XXVIII
Kun Aleksei Aleksandrovitsh saapui kilpailupaikalle, istui Anna jo Betsyn vieressä sillä parvekkeella, minne korkein hienosto oli kokoontunut. Hän huomasi miehensä jo kaukaa. Kaksi miestä — aviomies ja rakastaja — olivat hänen elämänsä kaksi keskipistettä, ja hän tunsi heidän läheisyytensä ilman ulkoisia aistihavaintoja. Jo kaukaa hän vaistosi miehensä lähestyvän ja seurasi tahtomattaan tämän kulkua aaltoilevan väkijoukon läpi. Anna näki hänen lähestyvän parveketta milloin mielisteleviin kumarruksiin suopeasti vastaten, milloin vertaisiaan ystävällisesti ja hajamielisesti tervehtien, milloin taas tarkkaavaisesti odottaen maailman mahtavien katseita ja nostellen suurta pyöreäkupuista hattuaan, joka painoi hänen korviensa päitä. Anna tunsi kaikki nuo tavat, ja ne olivat hänelle kiusallisen vastenmielisiä. "Hänen sielussaan on pelkkää kunnianhimoa ja menestymisenhalua", ajatteli Anna, "ja korkeammat käsitykset, rakkaus sivistystä kohtaan, uskonto ja muu semmoinen ovat vain aseita, joita hän käyttää menestyäkseen."
Hänen naistenparveketta kohti suunnatusta katseestaan — hän katsoi suoraan sinne, mutta ei löytänyt vaimoaan musliinin, silkkinauhojen, sulkien, päivänvarjojen ja kukkien merestä, — Anna ymmärsi miehen etsivän häntä. Mutta hän ei tahallakaan ollut huomaavinaan miestään.
— Aleksei Aleksandrovits! huudahti ruhtinatar Betsy hänelle, — te ette varmaankaan näe puolisoanne; täällähän hän on!
Aleksei Aleksandrovitsh hymyili kylmää hymyään.
— Täällä on niin paljon loistoa, että silmät sokenevat, hän sanoi ja nousi parvekkeelle. Hän hymyili Annalle kuten miehen tulee hymyillä tavatessaan vaimonsa, jonka on vastikään nähnyt, ja tervehti ruhtinatarta ja muita tuttaviaan, kutakin asianmukaisesti: laskien leikkiä daamien kanssa ja sanoen tervehdykseksi muutaman sanan herroillekin. Alhaalla parvekkeen vieressä seisoi älykkyydestään ja sivistyksestään kuuluisa kenraaliadjutantti, jota Aleksei Aleksandrovitsh suuresti kunnioitti. Aleksei Aleksandrovitsh ryhtyi heti keskustelemaan hänen kanssaan.
Oli eri kilpailujen väliaika, ja siksi ei mikään häirinnyt keskustelua. Kenraaliadjutantti puhui tuomitsevasti kilparatsastuksesta. Aleksei Aleksandrovitsh väitti vastaan puolustaen niitä. Anna kuunteli hänen ohutta, tasaista ääntään seuraten tarkkaan hänen puhettaan, ja jokainen sana, minkä hän sanoi, tuntui Annasta soraääneltä, joka viilsi korvaa.
Kun neljän virstan esteratsastus alkoi, Anna kumartui eteenpäin ja katseli hellittämättä Vronskia tämän astuessa hevosensa luo ja noustessa sen selkään. Koko ajan Anna kuuli miehensä vastenmielisen, keskeytymättömän äänen. Häntä vaivasi pelko ja jännitys Vronskin tähden, mutta vielä enemmän vaivasi häntä tuon ohuen äänen tympäisevän tuttu nuotti, joka ei näyttänyt vaikenevan enää koskaan.
