XXV
Tähän kilpailuun osallistui kaikkiaan seitsemäntoista upseeria. Kilpailun oli määrä tapahtua suurella, neljän virstan pituisella, ellipsinmuotoisella radalla parvekkeen edustalla. Tälle radalle oli rakennettu yhdeksän estettä: joki, suuri puolentoista metrin korkuinen umpinainen aita juuri parvekkeen kohdalle, kuiva hauta, vesihauta, jyrkkä törmä, irlantilainen banketti — tämä oli kaikkein vaikeimpia esteitä ja sen muodosti risuilla peitetty valli ja sen takana hevoselta näkymättömissä oleva kaivanto, niin että hevosen täytyi joko hypätä molempien esteitten yli tai ruhjoutua kuoliaaksi, — sitten vielä vesihauta ja kuiva hauta, ja matka päättyi parvekkeen kohdalle. Mutta kilpailu ei alkanut itse radalta, vaan sivulta noin kahdensadan metrin päästä, ja tällä välimatkalla oli ensimmäinen este — noin kahden ja puolen metrin levyinen padottu joki, jonka yli ratsastajat saivat antaa hevosensa joko hypätä tai kahlata, miten itse halusivat.
Kolme kertaa kilpailijat asettuivat rinnakkain, mutta joka kerta joku hevonen työntyi muita ulommaksi, ja täytyi siis lähteä uudelleen. Lähdön johtaja, eversti Sestrin, alkoi jo hermostua, kunnes viimein neljännellä kerralla kiljaisi "hei!" — ja ratsastajat lähtivät.
Kaikkien silmät ja kaikki kiikarit suuntautuivat ratsumiesten kirjavaan joukkoon sen lähtiessä liikkeelle tasaisena rintamana.
"Lähtivät! Ratsastavat!" kuului joka suunnalta odotuksen hiljaisuuden jälkeen.
Katsojia juoksenteli ryhmittäin ja yksitellen paikasta toiseen paremmin nähdäkseen. Heti alkuun ratsastajien tasainen rivi rikkoutui, ja toinen toisensa jälkeen, kaksi ja kolme rinnakkain, he lähenivät jokea. Katsojista näytti, että he kaikki ratsastivat yhdessä jonossa, mutta kilpailijoille sekunninkin erotus merkitsi paljon.
Kiihottunut ja liian herkkähermoinen Frou-Frou ei päässyt heti vauhtiin, niin että useita hevosia kirmasi alussa sen edelle. Mutta ennen jokea Vronski, joka sai kaikin voimin hillitä ohjasten nojaan heittäytynyttä hevostaan, sivuutti kolme ratsastajaa, ja edelle jäi vain Mahotinin punaruskea Gladiator, jonka takapuoli notkui tahdikkaasti aivan Vronskin nenän edessä, sekä etummaisena kiitävä ihana Diana, puolikuollut Kuzovljev selässään.
Ensi hetkinä Vronski ei vielä hallinnut itseään eikä hevostaan. Aina ensimmäiselle esteelle eli joelle asti hän ei kyennyt ohjaamaan hevosen liikkeitä.
Gladiator ja Diana saapuivat joelle yhdessä, kimmahtivat melkein samalla sekunnilla joen ylle ja lensivät sen toiselle rannalle. Huomaamatta, kuin siivillä, Frou-Frou ponnahti niitten perään. Mutta juuri tuntiessaan olevansa ilmassa Vronski näki yhtäkkiä miltei hevosen jalkojen alla Kuzovljevin, joka painiskeli Dianansa kanssa joen toisella puolen. Kuzovljev oli hellittänyt ohjakset hypyn jälkeen, ja hevonen oli lentänyt hänen kanssaan kuperkeikkaa. Nämä tiedot Vronski sai vasta jälkeenpäin, nyt hän näki vain sen, että siihen, mihin Frou-Frou näytti putoavan, saattoi alle jäädä Dianan jalka tai pää. Mutta kuin putoava kissa Frou-Frou teki ilmassa jaloillaan ja selällään ponnistavan liikkeen, lennähti hevosen yli ja kiiti eteenpäin.
"Oi sinua, rakas!" ajatteli Vronski.
Joen toisella puolen Vronski sai täyden vallan hevoseensa ja alkoi pidätellä sitä, sillä hän aikoi ratsastaa ison sulkuaidan yli Mahotinin jäljestä ja pyrkiä hänen edelleen vasta seuraavalla neljänsadan metrin esteettömällä välimatkalla.
