XXIV
Onnitteluseremonia palatsissa oli päättynyt. Poistuvat puhelivat mennessään päivän viime uutisista — juuri saaduista palkinnoista ja tärkeistä virkasiirroista.
— Kreivitär Marja Borisovnalle olisi pitänyt antaa sotaministeriö ja esikunnan päälliköksi panna ruhtinatar Vatkovskaja, puheli pieni harmaapäinen, kullalla kirjaillussa virkapuvussa oleva ukko pitkälle ja kauniille hovineidille, joka oli kysynyt häneltä virkasiirroista.
— Ja minut hänelle adjutantiksi, sanoi hovineiti hymyillen.
— Teillä on jo määräyksenne. Te kuulutte hengelliseen virastoon. Ja apulaiseksi teille annetaan Karenin.
— Hyvää päivää, ruhtinas! sanoi ukko puristaen lähelle tulleen herran kättä.
— Mitä te Kareninista sanoitte? kysyi ruhtinas.
— Hän ja Putjatov saivat Aleksander Nevskin.
— Minä luulin hänellä jo olevan.
— Ei ollut. Vilkaiskaahan häneen, sanoi ukko viitaten kirjaillulla hatullaan salin ovelle pysähtyneeseen Kareniniin, joka hovivirkapukunsa rintamusta halkovan uuden punaisen nauhan koristamana keskusteli erään valtakunnan neuvoston huomattavan jäsenen kanssa. — Onnellinen ja tyytyväinen kuin kuparilantti, hän lisäsi kumartuen kattelemaan komearakenteista kamariherraa.
— Ei sentään, on vanhentunut, sanoi kamariherra.
— Huolista. Hän kirjoittelee nyt yhtenään suunnitelmia. Ei hän nytkään päästä tuota onnetonta, ennen kuin on selvittänyt kaikki pilkulleen.
— Sanoitteko hänen vanhentuneen! Il fait des passions[10]. Luullakseni kreivitär Lidia Ivanovna on nyt mustasukkainen hänen vaimolleen.
— Mitä ihmettä! Kreivitär Lidia Ivanovnasta ette saa puhua pahaa.
— Mitä pahaa siinä on, että hän on rakastunut Kareniniin?
— Mutta onko totta, että Anna Karenina on täällä?
— Ei täällä palatsissa, mutta Pietarissa… Minä näin hänet eilen Aleksei Vronskin kanssa, bras dessous, bras dessous[11], Morskaja-kadulla.
— C'est un homme qui n'a pas[12]… aloitti kamariherra, mutta pysähtyi antaen kumartaen tietä ohi menevälle, keisarilliseen perheeseen kuuluvalle henkilölle.
Tällä tavoin Aleksei Aleksandrovitshista puhuttiin koko ajan, häntä arvosteltiin ja ivailtiin, sillä välin kun hän itse perinpohjaisesti ja hetkeksikään pysähtymättä esitteli uutta rahoitusprojektiaan pysäyttämälleen valtakunnanneuvoston jäsenelle.
