XXV
Kun Aleksei Aleksandrovitsh astui kreivitär Lidia Ivanovnan pieneen, vanhanaikaisilla posliiniesineillä ja muotokuvilla koristettuun vierashuoneeseen, itse emäntää ei vielä näkynyt. Hän oli vaihtamassa pukua.
Pyöreällä valkean liinan peittämällä pöydällä oli kiinalainen teekalusto ja spriillä lämmitettävä hopeinen teekannu. Aleksei Aleksandrovitsh vilkaisi hajamielisesti seinällä oleviin lukuisiin tuttuihin muotokuviin ja istuuduttuaan pöydän ääreen avasi pöydällä olevan Uuden testamentin. Mutta kreivittären hameen kahina veti pian hänen huomionsa muualle.
— No niin, täällä me saamme istua rauhassa, sanoi Lidia Ivanovna levottomasti hymyillen ja työntyi kiireesti pöydän ja sohvan väliin, — ja jutella teetä juodessamme.
Sanottuaan muutaman sanan valmisteluksi Lidia Ivanovna antoi Aleksei Aleksandrovitshille Annalta saamansa kirjeen raskaasti hengittäen ja punastuen.
Aleksei Aleksandrovitsh luki sen ja oli kauan vaiti.
— En luule olevani oikeutettu kieltämään sitä häneltä, hän sanoi arasti, kohottaen katseensa.
— Ystäväni, te ette näe missään pahaa!
— Päinvastoin, minä näen, että kaikki on pahaa. Mutta olisiko oikein…
Hänen kasvoistaan kuvastui epäröinti ja neuvottomuus, ja hän ikään kuin etsi opastusta ja johtoa.
— Ei, keskeytti Lidia Ivanovna. — Kaikella on rajansa. Minä käsitän siveettömyyden, hän sanoi, vaikkei se ollutkaan aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan voinut ymmärtää, mikä saattoi naisia epäsiveellisyyteen, — mutta julmuutta minä en käsitä. Ja ketä kohtaan? Teitä! Kuinka hän voi oleskella samassa kaupungissa kuin te? Ei. Joka päivä näkyy ihminen oppivan uutta. Minäkin olen nyt oppinut oikein ymmärtämään teidän ylevyytenne ja hänen alhaisuutensa.
— Mutta kuka voi heittää kiveä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nähtävästi tyytyväisenä esittämäänsä osaan. — Minä olen antanut kaiken anteeksi enkä voi riistää häneltä sitä mitä hänen rakkautensa kaipaa, rakkautta poikaan…
— Mutta onko se rakkautta, ystäväni? Onko se vilpitöntä? Olkoon, että te omasta puolestanne olette antanut anteeksi… mutta onko meillä oikeutta vaikuttaa tuon enkelin sieluun? Hänhän pitää äitiään kuolleena. Hän rukoilee äitinsä puolesta ja pyytää Jumalaa antamaan anteeksi hänen syntinsä… Ja niin onkin parasta. Mitä hän tässä tapauksessa rupeaisikaan ajattelemaan?
— Sitä en tullutkaan ajatelleeksi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh alkaen nähtävästi olla samaa mieltä.
Kreivitär Lidia Ivanovna peitti kasvonsa käsillään ja vaikeni. Hän rukoili.
— Jos te kysytte minun neuvoani, sanoi hän rukoiltuaan ja otettuaan kädet pois kasvoiltaan, — niin minä en kehota teitä tekemään sitä. Enkö minä näe miten te kärsitte, miten se on avannut kaikki teidän haavanne? Mutta olettakaamme, että te nyt kuten aina unohdatte oman itsenne. Mihin se sitten vie? Teille siitä koituu vain uutta kärsimystä ja lapselle kidutusta. Jos siinä naisessa on enää mitään inhimillistä, täytyy hänen itsensäkin olla toivomatta sitä. Ei, epäröimättä kehotan teitä kieltämään, ja jos sallitte, kirjoitan hänelle.
