XXVI
Ulkoisesti Aleksei Aleksandrovitshin suhde vaimoonsa oli pysynyt ennallaan. Ainoa ero oli siinä, että Aleksei Aleksandrovitsh oli vielä entistä enemmän hautautunut työhönsä. Kuten edellisinäkin vuosina hän oli nytkin kevään puhjetessa lähtenyt ulkomaille kylpylään hoitamaan talven ponnistuksissa heikentynyttä terveyttään. Ja kuten ennenkin hän oli palannut kotiin heinäkuussa ja ryhtynyt entistä tarmokkaammin tavanmukaiseen työhönsä. Kuten ennenkin oli hänen vaimonsa muuttanut kesäksi maalle ja hän itse oli jäänyt Pietariin asumaan.
Ruhtinatar Tverskajan illanvieton jälkeinen keskustelu ei ollut uudistunut. Aleksei Aleksandrovitsh ei sen jälkeen enää koskaan ollut puhunut vaimolleen epäilyksistään eikä mustasukkaisuudestaan, ja hänen omituinen, näyttelemistä muistuttava seurustelutapansa soveltui mitä parhaiten hänen nykyisiin perhesuhteisiinsa. Hän oli nyt hieman kylmempi vaimoaan kohtaan kuin ennen. Oli kuin hän olisi ollut vain hiukan nyreissään sen ensimmäisen yöllisen keskustelun takia, jonka Anna oli niin ylimielisesti torjunut. Hänen suhteessaan Annaan oli pieni nyrpeyden pilkahdus, ei muuta. "Sinä et tahtonut selvittää välejä" tuntui hän tahtovan sanoa, "sen pahempi sinulle. Nyt sinä saat pyytää selvitystä minulta, mutta minä en rupea selvittelemään. Sen pahempi sinulle", hän ajatteli sydämessään kuten ihminen, joka on turhaan yrittänyt sammuttaa tulipaloa ja turhista ponnisteluistaan vihastuneena huudahtaa viimein: "Vähät siitä! Pala kun tahdot!"
Hän, virka-asioissaan niin viisas ja ymmärtäväinen mies, ei käsittänyt, miten järjetön oli tuollainen suhde omaan vaimoon. Hän ei käsittänyt sitä, sillä hänen oli liian hirveätä huomata, missä asemassa hän oikeastaan oli, ja hän kätki syvälle sieluunsa sen lukitun ja sinetöidyn lokeron, jossa piilivät hänen tunteensa perhettä, vaimoa ja poikaa kohtaan. Lopputalvella hän oli muuttunut huomaavaisesta isästä erityisen kylmäkiskoiseksi poikaansa kohtaan ja kohteli tätä samalla tavoin ivansekaisesti kuin vaimoaankin. "Hoi, nuori mies!" hän aloitti halutessaan puhutella poikaa.
Aleksei Aleksandrovitsh väitti ja uskoi, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin paljon virkavelvollisuuksia kuin tänä vuonna. Mutta hän ei tiedostanut sitä, että hän oli itse haalinut itselleen niin suuren työtaakan päästäkseen avaamasta sitä lokeroa, jossa asustivat tunteet vaimoa ja perhettä kohtaan ja jonka sisällys kävi sitä pelottavammaksi, mitä kauemmin se pysyi suljettuna. Jos jollakin olisi ollut oikeus kysyä Aleksei Aleksandrovitshilta, mitä tämä ajatteli vaimonsa käytöksestä, ei leppeä ja sävyisä Aleksei Aleksandrovitsh olisi vastannut mitään, vaan olisi suuttunut kovasti sellaisen kysymyksen tekijälle. Siksi Aleksei Aleksandrovitshin ilmeessä oli jotain ylpeää ja ankaraa, kun häneltä kysyttiin hänen vaimonsa vointia. Hän ei tahtonut ajatella mitään vaimonsa tunteista tai käytöksestä eikä tosiaankaan ajatellut siitä mitään.