"Minä olen huono nainen, minä olen turmeltunut nainen", hän ajatteli, "mutta minä en pidä valheesta, minä en siedä valhetta, ja hänen ruokanaan on valhe. Hänhän sietää kaiken ja näkee kaiken; eikö hän tunne mitään, kun voi jutella tuossa kaikessa rauhassa? Jos hän tappaisi minut ja tappaisi Vronskin, voisin kunnioittaa häntä. Mutta ei, hän pitää kiinni valheesta ja säädyllisyydestä", Anna ajatteli tietämättä itsekään, mitä oikeastaan tahtoi miehestään. Hän ei ymmärtänyt, että Aleksei Aleksandrovitshin tavaton puheliaisuus, joka niin hermostutti häntä, olikin juuri miehen sisäisen jännityksen ja rauhattomuuden ulkonaista värähtelyä. Kuten itsensä pahasti loukannut lapsi hyppelee koettaen tukahduttaa kipunsa lihasliikkeillä, myös Aleksei Aleksandrovitsh tarvitsi ehdottomasti älylleen liikettä tukahduttaakseen ne ajatukset vaimostaan, jotka tämän ja Vronskin läheisyydessä ja viimeksimainitun nimeä kaiken aikaa toistettaessa alinomaa pyrkivät tajuntaan. Ja aivan kuin hyppeleminen on lapselle luontaista, oli Aleksei Aleksandrovitshille luontaista hyvä ja viisas keskustelu. Hän puhui:
— Vaara on välttämätön ehto ratsuväen ja yleensä sotilaiden ratsastuskilpailuissa. Jos Englannin sotahistoria voi osoittaa meille loistavimmat teot, mitä ratsuväki maailman monilla taistelukentillä on suorittanut, näin on ainoastaan siksi, että tuo maa on historiallisesti kehittänyt eläimiinsä ja ihmisiinsä harvinaisen voiman. Urheilu on minun käsittääkseni hyvin merkittävää; mutta kuten aina me näemme siinäkin pelkkää pintapuolisuutta.
— Ei se pintapuolista ole, virkkoi ruhtinatar Betsy. — Sanotaan, että eräältä upseerilta on murtunut kaksi kylkiluuta.
Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa tyypilliseen hymyynsä, joka paljasti hampaat mutta ei ilmaissut mitään.
— Myöntäkäämme, ruhtinatar, että se ei ole pintapuolista, vaan sisäistä, hän sanoi, — mutta emme nyt puhu siitä, — ja hän kääntyi taas puhumaan kenraalille vakavaan sävyyn, — älkäämme unohtako sitä seikkaa, että kilpailijat ovat sotilaita, jotka ovat valinneet sen toimialan, ja täytyneehän meidän myöntää, että jokaisella kutsumuksella on myös varjopuolensa. Se kuuluu suorastaan sotilaan velvollisuuksiin. Sellaiset julmat urheilulajit kuin nyrkkeily tai espanjalaisten härkätaistelu kielivät raakalaisuudesta. Mutta jalo urheilu on merkkinä korkeasta kehitystasosta.
— Ei, minä en tule enää toista kertaa: tämä on liian jännittävää, sanoi ruhtinatar Betsy. — Eikö niin, Anna?
— Jännittävääpä hyvinkin, mutta siitä ei saa silmiään irti, sanoi eräs toinen nainen. — Jos minä olisin ollut roomalaisnainen, en olisi laiminlyönyt ainoatakaan sirkusnäytäntöä.
Anna ei sanonut mitään, katsoi vain yhteen paikkaan laskematta kiikariaan.
Samassa parvekkeen poikki kulki korkea-arvoinen kenraali. Aleksei Aleksandrovitsh keskeytti puheensa ja nousi nopeasti, mutta arvonsa tuntien seisomaan ja kumarsi syvään ohi kulkevalle sotilaalle.
— Te ette ole ratsastamassa, sutkautti kenraali.
— Minun ratsastukseni on vaikeampaa, vastasi Aleksei Aleksandrovits kunnioittavasti.