Aleksei Aleksandrovitsh suostui, ja kreivitär Lidia Ivanovna kirjoitti seuraavan ranskankielisen kirjeen:
/#
'Armollinen Rouva.
Teidän muistonne elvyttäminen voi saattaa poikanne tekemään kysymyksiä, joihin ei voi vastata päästämättä lapsen sieluun tuomitsemisen henkeä sitä kohtaan, minkä tulee pysyä hänelle pyhättönä, ja siksi pyydän teitä ymmärtämään miehenne kiellon kristillisen rakkauden hengessä. Pyydän Kaikkivaltiasta olemaan teille armelias.
Kreivitär Lidia.'
#/
Kirje saavutti salaisen tarkoituksensa, jota Lidia Ivanovna oli koettanut peitellä itseltään. Se loukkasi Annaa sielun pohjia myöten.
Aleksei Aleksandrovitsh puolestaan ei pystynyt enää sinä päivänä paneutumaan tavallisiin töihinsä eikä löytänyt sitä uskovan ja pelastetun ihmisen sielunrauhaa, jota oli tuntenut sitä ennen.
Uskottoman vaimon muiston ei olisi pitänyt häiritä häntä; olihan tuo vaimo niin läpeensä syyllinen hänen edessään ja hän niin pyhä vaimonsa edessä, kuten Lidia Ivanovna varsin oikein oli sanonut. Mutta hän ei ollut rauhallinen: hän ei ymmärtänyt lukemaansa kirjaa eikä voinut karkottaa kiusallisia muistoja, jotka sukelsivat hänen mieleensä, muistoja niistä virheistä, joita hän tunsi tehneensä vaimonsa suhteen. Muisto siitä, miten hän kilparatsastuksesta palattaessa oli ottanut vastaan vaimonsa uskottomuuden tunnustuksen — varsinkin se seikka, että hän oli vaatinut vaimolta ainoastaan ulkoisen säädyllisen noudattamista eikä ollut haastanut viettelijää kaksintaisteluun — vaivasi häntä kuin paha omatunto. Samoin vaivasi häntä sen kirjeen muisto, jonka hän itse oli kirjoittanut; ja kaikkein kipeimmin sai hänen turha anteeksiantonsa ja huolenpitonsa vieraasta lapsesta hänen sydämensä kirvelemään häpeästä ja katumuksesta.
Ja samanlainen häpeän ja katumuksen tunne kirveli häntä, kun hän selaili koko mennyttä avioliittoaikaansa ja muisteli niitä kömpelöitä sanoja, joilla oli pitkän epäröinnin jälkeen kosinut vaimoaan.
"Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt?" kysyi hän itseltään. Ja tämä kysymys johdatti hänet aina toiseen, siihen, tunsivatko muut toisin, rakastivatko ja menivätkö toisin naimisiin muut miehet, Vronskit, Oblonskit… nuo paksupohkeiset kamariherrat. Ja hän näki kokonaisen sarjan noita mehevälihaisia, voimakkaita, epäröimättömiä herroja, jotka väkisinkin aina ja kaikkialla kiinnittivät hänen huomiotaan. Hän karkotti mielestään nämä ajatukset koettaen vakuuttaa itselleen, että hän eli iankaikkisuutta eikä tätä ajallista elämää varten ja että hänen sielussaan oli rauha ja rakkaus. Mutta se vähäpätöinen seikka, että hän oli tässä mitättömässä ajallisessa elämässä — kuten hänestä näytti — tehnyt muutamia mitättömiä virheitä, vaivasi häntä, niin kuin sitä ikuista pelastusta, johon hän uskoi, ei olisi ollutkaan. Mutta kiusaus ei kestänyt kauan, ja pian Aleksei Aleksandrovitshin sieluun palautui jälleen se rauha ja ylevyys, joka sai hänet unohtamaan sen, mitä hän ei tahtonut muistaa.