XXVII
Kun Anna seisoi peilin edessä ja kiinnitti Annuskan avulla viimeistä solmuketta pukuunsa, hän kuuli pääoven puolelta soran rahinaa rattaanpyörien alla.
"Betsykö se näin aikaisin?" hän ajatteli, vilkaisi ikkunaan, näki vaunut ja niistä esiin pilkistävän mustan hatun ja tutut ulkonevat korvat. — "Oh, kuinka pahaan aikaan! Ei suinkaan hän jää yöksi?" hän ajatteli, ja niin kauhistuttavalta ja kammottavalta hänestä tuntui jo pelkkä ajatuskin, mitä kaikkea siitä voisi seurata, että hän riensi tulijoita vastaan iloisin ja hehkuvin kasvoin, hetkeäkään miettimättä. Hän tunsi joutuvansa tutuksi käyneen valheen ja petoksen hengen valtaan ja alkoi puhua tietämättä mitä sanoi.
— Sepä oli kiltisti tehty! hän sanoi antaen kättä miehelleen ja tervehti hymyillen kotoisen tuttua Sljudinia. — Toivottavasti sinä jäät yöksi? jatkoi hän valheenhengen kuiskaamin sanoin, — ja nyt ajamme yhdessä kilparadalle. Ikävää vain, että minä lupasin Betsylle. Hän tulee minua hakemaan.
Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan Betsyn nimen kuullessaan.
— Oo, enhän minä rupea erottamaan erottamattomia, hän sanoi tavalliseen pilkalliseen sävyynsä. — Me menemme yhdessä, Mihail Vasiljevitsh ja minä. Lääkäritkin käskevät minua kävelemään. Minä menen jalkaisin ja kuvittelen olevani parantolassa.
— Ei ole mitään kiirettä vielä, Anna sanoi. — Saanko tarjota teetä?
Hän painoi soittokellon nappia.
— Tuokaa teetä ja sanokaa Serjozhalle, että Aleksei Aleksandrovitsh on täällä. No, mitä sinulle kuuluu? Mihail Vasiljevitsh tehän ette ole ennen käynytkään täällä; katsokaahan, miten kaunis kuisti minulla on, puheli hän vuoroin kummallekin.
Hän puhui hyvin vapaasti ja luonnollisesti, mutta liian paljon ja liian nopeasti. Hän tunsi sen itse, varsinkin kun kohtasi Mihail Vasiljevitshin uteliaan ja — kuten hänestä näytti — tutkiskelevan katseen.
Mihail Vasiljevitsh lähti heti kuistille.
Anna istuutui miehensä viereen.
— Sinä et näytä oikein hyvinvoivalta.
— Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh — tänään kävi lääkäri luonani ja viipyi kokonaisen tunnin. Aavistan, että hänet oli lähettänyt joku ystävistäni: niin kallisarvoinen on minun terveyteni…
— Niinkö, no mitä hän sanoi?
Anna kyseli miehen voinnista ja töistä ja pyysi häntä säästämään voimiaan ja tulemaan joksikin aikaa luokseen huvilalle lepäämään.
Kaiken tämän hän sanoi iloisesti ja nopeasti, silmissään erityinen välke. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei havainnut vaimonsa puheen sävyssä mitään sivumerkityksiä. Hän kuuli vain tämän sanat ja käsitti ne varsinaisessa merkityksessään. Ja hän vastaili suoraan ja teeskentelemättömästi, joskin leikillisesti. Koko keskustelussa ei ollut mitään erikoista, mutta jälkeenpäin Anna ei koskaan voinut muistella tätä lyhyttä puhetuokiota ilman kirvelevää häpeän tunnetta.
Serjozha tuli sisään opettajattaren seurassa. Jos Aleksei Aleksandrovits olisi ollut valmis panemaan asioita merkille, häneltä ei olisi jäänyt huomaamatta se arka ja neuvoton katse, jonka Serjozha loi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä. Mutta hän ei tahtonut nähdä mitään eikä nähnyt mitään.
— Haa, nuori mies! Hän on kasvanut. Alkaa tosiaan olla aikamies.
Hyvää päivää, nuori mies.
Ja hän antoi kättä arastelevalle Serjozhalle.
Serjozha, joka oli aina ollut ujo isänsä seurassa, oli ruvennut suorastaan vierastamaan tätä sen jälkeen kun Aleksei Aleksandrovitsh oli alkanut sanoa häntä nuoreksi mieheksi ja kun hänen mieleensä oli noussut arvoitukseksi jäänyt kysymys, oliko Vronskia pidettävä ystävänä vai vihollisena. Ikään kuin turvaa hakien hän katsahti äitiinsä. Vain äidin seurassa hänen oli hyvä olla. Puhellessaan kotiopettajattaren kanssa Aleksei Aleksandrovitsh piti kättään poikansa olkapäällä, ja Serjozhan oli niin kiusallisen paha olla, että Anna näki hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.
Anna oli punastunut pojan astuessa huoneeseen. Poikansa kiusaantuneisuuden nyt huomatessaan hän nousi nopeasti tuoliltaan, nosti Aleksei Aleksandrovitshin käden Serjozhan olkapäältä, suuteli poikaa ja vei tämän kuistille palaten itse heti takaisin.
— Eiköhän olisi jo aika lähteä, hän sanoi katsoen kelloaan, — ihme, ettei Betsyä jo kuulu!…
— Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja pannen kätensä ristiin naksutellakseen sormiaan. — Minä tulin sitä paitsi tuomaan sinulle rahaa, sillä ei satakielikään saduista elä, hän sanoi. — Luulen, että se tulee tarpeeseen.
— Ei, en tarvitse… ei, tarvitsen sentään, Anna sanoi katsomatta häneen ja punastuen hiusrajaa myöten. — Mutta poikkeat kai sinä tänne kilpailujen jälkeen.
— Poikkean kyllä, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. — Siellähän tulee Pietarhovin kaunistus, ruhtinatar Tverskaja, lisäsi hän nähdessään ikkunasta pääoven eteen vierivät silavaljaiset, korkeat ja kapeat englantilaiset vaunut. — Miten keikarimaista! Sepä vasta hienoa! No, emmeköhän jo lähde mekin?
Ruhtinatar Tverskaja istui paikallaan, ja ainoastaan hänen puolisaappaisiin, peleriinitakkiin ja mustaan hattuun pukeutunut lakeijansa hyppäsi pääoven edessä alas vaunuista.
— Minä menen nyt, jääkää hyvästi! Anna sanoi ja poikaansa suudeltuaan meni Aleksei Aleksandrovitshin luo ja ojensi hänelle kätensä. — Olit hyvin kiltti kun tulit.
Aleksei Aleksandrovitsh suuteli hänen kättään.
— No, näkemiin sitten! Sinähän tulet sitten teetä juomaan? Se on hauskaa! Anna sanoi ja poistui hehkuen iloisena. Mutta heti miehensä näköpiiristä poistuttuaan hän aisti käsiselässään paikan, jota Aleksei Aleksandrovitshin huulet olivat koskettaneet, ja hän värähti vastenmielisyydestä.