XXIX
Anna oli tullut Venäjälle siinä toivossa, että saisi tavata poikansa. Siitä päivästä saakka, jolloin hän oli lähtenyt Italiasta, oli tämä ajatus pitänyt häntä jännityksessä. Ja mitä lähemmäksi Pietaria hän oli tullut, sitä suurempana oli jälleennäkemisen ilo ja merkitys kangastellut hänen mielessään. Hän ei ollut kysellyt itseltään, kuinka tuo tapaaminen kävisi päinsä; se oli näyttänyt niin luonnolliselta ja yksinkertaiselta, kun he molemmat olisivat samassa kaupungissa. Mutta saavuttuaan Pietariin hän oli äkkiä selvästi käsittänyt nykyisen asemansa ja huomannut, ettei tapaaminen ollutkaan helppoa.
Hän oli jo kaksi päivää ollut Pietarissa. Koko ajan hän oli ajatellut poikaansa, mutta ei ollut vielä saanut nähdä tätä. Hän tunsi, ettei hänelle ollut oikeutta mennä suoraan poikansa kotiin, jossa hän olisi voinut kohdata Aleksei Aleksandrovitshin. Olisi voinut käydä niin, että häntä olisi loukattu eikä päästetty sisään. Kirjeen kirjoittamista miehelleen ja sovitteluja tämän kanssa Annan oli piinallista ajatellakin: hän voi olla rauhallinen vain silloin, kun ei ajatellut miestään. Anna olisi voinut ottaa selvää siitä, missä poika kävi kävelemässä, ja nähdä tämän siellä, mutta se tuntui hänestä riittämättömältä: hän oli niin kauan valmistautunut tapaamaan häntä, hänellä oli niin paljon sanottavaa pojalle, hän tahtoi niin kovasti syleillä ja suudella tätä. Serjozhan vanha hoitajamummo olisi voinut auttaa ja neuvoa häntä. Mutta hän ei enää ollut Aleksei Aleksandrovitshin palveluksessa. Tällaisessa neuvottomuudessa ja hoitajamummon hakemisessa oli kulunut kaksi päivää.
Saatuaan kuulla Aleksei Aleksandrovitshin läheisistä suhteista kreivitär Lidia Ivanovnaan Anna päätti kolmantena päivänä kirjoittaa kreivittärelle kirjeen. Niin vaikeaa kuin tämän kirjeen laatiminen hänelle olikin, hän kirjoitti varta vasten, että hänen pyytämänsä lupa riippuisi täysin hänen miehensä jalomielisyydestä. Hän tiesi, että jos Aleksei Aleksandrovitsh saisi nähdä kirjeen, tämä jatkaisi entistä jalomielisen osaansa ja suostuisi hänen pyyntöönsä.
Hotellin lähetti, joka oli vienyt kirjeen, toi hänelle mitä tylyimmän ja odottamattomimman tiedon, että vastausta ei tule. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista nöyryytystä kuin tuona hetkenä kuunnellessaan lähetin seikkaperäistä selontekoa, kuinka ensin oli annettu odottaa ja kuinka sitten oli sanottu, ettei mitään vastausta tule. Anna tunsi itsensä nöyryytetyksi ja loukatuksi, mutta näki, että omalta kannaltaan Lidia Ivanovna oli oikeassa. Hänen surunsa oli sitä suurempi, kun hänen täytyi kantaa se yksin. Hän ei voinut eikä tahtonut puhua siitä Vronskille. Hän tiesi, että Vronski, vaikka olikin hänen onnettomuutensa tärkein aiheuttaja, piti kysymystä hänen ja pojan tapaamisesta kokonaan toisarvoisena asiana. Hän tiesi, ettei Vronski koskaan voisi käsittää hänen kärsimyksensä koko syvyyttä; hän tiesi myös, että se kylmä sävy, jonka Vronski saattaisi omaksua kosketellessaan tätä asiaa, saisi hänet vihaamaan tätä. Sitä hän pelkäsi enemmän kuin mitään maailmassa ja salasi sen vuoksi Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa.
Istuttuaan kotona koko päivän ja mietittyään keinoja poikansa tapaamiseksi hän päätti viimein kirjoittaa miehelleen. Hän oli jo ajatellut kirjeensä valmiiksi, kun hänelle tuotiin Lidia Ivanovnan kirje. Kreivittären vaitiolo oli nöyryyttänyt ja lannistanut hänet, mutta nyt tullut kirje rivien välistä luettavine pistoineen ärsytti Annaa siinä määrin, tuo ilkeämielisyys hänen kiihkeän ja oikeutetun äidintunteensa rinnalla tuntui niin inhottavalta, että hän lakkasi syyttämästä itseään ja antautui vihansa valtaan.