Iso sulkuaita oli aivan tsaarin parvekkeen edessä. Keisari, koko hovi ja suuri kansanjoukko, kaikki katsoivat heihin, häneen ja hevosenmitan verran edellä olevaan Mahotiniin, kun he saapuivat pirunmerran luo (niin nimitettiin sulkuaitaa). Vronski tunsi nuo joka puolelta häneen suunnatut katseet, mutta ei nähnyt mitään paitsi oman hevosensa korvat ja kaulan, vastaan sinkoavat mullanmurut, Gladiatorin lautaset ja valkeat jalat, jotka löivät tahtia hänen edessään ja pysyivät yhä saman matkan päässä. Gladiator ponnahti ylös kolahduttamatta jalkojaan mihinkään, huiskautti lyhyttä häntäänsä ja katosi Vronskin näkyvistä.
— Hyvä! kuului joku sanovan.
Samassa silmänräpäyksessä vilahtivat Vronskin silmien alla, aivan hänen edessään, sulkuaidan laudat. Muuttamatta lainkaan kulkuaan hevonen kohosi ilmaan hänen allaan. Laudat katosivat, takana vain kolahti jotain. Edellä juoksevan Gladiatorin kiihdyttämä hevonen oli ponnistanut liian aikaisin ja kolauttanut toisen takajalkansa kavion aitaa vasten. Mutta kulkuaan se ei muuttanut, ja kasvoille lentäneestä kurapärskeestä Vronski huomasi taas olevansa saman matkan päässä Gladiatorista. Hän näki taas edessään sen lautaset, lyhyen hännän ja aina vain samat, loittonematta nopeasti liikkuvat jalat.
Tuskin Vronski oli ehtinyt ajatella, että nyt olisi koetettava päästä Mahotinin edelle, kun hänen ajatuksensa oivaltanut Frou-Frou lisäsi ilman pienintäkään kehotusta huomattavasti vauhtiaan ja alkoi lähetä Mahotinia kaikkein edullisimmalta puolelta, nuoran vieritse. Mahotin ei päästänyt nuoran luo. Vronski ajatteli juuri, että voisihan kiertää ulkopuolitsekin, kun Frou-Frou jo vaihtoi jalkaa ja porhalsi sille puolen. Frou-Froun hiestä tummuva lapa oli jo Gladiatorin lautasten rinnalla. Vähän matkaa ne kirmasivat rinnakkain. Mutta esteelle saavuttaessa Vronski alkoi liikaa kaartamista välttääkseen auttaa ohjillaan, ja juuri törmän kohdalla hän ratsasti nopeasti Mahotinin ohitse. Hän näki vilaukselta tämän kuran tahrimat kasvot. Vronskista näytti jopa kuin Mahotin olisi hymyillyt. Vronski oli nyt Mahotinin edellä, mutta tunsi tämän olevan kintereillään ja kuuli selkänsä takaa kaiken aikaa kaikuvan tasaisen kapseen ja Gladiatorin sierainten katkonaisen, vielä aivan virkeän hengityksen.
Seuraavat kaksi estettä menivät helposti, mutta nyt Vronski kuuli Gladiatorin huohotuksen ja kavioiden töminän entistä lähempää. Hän kiiruhti hevostaan huomaten ilokseen, että se lisäsi vauhtia kevyen tuntuisesti, ja Gladiatorin kavioiden kapse kuului taas entisen matkan päästä.
Vronski oli nyt päässyt johtoon, kuten hän itse oli tahtonut ja kuten Cord oli kehottanut tekemään, — ja nyt hän oli varma voitostaan. Hänen innostuksensa, ilonsa ja hellyytensä Frou-Frouta kohtaan kasvoi kasvamistaan. Hänen teki mieli vilkaista taakseen, mutta hän ei uskaltanut tehdä niin, vaan koetti rauhoitella itseään ja olla kiiruhtamatta hevostaan pitääkseen sen jäljellä olevat voimavarat yhtä suurina kuin otaksui Gladiatorilla olevan. Vaikein este oli vielä edessäpäin; jos hän pääsisi sen yli ennen muita, hän voittaisi. Vinhasti hän läheni irlantilaista vallitusta. Sekä hän että Frou-Frou näkivät jo kaukaa risuilla peitetyn vallin ja kummankin, niin hevosen kuin miehen, valtasi hetkeksi epäilys. Vronski huomasi epäröintiä hevosen korvien asennossa ja kohotti ruoskaansa, mutta tunsi samassa, että epäilys oli ollut aiheeton: hevonen tiesi mitä oli tehtävä. Se lisäsi vauhtia, nousi tasaisesti — juuri niin kuin hän oli ajatellut — pystyyn ja ponnistettuaan maasta antautui oman vauhtinsa valtaan, joka vei sen kauas kaivannon taakse. Ja samaan tahtiin, jalkaansa vaihtamatta, Frou-Frou jatkoi keveää juoksuaan.