Melkein samaan aikaan kuin Anna oli lähtenyt, oli Aleksei Aleksandrovitshin elämässä sattunut toinenkin ikävä seikka, ikävin mikä virkamiestä voi kohdata: pysähdys virkauralla. Kaikki näkivät selvästi, että hänen uransa oli lopussa, paitsi Aleksei Aleksandrovitsh itse, joka ei sitä huomannut. Oliko siihen syynä Stremovin takia sattunut selkkaus, perheonnettomuus vaiko yksinkertaisesti se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh oli jo saavuttanut mahdollisuuksiensa rajat, — kaikille oli tänä vuonna käynyt selväksi, ettei hänen uransa enää jatkuisi. Hänellä oli vielä tärkeä virka-asema ja hän kuului useisiin valiokuntiin ja komiteoihin; mutta hän oli jo kokonaan käytetty mies, jolta ei odotettu enää mitään. Mitä ikinä hän puhui tai ehdotti, häntä kuunneltiin niin kuin se kaikki olisi ollut jo kauan tiedossa ja juuri sitä, mitä ei tarvittu.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei tuntenut sitä: kun hän ei nyt itse ottanut suoranaisesti osaa hallituksen toimintaan, hän huomasi vain entistä selvemmin puutteet ja virheet toisten toiminnassa ja katsoi velvollisuudekseen ehdottaa keinoja niiden korjaamiseksi. Kohta Annan lähdettyä hän oli alkanut kirjoittaa ensimmäistä mietintöään uudesta oikeuslaitoksesta, ja samantapaisia esityksiä hän sai sitten kirjoittaa kokonaisen sarjan kaikilta hallinnon aloilta, vaikka ne todellisuudessa jäivätkin täysin hyödyttömiksi.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollenkaan huomannut epätoivoista asemaansa hallintomaailmassa eikä ollut siitä pahoillaan, vaan oli omaan toimintaansa tyytyväisempi kuin koskaan.
"Nainut huolehtii maallisesta, miten vaimoaan miellyttäisi, mutta ei siitä, miten olisi Jumalalle mieliksi", sanoo apostoli Paavali, ja Aleksei Aleksandrovitsh joka piti Raamattua ohjeenaan kaikissa asioissa, muisteli usein tuota tekstiä. Hänestä tuntui, että siitä asti, kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, hän oli noilla samaisilla projekteillaan palvellut Jumalaa enemmän kuin ennen.
Neuvoston jäsenen silminnähtävä kärsimättömyys ei häirinnyt Aleksei Aleksandrovitshia; hän ei lopettanut projektinsa esittelyä, ennen kuin neuvoston jäsen livahti tiehensä erään keisarillisen henkilön ohikulun varjolla.
Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh painoi mietteissään päänsä, katsahti sitten hajamielisesti ympärilleen ja meni ovelle, missä toivoi tapaavansa kreivitär Lidia Ivanovnan.
"Miten vankkoja ja fyysisesti terveitä he kaikki ovat!" ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh katselleen ohimennessään vankkatekoista kamariherraa, jonka tuoksuva poskiparta oli huolellisesti kammattu, ja kireään virkapukuunsa ahtautunutta punakaulaista ruhtinasta, joiden ohi hänen oli mentävä. "Oikein sanotaan, että kaikki maailmassa on pahaa", hän mietti luoden vielä kerran syrjäsilmäyksen kamariherran pohkeisiin.
Hätäilemättä eteenpäin astellen Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi väsyneen ja arvokkaan näköisenä noille herroille, jotka puhuivat hänestä. Hän katseli ovelle päin hakien silmillään Lidia Ivanovnaa.
— Kas, Aleksei Aleksandrovitsh! sanoi pieni, harmaapäinen ukko pahansuopa välähdys katseessaan, kun Karenin meni hänen ohitseen, ja taivutti kylmästi päätään. — Minä en ole vielä onnitellut teitä, hän sanoi viitaten Kareninin vasta saamaan nauhaan.
— Kiitos, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. — Miten kaunis päivä tänään, lisäsi hän tapansa mukaan erityisesti korostaen sanaa kaunis.
Hän arvasi heidän ivailevan häntä, mutta hän ei heiltä muuta odottanutkaan kuin vihamielisyyttä; hän oli jo tottunut siihen.
Huomattuaan ovesta ilmestyneen kreivitär Lidia Ivanovnan keltaiset, kureliivistä kohoavat olkapäät ja kutsuvat, kauniit, mietteliäät silmät hän hymyili paljastaen valkeat, hyvin hoidetut hampaansa ja astui kreivittären luo.