"Tuo kylmyys, tuo tunteen teeskentely!" puheli hän itsekseen. "Heidän tarkoituksenaan on vain loukata minua ja kiduttaa lastani, mutta luulevatko he, että minä niin vain alistun! Saadaanpa nähdä! Kyllä minä sentään olen parempi kuin tuo ihminen. Minä en ainakaan valehtele." Sinä hetkenä hän päätti ajavansa huomenna, Serjozhan syntymäpäivänä, suoraa päätä miehensä taloon, lahjovansa palvelusväen, pettävänsä ja tekevänsä mitä hyvänsä, kunhan vain saa nähdä poikansa ja repiä rikki tuon inhottavan valheverkon, jolla he ovat ympäröineet hänen lapsiraukkansa.
Hän lähti leikkikalukauppaan, osti paljon leikkikaluja ja teki toimintasuunnitelman. Hän saapuisi Serjozhan luo jo aamulla kello 8, jolloin Aleksei Aleksandrovitsh ei olisi vielä noussut. Hänellä olisi käsissään valmiina rahaa, jota hän antaisi ovenvartijalle ja lakeijalle päästäkseen sisään, ja hän sanoisi nostamatta harsoaan, että hän tuli Serjozhan kummin puolesta onnittelemaan ja tuomaan lahjoja, jotka hänen oli käsketty asettaa pojan vuoteen viereen. Ainoa asia, jota hän ei ollut miettinyt valmiiksi, oli se mitä hän sanoisi pojalleen. Niin paljon kuin hän oli sitä ajatellutkin, hän ei ollut keksinyt mitään.
Seuraavana aamuna kello kahdeksalta Anna hyppäsi yksin ajurinrattailta ja soitti entisen kotinsa ovikelloa.
— Menepäs kysymään, mitä on asiaa. Näyttää olevan joku rouvasihminen, sanoi Kapitonitsh, joka puolipukeissaan, päällystakki yllään ja kalossit jalassa katsoi ikkunasta ja näki harsoon verhotun naisen odottavan oven takana. Tuskin oli ovenvartijan apulainen, nuori, Annalle tuntematon mies, avannut oven, kun hän jo puikahti sisään, veti muhvinsa sisästä kolmen ruplan setelin ja pisti sen nuorukaisen käteen.
— Serjozha… Sergei Aleksejevitsh sanoi Anna ja lähti eteenpäin. Ovenvartijan apulainen katsahti seteliin ja pysäytti hänet toisen lasioven luona.
— Ketä haluatte tavata? kysyi hän.
Anna ei kuullut hänen sanojaan eikä vastannut mitään. Huomattuaan vieraan hämmingin tuli Kapitonitsh itse häntä vastaan, päästi ovesta ja kysyi, mitä oli asiaa.
— Ruhtinas Skorodumovilta Sergei Aleksandrovitshille, sanoi Anna.
— Nuori herra on vielä vuoteessa, sanoi ovenvartija silmäillen vierasta tarkasti.
Anna ei ollut odottanut, että hänen entisen, monivuotisen kotinsa eteisen muuttumaton asu vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Iloisia ja kipeitä muistoja värähteli hänen sielussaan, ja hän unohti hetkeksi, mitä varten oli tullut.
— Suvaitsetteko odottaa? kysyi Kapitonitsh auttaen takkia hänen päältään.
Pantuaan turkin naulaan hän katsahti vierasta kasvoihin, tunnisti tämän ja kumarsi äänettömästi ja syvään.
— Tehkää hyvin, teidän armonne, sanoi hän.
Anna aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut ääntä kurkustaan; hän loi ukkoon syyllisyydentuntoisen, rukoilevan katseen ja lähti nopein, kevein askelin portaita ylös. Kapitonitsh harppoi hänen jäljessään eteenpäin kumartuneena, kalossit lonksahdellen portaita vasten, ja koetti päästä edelle.
— Kotiopettaja on siellä, voi olla vielä puolipukeissa. Minä sanon ensin.
Mutta Anna kiiruhti tuttuja portaita ylös ymmärtämättä, mitä ukko sanoi.
— Tänne vasemmalle, olkaa hyvä. Suokaa anteeksi, että täällä on vielä siistimättä. Nuori herra asuu nyt entisessä sohvakamarissa, puhui ovenvartija hengästyneenä, — jos teidän armonne olisi hyvä ja odottaisi hiukan, lisäsi hän ja päästyään edelle avasi korkean oven ja hävisi sen taakse. Anna pysähtyi odottamaan. — On vasta herännyt, sanoi ovenvartija tullen pian takaisin.
Samana hetkenä Anna kuuli oven takaa lapsen haukotuksen. Jo tuon haukotuksen äänestä hän tunsi poikansa ja näki tämän ilmielävänä edessään.
— Päästä minut, päästä! kiirehti Anna ja meni korkeasta ovesta sisään. Oikealla ovesta oli sänky, jossa juuri istumaan noussut poika lopetteli etukumarassa haukotustaan, yllään pelkkä avonainen paita. Sinä hetkenä, jolloin hänen huulensa yhtyivät, ne vetäytyivät onnelliseen, uneliaaseen hymyyn, ja tämä hymy huulillaan hän laskeutui hitaasti ja nautinnollisesti takaisin pitkälleen.
