissa kuin sinä luulet. Jätä se minun huolekseni, tottele nyt minua. Älä koskaan enää puhu minulle siitä. Lupaatko minulle?… Ei, ei, lupaa nyt!
— Minä lupaan kaikki, mutta minä en voi olla rauhallinen, varsinkaan sen jälkeen mitä äsken sanoit. Minä en voi olla rauhallinen, kun et sinä ole rauhallinen…
— Minäkö? kysyi Anna. — Niin, minulla on rauhattomuuden hetkiä; mutta ne katoavat, jollet sinä enää koskaan puhu minulle siitä. Kun sinä puhut minulle siitä, se vaivaa minua eniten.
— Minä en käsitä sitä, Vronski sanoi.
— Minä tiedän, keskeytti Anna, — miten raskasta sinun rehelliselle luonteellesi on valehdella, ja minä säälin sinua. Ajattelen usein, miten sinä minun tähteni olet hukannut oman elämäsi.
— Minä ajattelin juuri samaa, Vronski sanoi, — miten sinä olet voinut minun tähteni uhrata kaikkesi. En voi antaa anteeksi itselleni, että sinä olet onneton.
— Minäkö onneton? Anna sanoi lähestyen häntä ja katsoen häneen rakkauden riemukas hymy silmissään, — minä olen kuin nälkäinen ihminen, joka on saanut syödäkseen. Kenties hänen on kylmä ja vaatteet repaleiset, kenties häntä hävettääkin, mutta onneton hän ei ole… Minä onneton? Ei, ei, onhan minulla onneni…
Hän kuuli poikansa lähestyvän, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja nousi äkkiä. Annan silmiin syttyi Vronskille tuttu tuli, hän kohotti nopeasti kauniit, sormusten peittämät kätensä, laski ne Vronskin ohimoille, katsoi miestä pitkään, painoi sitten kasvonsa avoimina hymyilevine huulineen lähemmäs, suuteli häntä nopeasti huulille ja molempiin silmiin ja työnsi hänet pois. Anna tahtoi mennä, mutta Vronski pidätti häntä.
— Milloin? hän kuiskasi katsoen riemuissaan Annaan.
— Tänään kello yksi yöllä, kuiskasi Anna, huoahti raskaasti ja lähti kevein ja nopein askelin poikaansa vastaan.
Sade oli yllättänyt Serjozhan isossa puistossa, ja hän oli hoitajansa kanssa istunut huvimajassa.
— No näkemiin sitten, Anna sanoi Vronskille. — Pian on aika lähteä kilparadalle. Betsy lupasi tulla minua hakemaan.
Vronski katsoi kelloaan ja poistui kiireesti.