Ja vaikka tämä vastaus ei merkinnyt mitään, osoitti korkea sotilashenkilö ilmeellään kuulleensa viisaan sanan viisaalta mieheltä ja täysin käsittäneensä, mikä oli la pointe de la sauce.
— On kaksi eri puolta, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jälleen, — kilpailijoiden ja katsojien puoli. Ja katsojien osalta viehtymys näihin näytäntöihin on varma merkki alhaisesta kehitystasosta, myönnän sen mutta…
— Lyökäämme vetoa, ruhtinatar! kuului alhaalta Betsyn puoleen kääntyvän Stepan Arkadjevitshin ääni. — Kenen puolella te olette?
— Anna ja minä olemme ruhtinas Kuzovljevin kannattajia, sanoi Betsy.
— Minä Vronskin. Pari hansikkaita.
— Hyvä.
— Katsokaa, eikö ole kaunista!
Aleksei Aleksandrovitsh pysyi vaiti, kun hänen vieressään puhuttiin, mutta aloitti pian uudelleen:
— Sen myönnän, mutta miehiset urheilulajit… yritti hän jatkaa. Mutta samassa ratsastajat saivat lähtömerkin ja kaikki keskustelut keskeytyivät. Aleksei Aleksandrovitskin vaikeni, ja kaikki nousivat seisomaan ja katsoivat joelle päin. Aleksei Aleksandrovitshia ei kilpailu huvittanut eikä hän siksi katsonut ratsastajiin, vaan silmäili katsomoa väsynein, hajamielisin katsein. Hänen silmänsä pysähtyivät Annaan.
Annan kasvot olivat kalpeat ja ankaran vakavat. Hän ei nähtävästi huomannut yhden ainoan lisäksi mitään eikä ketään. Hänen kätensä puristi kouristuksenomaisesti viuhkaa, ja hän pidätti henkeään. Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen, mutta käänsi nopeasti katseensa pois silmäilläkseen muiden kasvoja.
"Onhan tuokin nainen tuossa jännittynyt, ja muutkin. Sehän on varsin luonnollista", arveli Aleksei Aleksandrovitsh itsekseen. Hän tahtoi olla katsomatta Annaan, mutta ei voinut estää katsettaan liukumasta tätä kohti. Hän tarkasteli jälleen noita kasvoja koettaen olla huomaamatta sitä, mitä ne niin selvästi kuvastivat. Mutta vasten tahtoaankin hän näki niistä kaiken sen, mitä ei ollut tahtonut nähdä, ja kauhistui.
Kuzovljevin kaatuminen kuohutti kaikkia, mutta Aleksei Aleksandrovitsh näki Annan kalpeista voitonriemuisista kasvoista, että se, jota hän katsoi, ei selvästikään ollut kaatunut. Kun sitten Mahotinin ja Vronskin päästyä onnellisesti suuren sulkuaidan yli seuraava upseeri suistui siinä päälaelleen murskautuen kuoliaaksi, ja kauhun humahdus kävi koko yleisön yli, Aleksei Aleksandrovitsh näki, ettei Anna edes huomannut sitä ja että hän vaivoin ymmärsi, mistä ympärillä puhuttiin. Ja hän tarkkaili Annan kasvoja yhä useammin ja kiinteämmin. Anna, joka oli täysin uppoutunut katselemaan Vronskia, aisti kasvoihinsa sivulta suuntautuvan kylmän katseen.
Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, loi mieheensä kysyvän katseen, kurtisti kevyesti kulmiaan ja käännähti jälleen pois.
"Oh, vähät minä välitän", näytti hän tahtovan sanoa miehelleen eikä enää kertaakaan katsahtanut tähän.
Ei ollut onnea tässä kilpailussa. Seitsemästätoista osanottajasta kaatui ja rusentui enemmän kuin puolet. Kilpailujen päättyessä kaikki olivat kuohuksissaan, ja mieltenkuohu kasvoi vielä suuremmaksi, kun kuultiin, että keisari oli tyytymätön.