Aleksei Aleksandrovitshin vakituinen huvila oli Pietarhovissa, ja tavallisesti myös kreivitär Lidia Ivanovna asui kesäisin siellä Annan lähinaapurina ja alituisena toverina. Mutta tänä kesänä kreivitär Lidia Ivanovna ei ollutkaan muuttanut Pietarhoviin eikä kertaakaan käynyt Anna Arkadjevnan luona, vaan oli vihjauksin antanut Aleksei Aleksandrovitshin ymmärtää, miten sopimatonta Annan oli seurustella niin läheisesti Betsyn ja Vronskin kanssa. Aleksei Aleksandrovitsh oli keskeyttänyt hänet huomauttaen ankarasti, että hänen vaimonsa oli epäilysten yläpuolella, ja siitä saakka hän oli vältellyt kreivitär Lidia Ivanovnaa. Hän ei tahtonut nähdä eikä nähnyt, miten seurapiireissä jo monet katsoivat kieroon hänen vaimoaan; hän ei tahtonut ymmärtää eikä ymmärtänyt, miksi hänen vaimonsa oli erityisesti tahtonut muuttaa kesäksi juuri Tsarskojeen, missä Betsy asui ja mistä ei ollut pitkä matka Vronskin rykmentin leirille. Hän ei tahtonut ajatella sitä eikä ajatellut; mutta vaikka hänellä ei ollutkaan mitään varmempia todisteita eikä edes syitä epäluuloon ja vaikka hän ei koskaan tunnustanut sitä itselleen, tiesi hän sielunsa sisimmässä varmasti olevansa petetty aviomies ja oli siitä syvästi onneton.
Kuinka usein hän olikaan kahdeksanvuotisen onnellisen avioelämänsä aikana toisten uskottomia vaimoja ja petettyjä aviomiehiä katsellessaan sanonut itselleen: "Kuinka voi päästää asiat menemään noin? Miten voi elää selvittämättä noin vastenmielistä tilannetta?" Mutta nyt, kun kohtalonisku oli sattunut hänen omaan päähänsä, hän ei vain ollut ajattelematta, miten selvittäisi tilanteen vaan suorastaan tahtoi pysyä tietämättömänä siitä, — niin kamala ja luonnoton oli hänen asemansa.
Ulkomailta palattuaan Aleksei Aleksandrovitsh oli kaksi kertaa käynyt huvilallaan. Toisen kerran hän oli ollut siellä päivällisellä, toisen kerran viettänyt siellä illan vieraiden parissa, mutta ei ollut kertaakaan jäänyt yöksi, niin kuin hänen oli ollut tapana tehdä edellisinä kesinä.
Kilparatsastuspäivä oli Aleksei Aleksandrovitshille sangen kiireinen. Mutta jo aamulla suunnitellessaan päivän ohjelmaa hän päätti heti varhaisen päivällisen syötyään lähteä huvilalleen vaimonsa luo ja sieltä kilparadalle, jonne koko hovin tiedettiin saapuvan ja jonne siis hänenkin täytyi mennä. Vaimonsa luo hän aikoi poiketa siksi, että oli päättänyt käydä tämän luona kerran viikossa säädyllisyyden vuoksi. Sitä paitsi hänen piti tänään — ennen viidettätoista päivää — säännöksi tulleen tavan mukaan jättää vaimolleen rahaa talousmenoihin.
Aleksei Aleksandrovitsh hallitsi ajatuksensa hyvin eikä sallinut nytkään Annaa koskevia asioita harkitessaan mietteidensä liukua vähääkään pidemmälle vaimonsa henkilökohtaisiin suhteisiin.
Aamu oli sangen kiireinen. Edellisenä päivänä oli kreivitär Lidia Ivanovna lähettänyt Aleksei Aleksandrovitshille Pietariin saapuneen kuuluisan Kiinan-matkaajan toisen teoksen sekä kirjeen, jossa hän kehui kirjoittajaa monessa suhteessa erittäin mielenkiintoiseksi ja tärkeäksi henkilöksi ja pyysi ottamaan hänet vastaan. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut eilen illalla ehtinyt lukea matkakirjaa läpi ja siksi hän lopetti sen aamulla. Sitten tuli anojia ja sen jälkeen alkoivat selonteot, vastaanotot, virkanimitykset, erottamiset, palkintojen, eläkkeiden ja palkkojen määräämiset, kirjeenvaihto — kaikki tuo arkityö, kuten Aleksei Aleksandrovitsh sitä nimitti, joka vaati niin paljon aikaa. Sitten oli yksityisiä asioita — lääkärin ja asiainhoitajan käynnit. Viimeksi mainittu ei vienyt paljon aikaa. Hän toi vain Aleksei Aleksandrovitshille tarvittavat rahat ja antoi lyhyen selonteon asiantilasta, joka ei ollut kovin hyvä, koska tänä vuonna matkoihin oli mennyt enemmän kuin ennen. Mutta lääkäri, pietarilainen merkkihenkilö ja Aleksei Aleksandrovitshin ystävä, vei paljon aikaa. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut odottanut häntä tänään ja oli hyvin hämmästynyt hänen tulostaan ja varsinkin siitä, että tohtori hyvin tarkkaan kyseli hänen terveydentilaansa, kuunteli hänen rintaansa, koputteli ja tunnusteli maksaa. Aleksei Aleksandrovitsh ei tiennyt, että hänen ystävänsä Lidia Ivanovna, joka oli huomannut Aleksei Aleksandrovitshin terveyden tänä vuonna huonontuneen, oli pyytänyt tohtoria käymään katsomassa sairasta. "Tehkää se minun vuokseni", oli kreivitär sanonut.