Pukeutuminen oli nyt, kuten yleensä viime aikoina, vaatinut Lidia Ivanovnalta suurta vaivaa. Hänen pukeutumisensa tarkoitus oli nykyään aivan päinvastainen kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin hän oli tahtonut koristaa itseään jollakin ja mitä enemmän, sitä parempi. Nyt hän sitä vastoin joutui aina laittautumaan siinä määrin ikäänsä ja ulkonäköönsä soveltumattomalla tavalla, että hänen täytyi vain huolehtia siitä, ettei ulkonäön ja laittautumisen välinen vastakohtaisuus tulisi liian hirveäksi. Aleksei Aleksandrovitshin suhteen hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja näytti tämän mielestä viehättävältä. Aleksei Aleksandrovitshille hän oli ainoa, ei vain pelkän myötätunnon, vaan rakkauden vehreä saari ympäröivän pahansuopuuden ja ivan meren keskellä.
Ivallisten katseiden ahdistama Karenin vetäytyi Lidia Ivanovnan rakastunutta katsetta kohti kuin kasvi valon puoleen.
— Onnittelen teitä, kreivitär sanoi luoden silmäyksen nauhaan.
Hilliten mielihyvän hymynsä Aleksei Aleksandrovitsh kohautti olkapäitään ja ummisti silmänsä ikään kuin sanoakseen, ettei se voinut ilahduttaa häntä. Kreivitär Lidia Ivanovna tiesi varsin hyvin, että kunnianosoitukset olivat Kareninin suurimpia iloja, vaikka hän ei koskaan myöntänyt sitä.
— Miten meidän enkelimme voi? kysyi kreivitär tarkoittaen Serjozhaa.
— En voi sanoa olevani täysin tyytyväinen häneen, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen kulmiaan ja avaten silmänsä. — Sitnikovkin on tyytymätön häneen. (Sitnikov oli pedagogi, jolle Serjozhan kasvatus — hengellistä kasvatusta lukuunottamatta — oli uskottu.) Kuten olen jo teille puhunut, hän on jotenkin kylmäkiskoinen juuri niitä pääkysymyksiä kohtaan, joiden tulisi liikuttaa jokaisen ihmisen ja jokaisen lapsen sielua, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh esittää ajatuksiaan poikansa kasvatuksesta, mikä olikin ainoa kysymys, joka kiinnosti hänen mieltään virka-asioiden ohella.
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Lidia Ivanovnan avulla jälleen palannut elämään ja toimintaan, hän oli kokenut velvollisuudekseen pitää huolta hänen huomaansa jääneen pojan kasvatuksesta. Aleksei Aleksandrovitsh joka ei koskaan ollut harrastanut kasvatusasioita, omisti nyt osan ajastaan tämän kysymyksen teoreettiseen tutkimiseen. Luettuaan muutamia antropologiaa, kasvatus- ja opetusoppia käsitteleviä teoksia hän laati kasvatussuunnitelman ja ryhtyi toimeen kutsuttuaan ohjaajaksi parhaan pietarilaisen pedagogin. Asia kiinnosti häntä edelleen.
— Niin, mutta entä sydän? Minä näen hänessä isänsä sydämen, ja lapsi, jolla on sellainen sydän, ei voi olla paha, sanoi Lidia Ivanovna riemukkaasti.
— Niin, kenties… Mitä minuun tulee, teen vain velvollisuuteni.
Mitään muuta en voi.
— Tulettehan te luokseni, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna hetken vaitiolon jälkeen, — meidän täytyy puhua eräästä asiasta, joka on teille sangen ikävä. Minä antaisin kaikkeni voidakseni vapauttaa teidän muutamista muistoista, mutta muut eivät ajattele niin. Minä sain kirjeen häneltä. Hän on täällä Pietarissa.
Aleksei Aleksandrovitsh arvasi, ketä kreivitär tarkoitti, ja vavahti, mutta pian hänen kasvoilleen levisi se kuollut liikkumattomuus, joka kuvasti hänen täydellistä avuttomuuttaan tässä asiassa.
— Sitä minä odotinkin, hän sanoi.
Kreivitär Lidia Ivanovna katsahti häneen ihaillen, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä Aleksei Aleksandrovitshin sielun suuruuden herättäminä.