— Serjozha! Anna kuiskasi hiipien vuoteen luo.
Erossa olon aikana ja varsinkin viime aikoina tuntemansa rakkauden lumossa Anna oli kuvitellut hänet nelivuotiaaksi pojaksi, jollaisena hän oli häntä eniten rakastanut. Mutta Annan lähdettyä kotoa poika oli muuttunut, kasvanut ja laihtunut vielä entisestään ja muistutti yhä vähemmän nelivuotiasta. Voi poikarukkaa! Kuinka laiha hän oli kasvoiltaan ja kuinka lyhyt tukka hänellä oli! Ja kuinka pitkät kädet! Kylläpä poika oli muuttunut sitten hänen lähtönsä. Mutta Serjozha se kuitenkin oli, hänen päänmuotonsa, hänen huulensa, hänen pehmyt kaulansa ja leveät hartiansa.
— Serjozha! toisti hän aivan lapsen korvan juuressa.
Poika nousi taas kyynärpäänsä varaan ja käänteli unista päätään kummallekin puolelle, ikään kuin etsien jotain, ja avasi silmänsä. Hiljaa ja kysyvästi hän katsoi muutaman silmänräpäyksen ajan edessään liikkumatta seisovaan äitiin, kunnes hänen kasvoilleen yhtäkkiä levisi onnellinen hymy, ja vajosi uniset silmät ummessa vuoteen sijasta äitinsä syliin.
— Serjozha, poikani, rakkaani! sanoi Anna tukahtuneesti ja syleili molemmin käsin hänen pehmeää vartaloaan.
— Äiti! äännähti poika, liikkuen hänen sylissään saadakseen tuntea äidin käsien kosketuksen eri kohdissa kehoaan.
Kasvot unisessa hymyssä ja silmät yhä ummessa hän ponnisti pulleilla käsillään sängyn päädystä ylös äitinsä kaulaan ja heittäytyi rentona tätä vasten ympäröiden äitinsä sillä suloisella unisella tuoksulla ja lämmöllä, joka on vain lapsissa, ja alkoi hieroa kasvojaan tämän kaulaa ja olkapäitä vasten.
— Minä tiesin, hän sanoi avaten silmänsä. — Tänään on minun syntymäpäiväni. Minä tiesin, että sinä tulet. Minä nousen pian.
Näin sanoessaan hän oli taas vaipumaisillaan uneen.
Anna katseli häntä ahnaasti; hän näki kuinka poika oli kasvanut ja muuttunut hänen poissa ollessaan. Hän havaitsi sekä tuttuja että outoja piirteitä noissa paljaissa, kovin isoiksi kasvaneissa jaloissa, jotka pistivät esiin peitteen alta, noissa laihtuneissa poskissa ja noissa lyhyiksi leikatuissa niskakiharoissa, joita hän niin usein oli suudellut. Hän tunnusteli kaikkia noita kohtia eikä voinut puhua: kyyneleet ahdistivat häntä.
— Mitä sinä itket, äiti? sanoi Serjozha havahtuen kokonaan. — Äiti, mitä sinä itket? huudahti hän surkealla äänellä.
— Enhän minä enää itkekään… Minä itkin ilosta. Kun en ole niin pitkään aikaan nähnyt sinua. Enhän minä enää, enhän minä, hän sanoi niellen kyyneliään ja kääntäen kasvonsa pois. — No, etkö nouse jo pukeutumaan? hän lisäsi hetken kuluttua hieman toinnuttuaan ja istuutui pojan kädestä irti päästämättä vuoteen vieressä olevalle tuolille, johon Serjozhan vaatteet oli asetettu.
— Kuka on auttanut sinua pukeutumisessa, kun minä olen ollut poissa? Kuinka sinä olet… hän koetti aloittaa luontevasti ja iloisesti, mutta ei osannut, ja käänsi taas päänsä pois.
— Minä en enää peseydy kylmällä vedellä: isä kielsi. Ai niin, Vasili Lukitshiahan sinä et ole vielä nähnyt? Hän tulee kohta. Sinäpä istut minun vaatteideni päällä!
Ja Serjozha remahti nauramaan. Anna katsoi häneen ja hymyili jälleen.
— Äiti, rakas, kulta äiti! huudahti Serjozha heittäytyen taas äitinsä syliin ja syleillen häntä. Oli kuin hän vasta äidin hymyn nähdessään olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. — Mitä tämä tekee päässä? sanoi Serjozha ottaen häneltä hatun pois. Ja ikään kuin nähden hänet nyt uudelleen, kun hattu oli poissa, heittäytyi hän taas syleilemään äitiään.
— Mutta mitä sinä olet ajatellut minusta? Etkö luullut, että minä olen kuollut?
— En ikinä uskonut sitä.
— Etkö uskonut, rakkaani?
— Minä tiesin, minä tiesin! Serjozha toisti mielilausettaan. Hän tarttui äitinsä käteen, joka hyväili hänen tukkaansa, painoi sen kämmenellään suutaan vasten ja alkoi suukotella sitä.