XXIV
Kun Vronski katsoi kelloaan Kareninien kuistilla, hän oli siinä määrin hämmennyksissään ja omien mietteidensä vallassa, ettei kyennyt osoittimien suunnasta päättelemään, mitä kello oli. Hän tuli maantielle ja lähti varovasti astelemaan kuran halki vaunujaan kohti. Hän oli niin siinä määrin tunteensa vallassa, ettei ajatellutkaan, paljonko kello oli ja oliko enää aikaa käydä Brjanskin luona. Hänellä toimi — kuten usein on laita — vain ulkokohtainen muistamiskyky, joka sanoi, mitä piti tehdä minkin jälkeen. Hän tuli tuuhean lehmuksen varjossa pukillaan torkkuvan kuskinsa luo, pysähtyi ihastelemaan hikisten hevosten yllä vaappuvien hyttysparvien värähtelyä, herätti sitten kuskin, hyppäsi vaunuihin ja käski ajaa Brjanskille. Vasta seitsemän virstaa ajettuaan hän tointui sen verran, että katsoi kelloaan ja ymmärsi, että se oli puoli kuusi ja että hän myöhästyi.
Sinä päivänä oli useita kilparatsastuksia: vartioväen ratsastus, sitten upseerien kahden virstan ajo, neljän virstan ajo ja se, johon Vronski otti osaa. Oman kilpailunsa alkuun hän saattoi ehtiä, mutta jos hän kävisi Brjanskin luona, hän tulisi kilpailuun aivan viime hetkellä, kun jo koko hovi olisi saapunut. Niin ei olisi saanut käydä. Mutta hän oli luvannut Brjanskille tulevansa ja päätti siksi jatkaa matkaansa ja käski kuskinsa olla säästämättä hevosiaan.
Hän oli Brjanskin luona viisi minuuttia ja ajoi takaisin. Nopea ajo rauhoitti häntä. Kaikki painostava, mikä oli hänen ja Annan suhteessa, koko tuo äskeisestä keskustelusta jäljelle jäänyt epämääräisyyden tunne, kaikki karisi nyt mielestä. Jännitystä ja nautintoa tuntien hän ajatteli nyt kilparatsastusta, jonne ehtisi kuitenkin hyvissä ajoin, ja väliin hänen mielessään leimahteli kirkkaana valona odotus öisen kohtaamisen onnesta.
Kun hän matkallaan sivuutti useita Pietarista ja huviloilta kilparataa kohti ajavia vaunuja ja ajoi syvemmälle kilparatsastuksen ilmapiiriin, ajatus edessä olevasta kilpailusta valtasi hänet yhä voimakkaammin.
Hänen asunnossaan ei enää ollut ketään kotona, — kaikki olivat menneet kilparadalle, ja lakeija odotti portilla. Hänen pukeutuessaan lakeija ilmoitti, että toinen ajo oli alkanut ja että useita herroja oli käynyt häntä kysymässä ja tallilta oli poika juossut kaksikin kertaa.
Vaihdettuaan vaatteet kiirehtimättä — Vronski ei koskaan hätäillyt tai menettänyt malttiaan — hän käski ajaa lautavajalle. Sieltä hän näki radan ympärille keräytyneen kokonaisen vaunujen meren, jalkamiehiä, sotilaita ja kansaa kuhisevat parvekkeet. Toinen ajo oli nähtävästi menossa, koska hän kuuli kellonsoiton vajaan astuessaan. Tallin ovella hän kohtasi Mahotinin valkojalkaisen, punaruskean Gladiatorin, jota vietiin kilparadalle oranssinkeltainen, sinipäärmeinen loimi yllä, sinireunaiset korvasuppilot suurina törröttäen.
— Missä on Cord? hän kysyi tallirengiltä.
— Tallissa, satuloi ratsua.
Avoimessa karsinassa seisoi Frou-Frou jo satuloituna. Se oli juuri tarkoitus taluttaa ulos.
— Enhän myöhästynyt?