— Hyvä, Vronski! kuului vallin luona seisovasta ihmisjoukosta. Hän tiesi huutajat rykmenttitovereikseen; hän ei voinut olla tuntematta Jashvinin ääntä, vaikkakaan ei nähnyt tätä.
"Oi sinua, ihanaiseni!" hän kiitti hevostaan ja kuulosteli samalla taakseen. "Ylitse on!" päätteli hän kuullessaan takaansa Gladiatorin laukan. Jäljellä oli enää puolentoista metrin levyinen vesihauta. Vronski ei edes katsonut siihen, vaan alkoi loistavan voiton toivossa heiluttaa ohjiaan, vetäen hevosen päätä ylös ja alas juoksun tahtiin. Hän tunsi, että hevonen jännitti viimeiset voimansa. Sen kaula ja lavat olivat likomärät, säkä, pää ja korvat helmeilivät hikipisaroissa ja huohotus oli lyhyttä ja terävää. Mutta Vronski tiesi, että sen voimat riittäisivät hyvinkin jäljellä olevalle neljänsadan metrin matkalle. Liikunnan pehmeydestä sekä siitä, että tunsi olevansa lähempänä maata, Vronski tiesi, miten paljon hänen hevosensa oli lisännyt vauhtiaan.
Ojan yli se kiiti kuin huomaamattaan. Se lensi kuin lintu; mutta juuri sinä hetkenä tunsi Vronski kauhukseen, ettei hän ollut seurannut hevosensa liikkeitä, vaan oli laskeutuessaan satulaan ajattelemattomuudessaan tehnyt ilkeän, anteeksiantamattoman liikkeen. Yhtäkkiä hänen asentonsa muuttui ja hän ymmärsi jotain kauheaa tapahtuneen. Hän ei ollut vielä päässyt selville, mitä oli tapahtunut, kun hänen vieressään jo vilahtivat punaisen orin valkeat jalat, ja Mahotin laukkasi nopeasti ohi. Vronskin toinen jalka osui maahan, ja hänen hevosensa kaatui sen päälle. Tuskin hän oli ehtinyt irroittaa jalkansa, kun hevonen keikahti raskaasti koristen kyljelleen ja kurotteli turhaan ohutta hikistä kaulaansa päästäkseen pystyyn; se värisi hänen jalkojensa juuressa kuin haavoittunut lintu. Vronskin tekemä äkillinen liike oli taittanut sen selän. Mutta sen hän käsitti vasta paljoa myöhemmin. Nyt hän näki vain sen, että Mahotin eteni nopeasti ja hän seisoi yksin horjuvin jaloin jähmettyneellä, rapaisella kentällä ja hänen edessään makasi Frou-Frou pää häneen päin kääntyneenä ja katsoi häneen ihanilla silmillään. Ymmärtämättä vieläkään mitä oli tapahtunut Vronski veti ohjaksista. Hevonen tempoili taas ruhoaan värähdellen kuin kala, niin että satula narisi, ja sai jo etujalkansa paikoilleen, mutta ei jaksanut nostaa takapuoltaan, vaan lyyhistyi samassa ja kaatui jälleen kyljelleen. Intohimon vääristämin kasvoin, kalpeana ja leuka vavisten Vronski potkaisi sitä kantapäällään vatsaan ja alkoi uudelleen kiskoa sitä ohjaksista. Mutta se ei liikahtanut enää paikaltaan, vaan makasi turpa maata vasten ja katsoi isäntäänsä ilmeikkäin silmin.
— Oo-oo! vaikeroi Vronski pidellen päätään. — Oo! Mitä minä tein? huudahti hän. — Hävisin! Ja oma syyni, oma häpeällinen, anteeksiantamaton syyni! Ja tuo rakas hevosparka, jonka minä murskasin! Oo-oo! Mitä minä tein!
Lääkäri ja välskäri, yleisöä ja Vronskin rykmenttitovereita juoksi hänen luokseen. Onnettomuudekseen hän tunsi olevansa terve ja vahingoittumaton. Hevosen selkä oli katkennut ja hevonen oli siis ammuttava. Vronski ei voinut vastata kysymyksiin eikä puhua kenenkään kanssa. Hän kääntyi pois ja — nostamatta maahan pudonnutta lakkiaan — lähti radalta, itse tietämättä minne. Hän tunsi olevansa onneton. Ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi syvän, korjaamattoman onnettomuuden tunteen, onnettomuuden, johon syypää oli hän itse.
Jashvin juoksi lakki kourassa hänen jälkeensä ja saattoi hänet kotiin, ja puolen tunnin kuluttua Vronski tointui. Mutta muisto tästä kilparatsastuksesta kaihersi pitkän aikaa hänen sielussaan hänen elämänsä raskaimpana ja tuskallisimpana tapahtumana.