— Minä teen sen Venäjän vuoksi, kreivitär, oli tohtori vastannut.
— Verraton ihminen! oli kreivitär Lidia Ivanovna sanonut.
Tohtori oli hyvin tyytymätön Aleksei Aleksandrovitshin terveydentilaan. Hän sanoi maksan huomattavasti laajentuneen ja ruoansulatuksen huonontuneen ja väitti kylpylähoidon jääneen kokonaan tehottomaksi. Hän määräsi mahdollisimman paljon liikuntaa, mahdollisimman vähän henkistä jännitystä ja kaikinpuolista mielipahan karttamista, toisin sanoen juuri sitä, mikä oli Aleksei Aleksandrovitshille yhtä mahdotonta kuin olla hengittämättä, ja Aleksei Aleksandrovitshille jäi hänen käynnistään ikävä tunne, että hänen laitansa oli jollain tavoin huonosti eikä paranemisesta ollut toivoa.
Poistuessaan Aleksei Aleksandrovitshin luota lääkäri kohtasi ulko-ovella Aleksei Aleksandrovitshin asiainhoitajan Sljudinin, jonka hän hyvin tunsi. He olivat ylioppilastovereita, ja joskin he harvoin osuivat yhteen, he pitivät toisistaan, ja siksi Sljudin ilmaisi tohtorille poikkeuksellisen avomielisen arvionsa sairaan tilasta.
— Olen kovin iloinen, että kävitte hänen luonaan, sanoi Sljudin. —
Hän ei voi hyvin, ja minusta näyttää… No, kuinka hänen laitansa on?
— Hjaa, kuinka sanoisin, lausui tohtori viitaten Sljudinin pään yli kuskilleen, jotta tämä ajaisi vaunut oven eteen, — hjaa, toisti hän tarttuen valkoisilla käsillään säämiskähansikkaansa sormeen ja venyttäen sitä. — Jos koetatte katkaista viulun kieltä, jota ei ole vedetty kireälle, niin huomaatte, että se on vaikeata. Mutta jännittäkää se niin kireälle kuin voitte ja painakaa sitä sormellanne, niin se katkeaa. Aleksei Aleksandrovitsh on ahkeruuttaan ja tunnollisuuttaan kiristänyt voimansa äärimmilleen; lisäksi on olemassa painetta sivusuunnasta, ja raskastakin, lopetti lääkäri kohottaen vihjailevasti kulmakarvojaan. — Tuletteko katsomaan kilparatsastusta? hän lisäsi noustessaan vaunuihinsa. — Niin tietenkin, vaatii paljon aikaa, vastasi lääkäri johonkin Sljudinin huomautukseen, jota ei tarkasti kuullut.
Kauan viipyneen lääkärin jälkeen saapui tunnettu matkamies, ja Aleksei Aleksandrovitsh joka osasi käyttää hyväkseen juuri lukemaansa matkakertomusta ja entistä asiantuntemustaan, hämmästytti matkailijaa syvillä tiedoillaan ja valistuneiden näkemystensä laajuudella.
Heti kohta kun matkailija oli tullut, lakeija ilmoitti, että maaseudulta oli saapunut lääninmarsalkka, jonka kanssa piti keskustella. Hänen lähdettyään Aleksei Aleksandrovitshin täytyi selvittää loput arkiset kysymykset asiainhoitajan kanssa ja käydä vielä erään huomattavan henkilön luona tietyn vakavan ja tärkeän asian vuoksi. Aleksei Aleksandrovitsh ehti sopivasti kotiin päivälliselle viideksi, ja asiainhoitajan kanssa aterioituaan hän pyysi tätä tulemaan mukaansa huvilalle ja sieltä kilparadalle.
Huomaamattaan Aleksei Aleksandrovitsh koetti nykyään vaimonsa luo lähtiessään aina saada seurakseen kolmannen henkilön.