— All right! All right! Kaikki on kunnossa, kaikki on kunnossa, virkkoi englantilainen, — ei syytä huoleen.
Vronski silmäili vielä kerran kauttaaltaan vapisevan hevosen ihania, rakkaiksi käyneitä muotoja, sai vaivoin jätettyä tämän kauniin näyn ja poistui majasta. Hän saapui parvekkeiden luo juuri sellaiseen aikaan, jolloin sinne saattoi parhaiten päästä kiinnittämättä huomiota. Kahden virstan ajo oli juuri päättymässä ja kaikkien katseet suuntautuivat kahteen kilpailijaan, ratsukaartilaiseen ja hänen perässään ajavaan henkivartiohusaariin, joitten hevoset viime voimin lähenivät maalipylvästä. Piirin keskeltä ja ulkoa kaikki pakkautuivat pylvästä kohti, ja ratsukaartin sotamies- ja upseeriryhmä kajautti äänekkäin riemuhuudoin julki ilonsa oman upseerinsa ja toverinsa odotetun voiton johdosta. Vronski meni huomaamatta joukon keskelle juuri kun kilpailun loppusoitto kajahti, ja ensimmäisenä maaliin saapunut pitkä, kuraan ryvettynyt ratsukaartilainen laskeutui satulansa varaan ja hellitti harmaan, hiestä tummenneen, raskaasti huohottavan orinsa ohjaksia.
Ori sai pinnistellen, jalkojaan töksäyttelemällä, suuren ruhonsa kiivaan vauhdin hiljenemään. Ratsukaartin upseeri katsahti ympärilleen kuin unesta heränneenä ja sai vaivoin vedettyä suunsa hymyyn. Tuttujen ja tuntemattomien joukot ympäröivät hänet.
Vronski vältteli tahallaan sitä seuramaailman valiojoukkoa, joka hillitysti keskustellen liikkui sinne tänne parvekkeiden edustalla. Hän huomasi, että siellä olivat Anna ja Betsy ja hänen kälynsä, mutta pysytteli tahallaan erillään heistä, jottei hajottaisi voimiaan. Vastaan tuli kaiken aikaa tuttavia, jotka pysähtyivät kertomaan hänelle kilpailujen yksityiskohtia ja kyselemään, miksi hän oli myöhästynyt.
Kun ratsastajat kutsuttiin parvekkeelle ottamaan vastaan palkintoja ja kaikki kääntyivät sinnepäin, tuli Vronskin vanhempi veli Aleksander hänen luokseen. Hän oli esikuntaeversti, lyhyehkö ja vanttera kuten Alekseikin, mutta kauniimpi ja verevämpi. Hänen nenänsä oli punainen, kasvot avoimet ja juopumuksesta kertovat.
— Oletko saanut kirjelappuni? kysyi hän. — Sinua ei tapaa enää missään.
Aleksander Vronski oli täydellinen hovimies huolimatta vallattomasta elämästään ja varsinkin juopottelustaan, josta hän oli kuuluisa.
Nyt veljensä kanssa varsin ikävästä asiasta puhuessaan hän muisti monien silmäparien tarkkailevan heitä ja näytti siksi hymyilevää naamaa, ikään kuin olisi vain laskenut leikkiä jostain vähäpätöisestä asiasta.
— Olen saanut enkä totta tosiaan ymmärrä, mistä sinä niin huolehdit, sanoi Aleksei.
— Minä huolehdin siitä, että minulle juuri huomautettiin sinun olevan poissa ja että sinut oli maanantaina tavattu Pietarhovissa.
— On asioita, joita eivät kykene arvostelemaan muut kuin ne, joita asia koskee, ja se asia, mistä sinä pidät niin suurta huolta, on sellainen…
— Niin, mutta silloin ei palvella eikä…
— Minä vain pyydän sinua olemaan sekaantumatta minun asioihini, ja siinä kaikki.
Aleksei Vronskin synkentyneet kasvot kalpenivat ja ulkoneva alaleuka vavahti, mikä oli harvinaista. Hyväsydämisenä miehenä hän suuttui harvoin, mutta kun hän suuttui ja kun hänen leukansa tutisi, hän oli vaarallinen. Aleksander Vronski tiesi sen ja hymähti iloisesti.
— Minä vain tahdoin toimittaa sinulle äidin kirjeen. Vastaa hänelle äläkä hermostuta itseäsi ennen kilpailua. Bonne chance, lisäsi Aleksander hymyillen ja poistui veljensä luota.
Mutta hänen mentyään Vronskin pysäytti jälleen iloinen tervehdys.
— Et halua tuntea ystäviäsi! Terve, mon cher! huudahti Stepan Arkadjevitsh. Hän oli täällä pietarilaisen komeuden keskellä yhtä kukoistava kuin Moskovassakin punoittavine kasvoineen ja välkkyvine, huolellisesti kammattuine poskipartoineen. — Tulin eilen ja iloitsen suuresti, että saan nähdä voitonriemusi. Koska voimme tavata?
— Tule huomenna upseerikunnan ravintolaan, Vronski sanoi, puristi anteeksi pyytäen toveriaan hihasta ja siirtyi sitten radan keskelle, jonne alettiin jo tuoda hevosia suurta esteratsastusta varten.
Tallirengit kuljettivat pois jo kilpailuosuutensa suorittaneita hikisiä, nääntyneitä hevosia, ja toinen toisensa jälkeen paikalle ilmaantui lähestyvää kilpailua odottelevia uusia, raikkaita, enimmäkseen englantilaisia hevosia, jotka sisäänvedettyine vatsoineen ja loimet yllään muistuttivat suuria outoja lintuja. Oikealle tuotiin hoikka kaunotar Frou-Frou, jonka joustavat ja verrattain pitkät nilkat tekivät sen käynnin ihastuttavan joustavaksi. Vähän matkan päässä siitä vedettiin loimi pois lerppakorvaisen Gladiatorin yltä. Orin kookkaat, kauniit ja täysin säännölliset muodot, sen ihastuttavat lautaset ja omituisen lyhyet nilkat vetivät väkisinkin Vronskin huomion puoleensa. Hän aikoi lähteä hevosensa luo, kun muuan tuttava taas pidätti hänet pakinallaan.
— Kas, tuolla on Karenin, sanoi hänelle tuttava, jonka kanssa hän puhui. — Etsii puolisoaan, joka näkyy olevan parvekkeen keskellä. Oletteko nähnyt hänet?
— En, en ole nähnyt, vastasi Vronski ja edes vilkaisematta parvekkeelle päin, missä Kareninan sanottiin olevan, hän meni hevosensa luo.
Vronski ei ollut vielä ehtinyt tarkastaa satulaansa, josta hän oli unohtanut antaa ohjeita, kun ratsastajat jo kutsuttiin parvekkeelle nostamaan lähtönumeroaan. Kasvot vakavina ja ankarina, useat kalmankalpeina, kokoontui seitsemäntoista upseeria parvekkeella ja kukin nosti numeronsa. Vronski sai numeron 7. Kuului komento: "Selkään!"
Vronski tunsi, että hän ja muut kilpailijat olivat kaikkien katseiden keskipisteenä, ja astui hevosensa luo jännittyneessä mielentilassa, joka yleensä sai hänen liikkeensä vielä tavallistakin tyynemmiksi ja maltillisemmiksi. Cord oli ratsastusjuhlan kunniaksi pukeutunut paraatipukuun: mustaan, pitkään napitettuun takkiin, kankeaksi kovetettuun, poskiin asti ulottuvaan kaulukseen, mustaan pyöreään hattuun ja ratsusaappaisiin. Hän oli kuten aina tyyni ja arvokas ja piti itse kiinni hevosen suitsista, seisten sen edessä. Frou-Frou värisi yhä kuin kuumeessa. Sen leiskuva silmä tähyili sivulta lähestyvää Vronskia. Vronski pisti sormensa satulavyön alle. Hevonen pälyili vieläkin voimakkaammin, näytti hampaitaan ja luimisti korviaan. Englantilainen rypisti huuliaan koettaen näin hymyillä sille, että hänen satuloimistaan tarkastettiin.
— Nouskaa selkään, niin pysytte tyynempänä.
Vronski katsahti viimeisen kerran kilpailijoitaan. Hän tiesi, ettei enää näkisi heitä ratsastuksen aikana. Kaksi heistä ajoi jo lähtöpaikalle. Galtsin, eräs vaarallisimmista kilpailijoista ja Vronskin ystävä, kierteli vaaleanharmaata oriaan, joka ei päästänyt selkäänsä. Pieni kapeahousuinen henkivartiohusaari nelisti kyyryssä kuin kuristustautinen kissa, koettaen jäljitellä englantilaisia. Ruhtinas Kuzovljev istui kalpeana puhdasverisen grabovilaisen rotutammansa selässä, ja englantilainen ratsurenki talutti sitä suitsista. Vronski ja kaikki hänen toverinsa tunsivat Kuzovljevin, tämän heikot hermot ja hurjan itserakkauden. He tiesivät, että hän pelkäsi kaikkea, yksinpä ratsastusta rintamahevosellakin. Mutta hän oli päättänyt ottaa osaa kilpailuun juuri siksi, että se oli niin hirvittävää, että ihmiset taittoivat siinä niskansa ja että jokaisen esteen luona oli lääkäri ja sairasvaunut punaisine risteineen ja sairaanhoitajineen. Heidän katseensa sattuivat vastakkain, ja Vronski nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja hyväksyvästi. Yhtä hän ei vain nähnyt — pääkilpailijaansa Mahotinia Gladiatoreineen.
— Älkää hätäilkö, sanoi Cord Vronskille, — ja muistakaa, ettette pidätä esteissä ettekä myöskään kehota. Antakaa sen mennä oman päänsä mukaan.
— Hyvä, hyvä, Vronski sanoi tarttuen suitsiin.
— Jos voitte, niin ajakaa etunenässä; mutta älkää hätääntykö, vaikka viime hetkeen saakka pysyisittekin jäljessä.
Hevonen ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Vronski nousi notkeasti ja voimakkaasti teräksisen, hammaslaitaisen jalustimen varaan ja laski jäntevän vartalonsa kepeällä varmuudella satulan narahtelevalle nahalle. Työnnettyään toisenkin jalkansa jalustimeen hän tasoitti tottuneesti sormillaan kaksinkertaiset ohjakset, ja Cord irrotti kätensä. Frou-Frou kurotti pitkää kaulaansa ikään kuin epäröiden, kummalla jalalla ensin astuisi, tempoi ohjaksia ja lähti sitten liikkeelle joustavin askelin, ratsastajaa notkuvassa selässään keinuttaen. Cord kiiruhti jäljessä. Levoton hevonen tempoili ohjaksia vuoroin kummaltakin puolelta koettaen pettää ajajaa, ja Vronski koetti turhaan tyynnyttää sitä sekä äänellään että kädellään.
He tulivat jo vähän matkan päässä lähtöpaikasta olevan padotun joen luo. Monia kilpailijoita ratsasti edellä ja monia takana, kun Vronski äkkiä kuuli selkänsä takaa kuraiselta tieltä nelistävän hevosen töminää ja Mahotin ratsasti hänen ohitseen valkojalkaisella, lerppakorvaisella Gladiatorillaan. Mahotin veti suunsa hymyyn, niin että suuret hampaat näkyivät, mutta Vronski katsahti häneen vihaisesti. Hän ei yleensäkään pitänyt Mahotinista ja piti tätä nyt kaikkein vaarallisimpana kilpailijanaan, ja häntä harmitti tuo ohitus, joka sai hänen hevosensa tulistumaan. Frou-Frou singahdutti vasemman jalkansa neliin, otti pari hyppyä, mutta vaihtoi kireitten ohjasten suututtamana juoksunsa tärisevään raviin, joka hypitti ajajaa. Cordkin synkistyi ja miltei juoksi tasa-astunnallaan Vronskin jäljessä.